IRC-Galleria

Lisää blogeja osoitteessa: http://tomi-antila.blogspot.com/

Ollessani armeijassa, muistan miten urheilijat saivat erivapauksia toteuttaa harrastuksiaan harjoitteluvapaalla. Silloin ketutti. Yleensä lomanimenhuudon aikaan näiden urheilijoiden ilmeet olivat niin inhimillisen viheliäisyyden tyylinäytteellisesti vahingonilosta virneessä, että kasarmilla kärvistely tuntui vähintäänkin epämukavalta. Epämukavuutta lisäsi esimerkiksi se, että oma harrastetoimintani stand up koomikkona oli Suomen Armeijalle aivan yhtä tyhjän kanssa. Omiin menoihini jouduin aina käyttämään henkilökohtaisia lomiani. Palvelusajan loppuvaiheessa vähän kismitti, kun kaikki muut alijohtajat olivat henkilökohtaisilla lomilla ja itse jouduin viemään pioneerikompaniassamme rötväävää , kädet taskuissa maleksivaa ylijäämä huoltoryhmää kaatosateessa paraatiin, johon osallistui vain kourallinen Panssariprikaatin joukkoja.

Nyttemmin lapselliselta ja ylimieliseltä tuntuva kateuteni tietysti johtui siitä, että oikeustajuni ei hyväksynyt sitä, että minua pääsääntöisesti älyllisesti alemmalla tasolla olevat jääkiekkoilijat saivat erivapauksia. He olivat kuitenkin lähes poikkeuksetta äärimmäisen omistautuneita lajilleen ja tasolla pysyminen sekä kehittyminen vaatii jääkiekon ja muun intervalliurheilun tapaan jatkuvuutta.

Tämä tuli mieleeni lukiessani Iltalehden verkkosivuilta uutisen, jossa Mikko Koivun erivapauksista on aiheutunut monelle mielipahaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tilanne voisi olla nyky Suomessa vielä pahemminkin, jos urheilijat voisivat saada vapauden kokonaan armeijasta pelkän urheilun perusteella.

Se, että erityisvapaudet koskettavat Puolustusvoimissa lähinnä urheilijoita, on mielestäni perusteltua, joskin epäoikeudenmukaista esimerkiksi kulttuuria tai taidetta harrastavia kohtaan. Perusteltua siksi, että jos kaikille jonkinlaista taidetta, tanssia tai kulttuuria jonkinlaisella "seuratasolla" harrastaville jaettaisiin lomia, ei palveluksen suorittamisesta ryhmä- tai kompaniatasolla tulisi yhtään mitään. Armeija ei voi olla demokraattinen.

Yksilöiden tai ryhmien erivapaudet ja etuoikeudet ottavat päähän aina jotakuta. Yksi hyvä esimerkki tästä on tietysti median uusi jahdattava Teuvo Hakkarainen, sahamies Viitasaaresta. Hakkaraiselle on suotu kansanedustajana erivapaus käyttää taksia veronmaksajien piikkiin. Iltalehti teki päätä huimaavaa journalismia ja uutisoi Hakkaraisen suhailleen taksilla 36 kyytiä, vaikka edustajantyö on vasta alussa. Se mitä Iltasanomat ei ottanut huomioon, oli uutinen, jossa eduskunnan turvallisuusosasto kehoitti kansanedustajia, varsinkin niitä uhkailtuja kansanedustajia, käyttämään takseja turvallisuussyistä. Ja ketä olisi uhkailtu enemmän, kuin Hakkaraista. Ehkä Halla-ahoa (nyt vaikuttaakin siltä, että Halla-aho on saanut tahtomattaan Hakkaraisesta ihmiskilven).

Case Hakkarainen, onkin antanut ylimieliselle toimittajalaumalle syyn tuntea itsensä paremmiksi ihmisiksi. Tämän ultrasuvaitsevaisen porukan suvaitsevaisuus loppui yhteen keskisuomalaiseen sahayrittäjään.

Hakkaraisen neekeriukkolausuntojen ja median uupumattoman, pitkällisen kitinän ja painostuksen jälkeen perussuomalaisten eduskuntaryhmä julkaisi paljon mediahuomiota saaneen tiedotteen, jossa se irtisanoutuu rasismista, syrjinnästä ja väkivallasta. Tiedote oli äärimmäisen hyvä, perusteltu ja oikeudenmukainen. Se lyhyesti kuvasi sellaisen Suomen, jossa itse tahtoisin elää.

