IRC-Galleria

Ensimmäinen on kättä vaille valmis ja toinen on se, jota lähden seuraavaksi työstämään jahka tärkeämmiltä hommiltani vain kerkiän. Skanneri (tai minä) raiskasi osan laadusta, mutta onneksi asiaan voi vaikuttaa tabletin keinoin.

Olen muuttanut uuteen kämppään. Asunto ihan naapurista, kämppikseksi sattui sama kuin edellisessä. Huone on valoisa, toisesta kerroksesta. Netti toimii! Ja huone on tosiaan isompi. Täällä voi melkein hengittää.

Muttei kuitenkaan tarpeeksi. Kolmatta päivää on ollut niin ulkoilmaliikuntaa kaivannut olo, mutta saatte muuten vain arvata, kuka ei sattunut ottamaan tässä muuttolastissa lenkkitossuja/mitään tennareita mukaansa. Sandaaleilla, eikä muovisilla pikkukengillä paljon juoksennella.

En tiedä, voiko muutos olla väliaikaista, mutta olen tuntenut olon kropassani ihan hyväksi viime aikoina kaksareineen päivineen. Kesällä kävin aikamoisen tajunnan myrksyn ulkonäkökysymyksistä. Ei mitään uutta siinä kylläkään... Mutta nyt tuntuu ihan ok:lta. Se on melko helpottava olotila. Luulen, että tämä tässä menettelee niin kauan taas kerran kunnes näen itsestäni kuvia tai videomateriaalia omana itsenäni....

Ei sillä, ainahan ihmiseltä on pakko löytää valituksen aiheita. Olen nimittäin kirjoittamisen tukoksessa ollut about siitä lähtien kun menin keharoimaan, kuinka "tulessa" olin novellini kanssa. Melko noloa, jos näin voi sanoa. Miten se muuten sattuu aina silloin, kun menen virallistamaan olotilani, kaikki muuttuu, melkein välittömästi?

Käväisin muuten joitakin viikkoja sitten kirjoittajatapaamisessa. Opin siellä itsestäni sen, että kaipaan enemmän samoista aiheista kiinnostuneita ihmisiä live-action lähipiiriini. Siitä, jos mistä saa lohtua. Se kakkosvaihtoehto on varmaan juoruaminen. Pääsee ulkoistamaan omat ongelmansa. Ennen olin täysin juoruamista vastaan, mutta pidän edelleen periaatteeni sen suhteen, etten kuitenkaan pyri ketään sillä loukkaamaan. Mitä minä sanon, ei ole tarkoitettu muiden kuin niille tarkoitettujen korvaparien kuultavaksi. Sattumanvarainen asia ehkä mainita, mutta juu. (One sisäpiiri wanted!)

Ai niin, halusin mainita mainitsemisen ilosta: Vuosien originaali tekstien silmäilyjen jälkeen netissä, olen vihdoinkin löytänyt suomalaisen että lukemisenarvoisen kirjoittajan. Ajattelinkin, että miten vaikeaa se voi oikein olla? Olen nirso, tiedän sen, mutta kirjoitustyylillä ja selkeydellä on väliä.

Sitten sää. Tänään tulee tähdenlentoja yöllä. Harmi, että tuskin niitä tulee kukaan kanssani katselemaan. En ole yleensä sponttaani, mutta tähdenlennoissa on jotain sellaista eskapistisen taianomaista, eikä niitä ihan joka päivä näe. Muistan muuten vieläkin, kun näin aivan lapsena pyrstötähden, jota äiti minut herätti katsomaan. Se oli todella kaunis. Toivoisin, että joskus voisin vielä kokea vastaavaa.

Ja viimeisenä kerron itsestäni kaksi asiaa, jotka ottavat aivoon todella pahasti.

1) Pelkään monia, monia asioita.

2) Olen hätähousu ja joskus hieman laiska.

Näistä kun pääsisin ylös, olisin melko onnellinen.

