(muokkailen usein jälkeenpäin näitä jossain määrin)
I'm sorry I have trust issues, but when you give someone everything and they toss it away like nothing, something inside of you breaks.
Joskus se toinen osapuoli voi pelästyä ja mennä lähes täysin lukkoon jos antaa kaiken tai antaa käsityksen sellaisesta tai kasaa tiedostamatta toiselle hirveitä paineita. Siinä voi alkaa epäilemään ihan kaikkea ja tehdä ongelmia sellaisista asioista, joita ei edes ole ollut olemassakaan. Kaikki ei kykene kestämään sitä painetta eikä toinen osapuoli kykene aina kestämään hyljeksintää (lyö tunteille stopin kokonaan pahimmassa tapauksessa/pätee molempiin osapuoliin mutta joskus vastakkaisesti ja lopulta mahdollisesti myös samanlaisesti/eri lopputuloksin...=katastrofi) ja siitä irtautuminen satuttaa usein molempia osapuolia lähes yhtä kovin, jollei jopa yhtä kovin jos näin typerästi yrittäisi asetella täysin subjektiivisia ja abstrakteja mittakaavoja. Ehkä suurin ongelma on se, että siinä vaiheessa kun on jo laskenut liikaa painoa toisen harteille tai jos on jo alkanut hyljeksimään, sitä pitäisi antaa toiselle tilaa Paljon(se tarkoittaa käytännössä sitä, että pitäisi irtaantua lähes kokonaan toisesta. Tunneongelmaisille ja joskus ihan "normaaleillekkin" lähes mahdoton tehtävä suoritettavaksi.). Toki siinäkin on omat vaaransa ajautua vain kauemmas toisesta mutta jos ei edes yritä sitä niin itse ihmissuhde on joka tapauksessa tuhoontuomittu. Itse aiheesta pitäisi kirjoittaa satatuhattamiljoonaa sivua, jotta saisi kaiken huomioitua mutta mä en jaksa, tehköön muut sen, ja moni sen on käsittääkseni tehnytkin ainakin epäsuorasti. Turvallisuuden tunnetta ei saisi menettää eikä antaa pelkojen vallata, ainakaan liikaa... Monimutkainen yhtälö, jossa kumpikin on aina eräänlainen oppilas.
Tämän lisäksi jos on jokin vaikeahoitoinen/vaikeasti tunnistettava persoonallisuushäiriö/esim. traumaperäinen stressihäiriö tai läheisriippuvuus niin tähän yhtälöön tulee muuttujia aivan tuhottomasti lisää mutta ne kuitenkin on hoidettavissa jos on valmis siihen. (ketään ei ole siihen täysin valmis ikinä, ketään ei ole siihen valmis jos alkaa miettimään oman häiriönsä hoitoa Kokonaisuudessaan eikä askel kerrallaan.)
Tätä samaa tarinaa on saanut lukea kavereiden ja tuntemattomien kohdalta vuodesta toiseen ja myös sattunut omalle kohdalle moista. Aina se syy on ollut toisen osapuolen ja kehittymistä ei tapahdu ikinä jos vaan tuijottaa omaa napaansa. Itse tilanteen keskellä objektiivinen näkökulma on vain kaukainen haave vaikka kuvittelisi olevankin objektiivinen niin sitä todellakaan ole siinä mielessä miten tilanne pitäisi nähdä. Toisaalta liian sinisilmäinenkään ei saa olla mutta se oma näkökulma on Aina puutteellinen. Surullisia nämä jutut mutta elämä opettaa meitä, joitakin vähemmän joitakin enemmän mutta mitä varten? Noh, kenties juuri sen vuoksi, että saisi kokea aitoa rakkautta tai saavuttaakseen sen?