Muistan ihan hiton hyvin sen lukioajan, kun koko ajan piti etsiä jostain kiinnostuksen kohdetta ja kuvitella omiaan... Yhdessä vaiheessa tuossa koulujen lopun jälkeen se vain katosi kokonaan. Whyyyyy? Iskemistilanteessa varmaan vain juoksisin äkkiä karkuun. Tai, noh, kyllähän niin on käynyt kerran aiemminkin. Melkein kirjaimellisesti.
En tarvitse mitään. Täydellinen tarpeettomuus materiaan? Täydellinen tarpeettomuus todellisuuteen? Kyllä, minulla on edelleen se yksi unelmamiästyyppi, johon en voisi muuta kuin tarttua, vaikka kuinka pelottaisi, jos sellainen eteen sattuisi. Mutta muuten...
Minun hetkessäni, jossa ei tapahdu yhtään mitään muutenkaan, eikä ole koskaan tapahtunut yhtään mitään. Miksi tapahtuisi koskaan tulevaisuudessakaan? Parempi näin.
En silti tajua tätä muutosta.