! faktat
oletko ihastunut tai rakastunut? - en juuri
onko sinulla parasta ystävää? - ei oikeastaan
onko vanhempasi eronneet? - kyllä ovat
kumman luona asut? - omillani, joskus äidin luona
missä asut? - Ikaalisissa

! oletko koskaan
käynyt nukkumaan kuulokkeet korvilla? - en
halannut vastakkaista sukupuolta? - jeps
itkenyt jonkun takia? - joo
kaatunut pyörällä? - lapsuudessa useammin
ollut hyvä koulussa? - en oikeastaan

! viimeisin
henkilö kenen luona olit yötä? - perheen luona
kappale, jonka kuuntelit? - Lily's Theme
joka kertoi että olet ihana? - ei varmaan kukaan

! random
soitti sinulle viimeksi? - sisko
oli viimeksi yötä luonasi? - ei hajuja
nukkui vieressäsi? - äiti
istuu yleensä edessäsi äidinkielen tunnilla? - lukiossa..... Maria?
mitä teet myöhemmin? - niitä pukuluonnoksia ja mahdollisesti shoecovereita
mitä lävistyksiä sinulla on? - korvat
rakastatko ketään? - joo
kaipaatko ketään? - vähän joita kuita
mikä olo? - väsynyt, iltapäivä huuruissa

! henkilö
jolta sait viimeisen viestisi? - DNA, mikä on aika surullista
onko hänellä mukava perhe? - mukava tuoteperhe on
oletteko nukkuneet samassa sängyssä? - ei sentään
näetkö häntä usein? - kaduilla, televisiossa
oletko koskaan nähnyt hänen itkevän? - no sitä vielä odotetaan

! suhteet
onko sinulla paljon kavereita? - tietääkseni, kertokaa, jos olen väärässä
minkälaisessa seurassa viihdyt? - filosofisten
oletko parisuhteessa? - en
tuletko toimeen vanhempiesi kanssa? - joskus

! kysymyksiä
rakastatko ystäviäsi? - joo
kelle puhuit viimeksi chatissa? - Joelille vissiin
jaksatko elää elämääsi? - välillä

! milloin viimeksi
sait kokeesta kiitettävän? - joskus lukioaikoina?
itkit? - tikku meni kynnen alle
nauroit niin, että silmistä tuli vettä? - eilen?

Long story short.



Aloitan vastaamaan viesteihin ja täyttämään velvollisuuksiani. Iiiiiihan kohta. Huomenna.

Mikäs minua vaivaa, kun mitkään cosplaymaailmaan liittyvät asiat eivät oikein houkuta. Olisi kyllä kiva jos voisi kerrankin keskittyä välillä johonkin muuhun. Kuten kouluun ja tärkeisiin työprojekteihin ja sitten niihin henkilökohtaisiin herkkuihin kuten piirtämiseen ja kirjoittamiseen.

Piirtopöytä löydy jo! *ahist*

Alan kaivata toden teolla jo koulujen alkua. Pienen ihastuttavan tunteiden vuoristoradan jälkeen zen on melkein saavutettu.

Ikaalisiin kaipuukin alkaa tuntua yhä selkeämmältä. Vaikka sielläkin on pahana tapana lukittautua aina neljän seinän sisälle ja synkistyä, koulujen alku on aina melko riemukasta ja raikastavaa aikaa, ainakin minulle. Kaikki tuntuu jälleen niin tuoreelta (vaikka olisikin tietoisena siitä, että loppuvuosi ei varmasti ole ruusuilla tanssimista). Tällä kertaa ovat tuttua jo ihmiset, paikat ja improporukka. Rutiininomaisuus tuo sellaista turvaa, jota tarvitsen. Samalla kaipaan sitä itsemääräämisoikeutta, jota minulla ei ole täällä. Jos saa jossain vaiheessa tahtonsa lävitse, niin se on aina riitelyn ja pitkien perusteluiden lopputulosta, joka on yksinään jo todella voimia vievää.

Olen ollut uskoni kanssa eksyksissä jo aika pitkään. Tiedättehän sen tunteen, että kristinuskossa ei vain ihan jokainen asia ole kohdallaan? Niin kuin niiden yksien kansien välissä ei kerrottaisi tarpeeksi? Nyt koen tietäväni ja tuntevani paremmin uskoni laidan, joka on edelleenkin kaukana ateismista, yhden harppauksen kauempana kristinuskosta ja sellaisella kantilla, etten koe mitään pakkoa tulla luokitelluksi mihinkään uskonlahkoon. Kaikessa on vihdoinkin jotain järkeä! Ja mitäs hittoa, muistan sanoneeni ala-asteella uskonnontunnilla samaa asiaa, minkä nyt ymmärrän ja opettajahan siitä nuuhteli, kun maailmankuvaani katsoin eri näkökulmasta kuin kirjassa sanottiin. Jos jotakuta kiinnostaa keskustella aiheesta kanssani, niin saahan minua aina lähestyä yksärillä tai sähköpostilla. Aihe on mielestäni loputtoman kiehtova. Hymy on korkealla korvissa, kun ajattelen koko asiaa. Nyt tiedän, miksi Rosiekin hymyilee novellissani niin salamyhkäisen valloittavasti.

