IRC-Galleria

Lisää blogeja osoitteessa: tomi-antila.blogspot.com

Olen jostakin syystä keväällä ja kesän alussa joka vuosi samassa tilanteessa; kärsin "an-out-of-money"- experiencestä ja huomaan vuosi vuodelta olevani läskimpi.
En tiedä mistä se johtuu. Tai tiedänpäs. Tapani on, kuten varmasti monen suomalaisen miehen, olla "tietämättä".
Isäni, joka kuudesta tämän maan päällä kuluttamastaan vuosikymmenestä on silti kadehdittavan tiukassa kunnossa, jaksaa muistuttaa minulle aina lempeään tapaansa keräämistäni (tai vähintään säilyttämistäni) kiloista.

Mietin tänään Laukontorilla lueskellessani miksi muka kesällä pitäisi olla hyvässä kunnossa. Ei hyvännäköisyys varmaan edes sopisi minulle. Olen niin imbesilli, että käyttäisin sitä varmasti jotenkin väärin.
"Tähtitiedettä oon, henkimateriaa. / Sisäpuoleleta päänikin on seksikäs", lauloi Juicekin, joten liekö ulkoinen habitukseni ongelma. Tai ainakaan oma ongelmani. Ei minun tarvitse itseäni katsella kuin peilistä, eikä sieltäkään pakosti. Pääni sisustaa kestän ihan mukavasti, varsinkin jos sitä alkoholilla hieman hidastaa - marinoi, sanoakko.

Alkoholi sopii hienosti kesään, jopa liikuttavasti. Silti puhuvat juomisesta, eivät koskaan janosta.
Miksi minusta tuntuu, että aina kun juon, kaikki muut ovat muka raittiita ja reippaita. Ja kun taas puolestaan en juo, tuntuu että kaikki juopottelevat ja katsovat minua kuin köyhää, jolla ei ole varaa.

Pyöräilin tänään pienen lenkin ja tulin lopullisesti siihen tulokseen, että urheilu ei sovi minulle. Siitä tulee paha olo. En ole koskaan löytänyt siitä mitään urheilun, ex post, euforista tunnetilaa. Enkä löytänyt nytkään.
Nytkin vain vitutti, kun paita liimautuin selkään kiinni ja silmälasit meinasivat luiskahtaa hien liuottamina päästä.
En kuitenkaan menisi niin pitkälle, että kutsuisin itseäni patalaiskaksi tai hedonistiksi. Teen kuitenkin kaikkea muuta aikaa ja energiaa vaativaa. En ymmärrä yhteiskunnan glorifoivaa asennetta urheiluun. Itse viihdyn oluttuopin äärellä ajatellen ja ideoita kehitellen vaikka koko päivän.
Urheillessani en pysty ajattelemaan tai keskittymään mihinkään muuhun, kuin selviämiseen kotiin asti. Sitä paitsi urheilu on helvetillisen tylsää. Juostessa tai pyöräillessä ei malta vilkaista kännykän matkamittariin. Sitten kun siihen vilkaisee, huomaa olevansa aivan piipussa ja puolitoista kilometriä takana. Sitten odottaa vain lenkin loppua.
Salilla puolestaan heilutaan, mutta ei liikuta mihinkään. Se on ahdistavaa. Soudat päämäärättömästi, kuin elämässä, mutta et liiku...

Naiset diskuteerasivat Laukontorilla verhoista ja siitä miten niitä oli 16 metriä. Vain naiset voivat puhua kuudentoistametrin verhoista. Itse mietin sivukorvalla kuunnellessani miten noin pieneen muovikassiin voi edes mahtua kuuttatoista metriä verhoa.
Minulle kaikki kuuteentoista metriin mahtuva on jotakin suoraa. Isoa ja kiiltävää.
Naisten kuulee harvoin puhuvan mitään politiikasta tai mistään yhtiskunnallisesti tärkeästä. Mikä on siinä mielessä ihan hyvä. Naiset suhtautuvat niihin usein ylitunteellisesti, joka tekee siitä kamalaa kuunneltavaa. Poislukien muuten erään hyvin läheisesti tuntemani naisen.

