IRC-Galleria

Voisin melkein itkeä ilosta. Mutta ei itketä kuitenkaan. Yhden päivän herääminen. Jotain niin isoa, että sitä ei pysty pukemaan sanoiksi. Joululahjani Jumalalta.

Olin unohtanut syyt, miksi olin onnellinen elämässäni. Melkein menetin toivoni. Mutta minä muistin.

Sain riemussani idean. Pystytän oman blogin tarinoilleni!

Pelkään, että unohdan kaiken jälleen. Ehkä minun pitäisi yrittää pukea se sanoiksi.

Luulin, että elämä on ennalta arvattavaa. Kaiken voin ennustaa ja kuvitella mahdolliset vaihtoehdot etukäteen. Elokuva ei voi sisältää aitoa hyvyyttä, koska se on ihmisen tekemä ja roolit ovat vain näyteltyjä. Ajattelin, että ei Jumala voisi olla hyväksynyt sitä. Näin oikeastaan vain pahuutta kaikessa, lähinnä siksi, että äitini on kylpenyt noita ajatuksia minuun jo pitkään. Kumpa voisin saada hänet ymmärtämään, että on hyvä pyrkiä hyvyyteen, mutta siinäkin voi mennä liian pitkälle ja eksyä matkallaan sitä etsiessä. Nyt ymmärrän myös paremmin luovaalukkoani. Minun ei pitäisi murehtia, mikä saa minut tekemään tiettyjä ratkaisuja luodessani jotain, eikä myöskään ajatella "miten ammattilainen tekisi tämän", vaan tehdä ja nähdä omien silmieni kautta. Tehdessä kehittyy ja virheistä oppii. Ehkä opin luottamaan enemmän itseeni, pikku hiljaa, jos pidän tämän mielessäni tulevaisuudessa.