Vaikka novellini onkin pääasiassa hyvin fantasiapainotteinen, en voi olla mainitsematta, että myöskin sen kirjoittaminen on heijastellut aika mielenkiintoisella tavalla omaa taikauskoani. Heti alusta asti halusin, ettei tuohon tekstiin sulautuva magia ole mitään simbsala bimiä, vaan käsittelisi symobolisesta tasosta lähtien sinuiksi tulemista yliluonnollisuuksien kanssa, joihin tänäkin päivänä monet uskovat.

Aika tuskainen tie on tullut käytyä filosofioideni suhteen ja sanon vain, että huhhuh. En tietenkään sano, että "ei, mielipiteeni eivä tule ikinä muuttumaan mihinkään suuntaan", vaan koen tämän juuri tällä hetkellä tyydyttävänä olotilana ja jotenkin, vaikka en edelleenkään voi vastata niin perimmäiseen kysymykseen kuin "Miten minun pitäisi elää?" niin vastausta lähes tyydyttävämpi vaihtoehto on saada tunne tai tunnelma siitä, miten elämänsä kannattaisi viettää.

"Et sä mua kuitenkaan halua(suom. en ole teidän arvoisenne)", on varmaan sosiaalisten kontaktieni pahin asenneongelma. Itsevarmuuden puutteesta on edes hetkellisesti ihan hiton vaikea päästä yli, koska ei edes tiedä mitä elämältään haluaa. Olen pyöritellyt kyseistä kysymystä mielessäni täysin periaatteiden ja pelkojeni vastaisesti. Guess what: Se on tehnyt ihan hyvää.

Ainakin minulla haaveiden asettaminen pelkästään tähän hetkeen on aiheuttanut tähän asti aika isoja pettymyksiä. Lyhyen aikavälin pläänit tuppaavat menemään lyhyeeseen aikaväliin asetettuina plörinäksi, koska pitää kaikkea yhtä tärkeänä kuin elämä ja kuolema. Silloin yhdessä asiassa epäonnistuminen aiheuttaa aika isoja turhautumisia ja paiseita koko elämässä. Ja muutenkin, mikä elämässä lopulta on tärkeää? Olen katsellut hyvin pitkään, kuinka ihmiset matkustelevat, bilettävät, opettelevat jotain hienoa, paneutuvat muotiin, benjihyppäävät, hankkivat perheen ja näkevät vaivaa. Aika pitkään tuomitsin kaiken turhuudeksi ja näin suorastaan kivikautisen tavan elää jotenkin teoriatasolla oikeellisempana. Hiljattain olen kuitenkin ymmärtänyt, että ei asioiden laita ole noin mustavalkoinen.

Kaiken ihmisten nautiskelun miinuspuolena on kuitenkin se ylenpalttinen luonnon kuluttaminen. On harmillista, miten yksi ihminen ei pysty muuttamaan asioiden kulkua. Hyvin harmillista.

Mitä enemmän asiaa olen miettinyt, niin sitä paremmin olen ymmärtänyt, mistä epävarmuus ja monet ahdistuksenaiheet ovat johtuneet muutaman viimevuoden aikana. Huonoa itsetuntoa on turhaa enää tässä vaiheessa avata uudelleen, mutta yksi asia on myös yllättäen ekovalistus. Noin viisi vuotta takaperin äitini kääntyi luomuksi ja alkoi valistaa aika hurjasti meidän perhettä jokaikisestä arkielämän asiasta ympäristötietoisuuteen liittyen. Luulen, että noilta ajoilta on lähtöisin se syyllisyydentunne, jota poden suunnilleen joka hengenvedollani. Voi kuinka paljon parempi olisi elää ahdistamatta itseään kaikella tuolla tiedolla. Tuo hengenvetojuttu ei muuten ollut mitenkään täysin tuulesta temmattu kielikuva. Hengittäminenhän aiheuttaa hiilidioksiidipäästöjä.