Vältän kesäsin liikkumista (varsinkin pyöräilyä) Tampereen (tämän maailman pyöräilyepäystävällisimmän kaupungin) keskikaupungin pääväylillä päiväsaikaan, sillä kadut täyttyvät kerjäläisistä, ja niistä hyväuskoisista hölmöistä rastaituhipeistä, jotka keräävät varoja kaiken maailman huuhaa järjestöille. Feissareiksikin heitä (valitettavasti kai virallisestikin?) kutsutaan.
Olen lopen kyllästynyt siihen, että jostain Bum-Fuck-Countrysta (=termi viittaa mihin tahansa köyhään maahan) kerjäläinen tulee repimään minua kädestä vain koska olen valkoihioinen, perunanenäinen suomalainen. En ole nimittäin nähnyt kertaakaan yhdenkään kerjäläisen kerjäävän mitään kalliissa farkuissa ja tukka geelillä Taivaaseen asti pystyssä kulkevalta arabinuorukaiselta. En ole myöskään nähnyt feissareiden pysäyttävän yhtään edellä kuvaamaani arabihenkilöä.
Tämä tuli mieleeni, kun Laukontorilla neekeri tuli kauppaamaan minulle piirroksiaan. Miekkonen käyttäytyi siivosti ja kohteliaasti, joten kieltäydyin myös kohteliaasti. Neekeri ei kuitenkaan kaupitellut töherryksiään vähän matkan päässä oleville arabinuorukaisille, vaan heti seuraaville suomalaisille tytöille.

Rannassa istuessani mietin itseäni ja sitä mitä olen ja miksi olen muuttunut.
Olen suhteellisen urheilullisesta pojasta muuttunut huippumyyjäksi, joka on kyynistynyt ja muuttunut paskaksi ja laiskaksi myyjäksi, joka on muuttunut poliitikoksi, kirjoittelijaksi, ajattelijaksi, stand up koomikoksi, käsikirjoittajaksi ja tekoälyköksi.
Olen siis vähäin kuin Kuljun Kartanosta ostettu kokoelma CD; siinä on vähän kaikille kaikkea. Keskinkertaista, suhteellisen viihdyttävää, mutta helposti kyllästyttävää -
kesäbiisi.

Kaikki blogitekstit osoitteesta: tomi-antila.blogspot.com

Koko teksti täältä:

http://tomi-antila.blogspot.com/2011/05/viharikoksista-rikoksista-ja-pelosta.html

Silti Iltalehti täräytti kolme uutista (bingo, bango, bongo) lähes peräkkäin miten rasismia tulee kitkeä. Jopa arvojohtajamme, Tarja Halonen, oli sitä mieltä (taas vaihteeksi), että rasismiin tulee puuttua. Rasismi käsitteenä on niin laimentunut, että sillä voi nykyisin tarkoittaa kaikkea työn- tai partnerinhaussa nuoremman suosimisesta, ristin polttamiseen takapihalla huppu päässä.


Ei sovi käsittää väärin. Kyllä minäkin vastustan rasismia, syrjintää ja väkivaltaa. Minä vastustan myös sananvapauden kaventamista, uhristatuksia, erivapauksia (niille jotka eivät niitä tarvitse), etnopositiivista syrjintää, silmitöntä ryöstelyä ja kiintiöitä. Vihaa on vaikea vastustaa, koska viha on impulsiivista, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen kanssa. Tuomitsen kuitenkin kollektiivisen vihan mitään väestöryhmää kohtaan. Samalla tavalla siis tuomitsen myös Määttäsen kaltaisten toimittajien vihan Suomea ja suomalaisia kohtaan.

Koko teksti täältä:

http://tomi-antila.blogspot.com/2011/05/viharikoksista-rikoksista-ja-pelosta.html

