IRC-Galleria

VITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTUVITTU.



Minkä takia kaiken on aina pakko mennä päin helvettiä? Minkä takia minulla on pakko olla näin PASKAPASKAPASKA äiti? MIKSIMIKSIMIKSIMIKSI?

Puhuin juuri puhelimessa kyseisen henkilön kanssa. Selitin, että ellen saa kokea edes pientä onnistumista, edes sen puvun valmistumisen kautta, masennun oikeasti, ellen oikeasti jo ole. Ja saatoin mainita, että jos vielä samaan malliin jatkuu, niin aika moni ihminen olisi minun kohdallani varmaan jo tehnyt itsarin. Äiti nauroi minulle. En tunne ketään noin kylmää ihmistä, joka nauttii toisten elämien pilaamisesta näin. Vaikka olen dramaattinen ja joskus tieten tahtoen asetun marttyyrin asemaan, miten tällaista asiaa ei voi ottaa vakavasti, koska minä tarkoitin sitä?

Mietin tuossa lähinnä filosofisesti, että paranisiko asiat, jos vain katoaisin jonnekkin maailmalle, eikä kukaan enää kuulisi minusta koskaan.

Elämässäni on noin kaksi asiaa, jotka tekevät minusta joko onnellisen tai äärimmäisen onnettoman. Juuri nyt kaikki on täysin päin helvettiä. Cosplayhan on niistä se toinen. Ja toinen taas on sellainen asia, jonka koen ääneen sanottuna sellaiseksi kirosanaksi, etten aio nyt todeta sitä. Toiset taas nauttisivat siitä. Mutta voin kertoa sen, että tähän aika paskaan olotilaani vaikuttaa syvästi myös eilisen tapahtumat ja ajatukseni. En ole varma, kuinka kauan kestän tällaista enää.

Minulla ei ole mitään.

Paras ystäväni saattaa ollakin myös tämä blogi, kasa pikseleitä, koska en minä pystyisi kasvotusten kertomaan näistä asioista kellekään, koska vihaan itkemistä tuntemattomien seurassa. Vihaan sitä myös yksin ihan tarpeeksi.