Aika monessa äititurhautumaplörinässäni tässä blogissa on ovelana takapiruna ollut tuo ekoiluperiaatteista syntyvä jatkuva syyllisyydentunne. Äiti ei voi ymmärtää, miten suurta taakkaa jatkuva valistus ja elämäntapasyyttely (niin kuluttamisessa kuin lopulta tietynlaisen ehdollistumisen kautta ihan kaikki muukin) oikeasti aiheuttaa, koska näennäisesti kaikki on minulle "ihan sama". Siksi näyttäisi siltä, että minun on aika lentää pois pesästä, vaikka pakko on tähän asti liidättänyt minut aina takaisin äidin helmoihin. Tämä on johtunut osittain myös päämäärättömyydestä, jota puvustushaahuilu ei ole yksinään pystynyt täyttämään.

Niin paljon kuin inhoankin välillä kotona asumista seuran, syyllisyyden ja velvoitteiden takia, pelkään yksinasumista. Lähellekkään jokainen yö ei viime lukuvuoden aikana kulunut niin mukavasti kuin olisin halunnut. (Toisaalta on pakko todeta, että pelkäsin huoneessani olevan jotain todella creepyä.) Siksi tänä syksynä saatan ehkä saada elinikäisen pikkuystävän huonetoverikseni. Napoleonin ja Minnin pentueessa kun on viisi lasta, joista viimeisenä syntynyt tyttö on vetänyt minua puoleensa heti persoonien paremmin erotuttua. Kissassa on myöskin sellainen ihana pieni lisä, että koska pelkään huoneessani olevan näkymättömiä asioita (vaikka oikeasti tiedän, että niitä ei ole), kissan hiljaisuus on perinteisesti viestinyt turvallisuudesta huoneessa.

On hiukan siinä ja siinä, saanko itselleni karvaista kaveria. Jos kämppis on allerginen, kissa joutuu jäämään pois suunnitelmista ainakin ensi syksyksi. Silti, olen varovaisesti yrittänyt miettiä tuolle söpölle otukselle (josta on tuleva komian isänsä kaltainen) nimeä. Nimen keksiminen on muuten ihan himskatin vaikeaa. Minulle kun on tärkeää, että nimi on kantajansa persoonanlainen. Jos tämä tyttö olisikin poika, sen nimi olisi Oliver. Mutta kun! En ymmärrä miten tämä voi olla näin vaikeaa. Vahvana ehdokkaana on jo pitkään ollut keksiä tytölle intiaanikielillä nimi. Luonnonläheinen, kiehtova, merkityksellien, ei liikaa valmiita mielleyhtymiä. Sellainen kuulostaa ideatasolla lapselleni kelpaavalta.

Asiasta aivan kukkaruukkuun. Olen pidätellyt syvähköjä tunteitani jo aivan tarpeeksi monta vuotta erästä ihmistä kohtaan, jonka olen maininnut enemmän tai vähemmän piilotellen teksteissäni näiden muutaman vuoden varrella. En olisi ikinä aiemmin halunnut paljastaa hänelle tunteitani. Mutta oikeasti haluaisin kertoa sen tälle ihmiselle, ihan täysin odottamatta minkäänlaista vastakaikua. Riittääkö tunteitani kuvaamaan, että olen nähnyt kahdesti unta, jossa kuvittelen tapaavani hänet tosielämän puitteissa vuoden tauon jälkeen ja juoksen halaamaan häntä, vaikka muistan myös unessani, että se ei ollut meille koskaan sopivaa? Ja sitten herään silmät kostuneina? Tämä henkilö ei ole minulle pakkomielle. Hän on minulle tärkeä.

Noin. Eiköhän siinä tullut höpötettyä ihan tarpeeksi.

Olen viettänyt jo useita päiviä sellaisessa arkiahdistuksessa, että voi itku. Päämäärättömyys ei selkeästi sovi minulle. Niimpä olen asian tänään ihan kunnolla tiedostanut, ja aionkin siis tehdä aikataulut koko loppukesäksi. Ja tavoitteet. Ja suunnitelmat. Ja haaveet ja unelmat. Koska tänä kesänä olen viettänyt Euro Cosplayn jälkeen tasan yhden illan innoissani jostain (sekin liittyi cossaamiseen). Kirjoittaminen nyt on tietysti ihanaa, mutta jo vuoden kestäneestä prosessista on vaikea löytää arkena oivaltamista pidempiä hetkiä innostusta. Ehkä pitäisi järjestää illanvietto ystävien kanssa, jonne pitäisi oikein laittautua...