Lisää blogeja osoitteessa: http://tomi-antila.blogspot.com/

Ollessani armeijassa, muistan miten urheilijat saivat erivapauksia toteuttaa harrastuksiaan harjoitteluvapaalla. Silloin ketutti. Yleensä lomanimenhuudon aikaan näiden urheilijoiden ilmeet olivat niin inhimillisen viheliäisyyden tyylinäytteellisesti vahingonilosta virneessä, että kasarmilla kärvistely tuntui vähintäänkin epämukavalta. Epämukavuutta lisäsi esimerkiksi se, että oma harrastetoimintani stand up koomikkona oli Suomen Armeijalle aivan yhtä tyhjän kanssa. Omiin menoihini jouduin aina käyttämään henkilökohtaisia lomiani. Palvelusajan loppuvaiheessa vähän kismitti, kun kaikki muut alijohtajat olivat henkilökohtaisilla lomilla ja itse jouduin viemään pioneerikompaniassamme rötväävää , kädet taskuissa maleksivaa ylijäämä huoltoryhmää kaatosateessa paraatiin, johon osallistui vain kourallinen Panssariprikaatin joukkoja.

Nyttemmin lapselliselta ja ylimieliseltä tuntuva kateuteni tietysti johtui siitä, että oikeustajuni ei hyväksynyt sitä, että minua pääsääntöisesti älyllisesti alemmalla tasolla olevat jääkiekkoilijat saivat erivapauksia. He olivat kuitenkin lähes poikkeuksetta äärimmäisen omistautuneita lajilleen ja tasolla pysyminen sekä kehittyminen vaatii jääkiekon ja muun intervalliurheilun tapaan jatkuvuutta.

Tämä tuli mieleeni lukiessani Iltalehden verkkosivuilta uutisen, jossa Mikko Koivun erivapauksista on aiheutunut monelle mielipahaa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että tilanne voisi olla nyky Suomessa vielä pahemminkin, jos urheilijat voisivat saada vapauden kokonaan armeijasta pelkän urheilun perusteella.

Se, että erityisvapaudet koskettavat Puolustusvoimissa lähinnä urheilijoita, on mielestäni perusteltua, joskin epäoikeudenmukaista esimerkiksi kulttuuria tai taidetta harrastavia kohtaan. Perusteltua siksi, että jos kaikille jonkinlaista taidetta, tanssia tai kulttuuria jonkinlaisella "seuratasolla" harrastaville jaettaisiin lomia, ei palveluksen suorittamisesta ryhmä- tai kompaniatasolla tulisi yhtään mitään. Armeija ei voi olla demokraattinen.

Yksilöiden tai ryhmien erivapaudet ja etuoikeudet ottavat päähän aina jotakuta. Yksi hyvä esimerkki tästä on tietysti median uusi jahdattava Teuvo Hakkarainen, sahamies Viitasaaresta. Hakkaraiselle on suotu kansanedustajana erivapaus käyttää taksia veronmaksajien piikkiin. Iltalehti teki päätä huimaavaa journalismia ja uutisoi Hakkaraisen suhailleen taksilla 36 kyytiä, vaikka edustajantyö on vasta alussa. Se mitä Iltasanomat ei ottanut huomioon, oli uutinen, jossa eduskunnan turvallisuusosasto kehoitti kansanedustajia, varsinkin niitä uhkailtuja kansanedustajia, käyttämään takseja turvallisuussyistä. Ja ketä olisi uhkailtu enemmän, kuin Hakkaraista. Ehkä Halla-ahoa (nyt vaikuttaakin siltä, että Halla-aho on saanut tahtomattaan Hakkaraisesta ihmiskilven).

Case Hakkarainen, onkin antanut ylimieliselle toimittajalaumalle syyn tuntea itsensä paremmiksi ihmisiksi. Tämän ultrasuvaitsevaisen porukan suvaitsevaisuus loppui yhteen keskisuomalaiseen sahayrittäjään.

Hakkaraisen neekeriukkolausuntojen ja median uupumattoman, pitkällisen kitinän ja painostuksen jälkeen perussuomalaisten eduskuntaryhmä julkaisi paljon mediahuomiota saaneen tiedotteen, jossa se irtisanoutuu rasismista, syrjinnästä ja väkivallasta. Tiedote oli äärimmäisen hyvä, perusteltu ja oikeudenmukainen. Se lyhyesti kuvasi sellaisen Suomen, jossa itse tahtoisin elää.

Kaikki eivät tietenkään asiaa näin nähneet. Kirsi Hölttä näki asian hieman eri tavalla, kuin minä.