Kaikki eivät tietenkään asiaa näin nähneet. Kirsi Hölttä näki asian hieman eri tavalla, kuin minä.

"Positiivista syrjintää on, että vammaiset saavat taksimatkoja yhteiskunnan piikkiin. Positiivista syrjintää on, että työllistämistoimissa suositaan vaikkapa ikääntyneitä. Tästäkö perussuomalaiset haluaa sanoutua irti?"

Eivät varmasti halua. Perussuomalaiset haluavat irtisanoutua etnopositiivisesta syrjinnästä, jota esimerkiksi Helsingin kaupunki avoimesti harrastaa. Jos Höltän mukaan maahanmuuttajat ovat esimerkiksi vammaisten kanssa samanlaista erityistarvetta tarvitsevia, tulen syyttämään Hölttää syrjinnästä, rasismista ja fundamentalismista.

Vammaisille tarjottavat erivapaudet ovat ymmärrettäviä ja perusteltuja. Vammainen ei jonkun konkreettisen vammansa vuoksi voi kulkea esimerkiksi julkisilla kulkuvälineillä tai omalla autollaan tai tehdä työtä. Ihonväri, uskonto, tausta, maahanmuuttajuus, seksuaalinen suuntautuminen tai rotu eivät ainakaan minusta ole vammoja, jotka vaatisivat erityishuomiointia tai etuja vaikkapa työnhaussa.

Lisäksi positiivista syrjintäähän on myös se, että sairaslomalle jäävälle annetaan sama palkka, kuin töissä terveenä olevalle tai se, että opiskelijat ovat ainoita, jotka saavat opintotukea ja ainoastaan työttömät saavat työttömyyskorvauksia. Sitä paitsi, jos Hölttä vakavissaan väittää, että työllistämistoimistossa oikeasti suositaan ikääntyneitä, niin rohkenen epäillä hänen pätevyyttään yhtään mihinkään ajattelua vaativaan. Ikääntyneempien suosimisesta työllistämistoimistossa Hölttä voi käydä kysymässä työstään kolmenkymmenen vuoden jälkeen ulos saneeratulta kuusikymppiseltä isältäni.

Mielestäni demokraattisimmillaan yhteiskunta toteutuu, kun se tunnistaa kaikille jäsenillensä samat oikeudet, tunnistaen käytännön syistä erivapauksia tarvitsevia; vammainen tarvitsee invataksikyydin liikkumiseen, vanhus tarvitsee kunniallisen vanhustenhuollon ja siihen liittyvät palvelut. Lapset puolestaan tarvitsevat koulutuksen ja päivähoitoa. Nämä ihmisryhmät ovat pääsääntöisesti työelämän ulkopuolella ja näiden ryhmien erivapauksista ei tietenkään kukaan halua tinkiä.

Työhönotossa puolestaan ainoastaan pätevyyden ja sopivuuden tulee ratkaista enemmän, kuin ominaisuuksien, kuten maahanmuuttajataustan. Toki maahanmuuttajille on oikeudenmukaista tarjota tarvittaessa esimerkiksi tulkkipalveluita, että hän olisi tasavertainen työnhakija. Mutta positiivisen syrjinnän tarkoituksena onkin saada työpaikoille tasaisesti eri väestöryhmät edustetuiksi. Tämä tarkoitta, että maahanmuuttajuus ominaisuutena ratkaisee työhönotossa. Tarkoittaako positiivinen syrjintä siis sitä, että valkoihoinen suomalainen ei tarvitsekaan työpaikkaa tai tarvitsee sitä vähemmän kuin maahanmuuttajataustainen? Kiintiö siis ajaa ihmisen pätevyyden ohitse. Sama pätee myös ruotsinkielisissä kiintiöissä.

Olen ehdottoman valmis maksamaan verojani, että suomalainen yhteiskunta huolehtii vähäväkisimmistä, vammaisista, lapsista ja vanhuksista. Minä en puolestaan haluaisi maksaa veroja täysin kykeneville ihmisille, joiden työllistyminen kaikista tempuista, positiivisesta syrjinnästä ja median ylistyksestä huolimatta eivät tahdo onnistua. Olen myös valmis sulattamaan helposti sen, että Mikko Koivu saa erillisiä vapauksia loistavan uransa ylläpitämiseen. Se ei ainakaan maksa suomalaiselle yhteiskunnalle (tai minulle) yhtään mitään.

Lisää blogeja osoitteessa: http://tomi-antila.blogspot.com/