Käsittelen muuten toisinaan elämäni tapahtumia kolmannessa persoonassa. Se on kai ihan normaalia, mutta nytkin huomaan sitä tekeväni. "Ahaa, siis tuollaista on eroamisen käsitteleminen." Koska tähän asti en ole tehnyt sitä juuri ollenkaan ja olihan kyseessä ensimmäinen eroni. Vasta muutamien viikkojen sisällä olen huomannut kaikenkarvaisten defenssien hälvenneen ja nyt näenkin aiempaa karumman kuvan erittäin entisestä mielitietystäni. Tunnen oloni tyhmäksi. Valehtelijoita ja rikollisia siis onkin olemassa myös kauniimman sukupuolen joukossa. Hyväuskoisuus pystyy näemmä peittämään naurettavan konkreettisia totuuksia edestänsä. Rakkaus lienee sokea. Rakkaudesta puheen ollen, eivät tunteeni tainneet olla kiintymistä kamalammat muutenkaan.

Ja sitten säähän. Riemuitsen edelleen sitä, että saankin tehdä Fujimoton Ao No Exorcistista (Ainut hyvä/paras hahmo \o/). Tästä oli pieni kädenvääntö ensin äidin kanssa. Mutta ihan sama. Toteutan haaveeni. :D

Jotenkin aivan huomaamattani annan äidin päättä asioistani edelleen, vaikka olenkin täysi-ikäinen ollut jo jonkin aikaa. Syytä saattaa siis olla myös minussa. Heh. Ihan vaan tilannetta demonstroidakseni, voisin kertoa juhannuspäivästä, jonka äiti julisti löffäilypäiväksi. Esitin aamupäivästä äidille liudan asioita, joita ajattelin seuraavaksi tekeväni (mutta mikään ei ollut oikea ratkaisu). Ajattelin askarrella ("Ei kai taas sitä cosplayta. Henniina hei, elämässä pitää olla jotain muutakin.") Olisin voinut kirjoittaa novelliani ("EI tietokonetta"). Tai ehkä olisin ottanut nokkaunet? ("Oletko sä todella noin huonossa kunnossa, ettet päivää pysy pystyssä?") Lopulta en siis tehnyt juuri mitään. Istuin ja yritin piirtää, josta taas ei tullut yhtään mitään. Suurin osa ajasta kuluu Vesilahdessa laiskottelun stressaamisen lisäksi pikkuorjatöitä tehdessä. Kuulemma se, että asun kotona, en käy töissä, enkä maksa äidille vuokraa riittää syyksi kontollani teetettävistä hommista. Asuisinkin muualla, jos olisin päässyt kesätöihin. Harmi vain, etten viime keväänä vielä tiennyt, että joutuisin tosiaan asumaan kesäni kotona. Pääsen kuitenkin vihdoista ja viimein lokakuussa eroon tästä "olen elämästäni velkaa" -piinasta, kun alan saamaan ihka oikeaa opintotukea! Hallelujah, sanon minä. (dèja vu, anyone?)

Töistä puheen ollen. Haluaisin oikeasti saada jonkun työn, esim. kaupan kassan näin opiskeluaikojen kyytipojaksi. Mutta ongelma onkin, etten edes uskalla haaveilla mistään sellaisesta. Tästä ajattelumallista olen laittanut merkintöjä itselleni aiemminkin. Muutama vuosi sitten omaksuttu nöyrä ajattelutapa on mielestäni mennyt itselläni liian pitkälle. Oikeasti syynä saattaa olla melkoisen surkea itsevarmuus, jota pelkällä tiedostavalla ajattelun korjaamisella on ollut melko mahdotonta korjata. Kaipaisin kannustusta. Aiheesta kiinnostuneita ihmisiä ympärilleni. Jostain syystä en vain osaa, jaksa enkä uskalla hypätä tuntemattomaan. Ja olenhan minä ollut jossain melko lyhyissä hanttihommissa, joista ei ole jäänyt moukaroitua itsetuntoa ja auktoriteettien pelkoa parempaa mielikuvaa jäljelle. Mielessäni on itseasiassa ollut tässä jo aika pitkään, että kysyisin yhtä työharjoittelupaikkaa kevääksi. Jostain syystä en vain saa itsestäni sitä vähää edes irti, että uskaltauisin avaamaan suuni. Noh. Tämä on kyllä hieman monimutkaisempi tilanne, kuin annan olettaa.