"Positiivista syrjintää on, että vammaiset saavat taksimatkoja yhteiskunnan piikkiin. Positiivista syrjintää on, että työllistämistoimissa suositaan vaikkapa ikääntyneitä. Tästäkö perussuomalaiset haluaa sanoutua irti?"

Eivät varmasti halua. Perussuomalaiset haluavat irtisanoutua etnopositiivisesta syrjinnästä, jota esimerkiksi Helsingin kaupunki avoimesti harrastaa. Jos Höltän mukaan maahanmuuttajat ovat esimerkiksi vammaisten kanssa samanlaista erityistarvetta tarvitsevia, tulen syyttämään Hölttää syrjinnästä, rasismista ja fundamentalismista.

Vammaisille tarjottavat erivapaudet ovat ymmärrettäviä ja perusteltuja. Vammainen ei jonkun konkreettisen vammansa vuoksi voi kulkea esimerkiksi julkisilla kulkuvälineillä tai omalla autollaan tai tehdä työtä. Ihonväri, uskonto, tausta, maahanmuuttajuus, seksuaalinen suuntautuminen tai rotu eivät ainakaan minusta ole vammoja, jotka vaatisivat erityishuomiointia tai etuja vaikkapa työnhaussa.

Lisäksi positiivista syrjintäähän on myös se, että sairaslomalle jäävälle annetaan sama palkka, kuin töissä terveenä olevalle tai se, että opiskelijat ovat ainoita, jotka saavat opintotukea ja ainoastaan työttömät saavat työttömyyskorvauksia. Sitä paitsi, jos Hölttä vakavissaan väittää, että työllistämistoimistossa oikeasti suositaan ikääntyneitä, niin rohkenen epäillä hänen pätevyyttään yhtään mihinkään ajattelua vaativaan. Ikääntyneempien suosimisesta työllistämistoimistossa Hölttä voi käydä kysymässä työstään kolmenkymmenen vuoden jälkeen ulos saneeratulta kuusikymppiseltä isältäni.

Mielestäni demokraattisimmillaan yhteiskunta toteutuu, kun se tunnistaa kaikille jäsenillensä samat oikeudet, tunnistaen käytännön syistä erivapauksia tarvitsevia; vammainen tarvitsee invataksikyydin liikkumiseen, vanhus tarvitsee kunniallisen vanhustenhuollon ja siihen liittyvät palvelut. Lapset puolestaan tarvitsevat koulutuksen ja päivähoitoa. Nämä ihmisryhmät ovat pääsääntöisesti työelämän ulkopuolella ja näiden ryhmien erivapauksista ei tietenkään kukaan halua tinkiä.

Työhönotossa puolestaan ainoastaan pätevyyden ja sopivuuden tulee ratkaista enemmän, kuin ominaisuuksien, kuten maahanmuuttajataustan. Toki maahanmuuttajille on oikeudenmukaista tarjota tarvittaessa esimerkiksi tulkkipalveluita, että hän olisi tasavertainen työnhakija. Mutta positiivisen syrjinnän tarkoituksena onkin saada työpaikoille tasaisesti eri väestöryhmät edustetuiksi. Tämä tarkoitta, että maahanmuuttajuus ominaisuutena ratkaisee työhönotossa. Tarkoittaako positiivinen syrjintä siis sitä, että valkoihoinen suomalainen ei tarvitsekaan työpaikkaa tai tarvitsee sitä vähemmän kuin maahanmuuttajataustainen? Kiintiö siis ajaa ihmisen pätevyyden ohitse. Sama pätee myös ruotsinkielisissä kiintiöissä.

Olen ehdottoman valmis maksamaan verojani, että suomalainen yhteiskunta huolehtii vähäväkisimmistä, vammaisista, lapsista ja vanhuksista. Minä en puolestaan haluaisi maksaa veroja täysin kykeneville ihmisille, joiden työllistyminen kaikista tempuista, positiivisesta syrjinnästä ja median ylistyksestä huolimatta eivät tahdo onnistua. Olen myös valmis sulattamaan helposti sen, että Mikko Koivu saa erillisiä vapauksia loistavan uransa ylläpitämiseen. Se ei ainakaan maksa suomalaiselle yhteiskunnalle (tai minulle) yhtään mitään.

Lisää blogeja osoitteessa: http://tomi-antila.blogspot.com/