Hitto. Olen sittenkin sellainen ihminen, joka vaatii ehdottoman varman muiden ihmisten hyväksynnän ennen kuin uskaltaa liikauttaa sormeaan tai edes aivastaa. Ei näin vain voi elää. D: Argh. Ketuttaa oikeasti.

Muutenkin viime päivinä on vaivannut hirveästi sellainen asia kuin unettomuus. En ensin saa unta johonkin aikaan ja herään yön aikana useita kertoja, jolloin se uni ei vain tule. Perheen lääkäripersoonan mielestä tämä johtuu ehkä kuulemma kilpirauhasen liikatoiminnasta, mutta en vain jaksa epäillä koko asiaa, kun muita oireita ei kuitenkaan ole. Eikä inha olo ole jäänyt pelkkään unirytmiinkään, vaan on jo ties monettako päivää ollut äklö olo. Niin kuin sellainen olen-vain-yksi-limaläiskä-jonka-elämäntarkoitus-on-olla-ällö-ja-kärsiä-ja-ehkä-jonain-päivänä-kuolla-pois. Vähän olen kyllä epäillyt, että tässä on aika vahvasti kyse ruokavaliosta. Sisimmässäni tiedän, että pari kevympää paastopäivää auttaisivat, muttakunnnnnnnnnn. Vaikeuksista nauttivan ihmisen on selvästi tarkoitus nähdä jokaisessa asiassa jotain ylitsepääsemätöntä.


Ja mitä tämän koko tekstin ajan jotenkin vängerrellen olen yrittänyt saada suustani, on, että tarvitsen huomiota. Sosiaalista kosketusta. Ystäviä. Materiastakin nauttimista. Välillä olen kaivannut jopa kumppania. Ja sitten sellaista ihmistä tai asiaa, joka voisi vain auttaa elämäni raiteilleen olematta kuitenkaan äitini. Oikeastaan kaipaan jo kouluun, vaikka olisin eksyksissä sielläkin. Sen kuitenkin tiedän, että Ikaalisissa odottavat impro-kaverit ja heidän seurassaan illanvietot. Niin. Ehkä olen yksinäinen. Eniten pelkään, että yksinäisen salainen seuralainen olisi myös masennus. Kllpparilääkitystähän en ole vieläkään aloittanut, mutta tällainen arvaus kaikkien muiden synkkien ajatusten joukossa ahdistaa.

Tämä päivä on ollut vähän niin kuin jotkut viime kevään aikana. Tiedän kyllä, mikä sen laukaisi. Huolestuin vähäsen liikaa, kun huomasin kurkunpäässä kivasti turvotusta. Ja tietysti täällä on ollut koko ajan ihmisiä muistuttamassa, että syyllisyyttä pitää potea, kun ei huvita tehdä mitään.

Oh well, kun äiti palaa, niin katsotaan yhdessä leffa. Äiti oli todella pitkään kaikkia elokuvia vastaan, koska niissä on hänen mielestään runsain mitoin propagandaa, manipulaatiota ja piiloviestejä. Jotenkin kai siinä vaiheessa, kun pakotin hänet katsomaan Bellatrix Potterin, äiti pehmittyi. Nyt olisi menossa kenties kolmas leffa tämän kesän aikana, jota ollaan äidin kanssa katsottu DVD:ltä. Vaikka Hollywood-leffat olisi minkälaista roskaa tahansa, on jotenkin huojentavaa, että äiti osaa olla joustava ja vihdoin hieman relatakin näinkin mitättömän asian suhteen. Olen ollut oikeastaan onnellinen siitä.

Lähetin eilen mailia minulle tärkeälle ystävälle (jonka kanssa ollaan oltu melko huonosti vuoden mittaan yhteyksissä) ja sain heti vastausta takaisin. Viestittely ei jää tähän. Melkein niin kuin olisi vihdoin jotain pientä päivässä, johon tähdätä. En taida olla aikatauluttomuusihmisiä, vaikka kyllä tämä kesäloma on näinkin sujunut. Tarvitsen mielellään tavoitteita ja kiintopisteitä myös laiskottelu- ja rentoutumisasioissa, vaikka näin harvoin on ihan jees kai elää päivänsä ilman mitään suuria suunnitelmia.

Olen kolmisen päivää käyttänyt Grimsdalen juonikoukeroiden kirjaamiseen ylös. Vanha teksti tuntuu nykyisestä näkökulmastani melko eksyneeltä ja haparoivalta. Olen kärsimätön, vaikka hillitsenkin itseäni ihan hyvin, koska tiedän miten paljon on vielä sisältöasiaa hiottavana, ennen kuin pääsen kunnolla kirjoittamaan. Haluan, että lukija koskettuu ja joutuu sanojen viemäksi. Onko naiivia toivoa jonain päivänä lopulta saavansa julkaistua tuotoksensa jotain kautta maailmalle? Kansien välissä?

Olen koittanut jo monta vuotta tulla toimeen mummini kanssa. Vanhempia pitää kunnioittaa. Isovanhempia vielä enemmän.

Mutta miten pitkään voin kyetä päästämään toisesta korvasta ulos tuota sontaa, millä haukutaan päivittäin minua, perhettäni ja ennen kaikkea kotiani? Tällaiset ihmiset tekevät todella vaikeaksi rentoutumisen kotona. Oli se sitten miten raivostuttava hökkeli tahansa, minä kyllä sopeudun. Mutta sitten on tuollaisia niin kuin mummi. Tulee tänne viitenä päivänä viikosta haukkumaan meidän kotia ja sitä, mitä minä en ole tai tee tarpeeksi. Rentoutuminen on todella, todella vaikeaa. Haukkuu meidän koiraa, kissoja, lampaita ja hevosta. Ainoita viattomia asioita maailmassa. Ketään ei hyväksytä sellaisena kuin on. Minä haisen. Tämä talo haisee. Vittuilevia kiertoilmauksia käytetään joka välissä.

Älkää erehtykö luulemaan, että tämä olisi jokin vanhuuteen liittyvä sairaus tai kärttyisyys, joka olisi ajanut tämän ihmisen olemaan tuollainen. Isäni tietää ja äitini tietävät, että hän on ollut tuollainen aina. Ja onpa vielä kyseessä nuorekas tapauskin. Täytti vasta seitsemääkymmentä lähivuosina.

Kuinkahan moni muu on mahtanut turhautua vanhuksiin, jotka saavat sanoa ja tehdä mitä tahansa, koska heitä tulee "kunnioittaa"? Sama koskee kyllä myös vanhempia liian usein, ikävä kyllä.

Aloitan joka päivä alusta mummin kanssa. Olen kärsivällinen. Koitan miellyttää ja olla ystävällinen. Ennen päivän puoltaväliä kihisen pääni sisällä raivosta. On jo muutama vuosi tehnyt mieli sanoa: "Et edes ansaitse aviomiestäsi. Häivy vittuun, mummi." En kuitenkaan teen niin, koska "kunnioitan" vanhempaa ihmistä.

Kaksi sanaa: Naisen vaisto.

NAISEN VAISTO.

Vähän liikaa nyt yhdelle päivälle kuulla olleensa oikeassa hyvin ristiriitaisilta tuntuneiden aavistusten suhteen.



Asiasta kukkaruukkuun. Olen löytänyt osan päättäväisyydestä, jota tarvitsen novellini jatkamiseen. Harkitsen tällä hetkellä koko roskan poistamista Finistä. En ole voinut jatkaa sitä, vaikka painotinkin heti alusta asti, että muutoksia kirjaan on luvassa. Tekstiä on ollut vaikea jatkaa, kun ei ole pystynyt tekemään kunnollisia muutoksia vanhempaan tekstiin. Olin hyvin epävarmana tapahtumista, joista kirjoitin. Nyt langat alkavat kuitenkin nivoutua yhteen.

Olen tosiaan ollut jo miltei VUODEN tauolla kirjoittamisesta, vaikka olen ajatellut asiaa elämässäni joka hitsin viikko. En tiedä kuinka moni saattaa ymmärtää tätä halua ja vimmaa kirjoittaa juuri TÄMÄ tarina näistä ihmisistä, näistä tapahtumista. Koen äärimmäisen outona, että voi olla rakastunut itseluomiini kirjahahmoihin samankaltaisesti kuin Pottereissa. On outoa. Mutta minä kerron vielä tämän tarinan teille.