Maailman muuttuessa yhä tasapainottomammaksi huomaan yhä useammin ajattelevani mitä mahdollisuuksia ihmiskunnalla on selvitä, jos kaikki romahtaa. Olemme äärimmäisen riippuvaisia meitä ympäröivästä teknologiasta. Teknologia on oikaissut selviytymisen prosessia huomattavasti ja tehnyt länsimaisesta ihmisestä kärsimättömän huokailijan. Itsekin huomaan pulssini kohoavan, jos Saunalahden full rate mobiililaajakaistayhteys temppuilee tai kirjaston kopiokone ei toimi.
On lähes mahdotonta kuvitella sitä närkästyksen määrää, jos esimerkiksi sähkönjakelu kaatuisi selittämättömästi eräänä keskiviikkona. Kaltaiseni tekniikasta ymmärtämätön nahjus seisoskelisi kaltaistensa joukossa pimeän lampputolpan ympärillä ja keskustelisi siitä miten taskulamppujen paristoja kannattaa alkaa hamstrata ja siitä, että nämä lampputolpat kelpaavat tästä eteenpäin vain niiden ylläpidossa epäonnistuneiden insinöörien viimeisiksi keinupaikoiksi.
Suurinta huolta kannan siitä, että meiltä tuntuu puuttuvan niin sanottu varasuunnitelma. En jaksa uskoa, että elinaikanani nähdään Eero Paloheimon suunnittelemaa yhteiskuntaa, avaruussiirtokuntia tai itsestään hajoavaa muovia. Poliitikot ja muut yhteiskunnalliset vaikuttajat jaksavat juhlapuheissaan kantaa huolta ilmastosta ja väestönkasvusta, mutta kääntävät selkänsä sille tosiseikalle, että globaali superkapitalismi tuhoaa edellä mainittuja aivan avoimesti. Kääntäessään sokean silmänsä superkapitalismin ylivoimalle, aikamme poliitikot ja yhteiskunnalliset vaikuttajat opastavat ja käskevät meitä tavallisia ihmisiä elämään säästeliäämmin ja olemaan solidaarisempia. Huippukokouksia järjestetään ilmeisesti silmänlumeeksi, koska kukaan ei uskalla sanoa, että väestöräjähdyksen hillitsemiseksi kehitysmaiden lapsikuolleisuutta vähentävät projektit ja muut kehitysapumuodot tulisi lopettaa kokonaan. Kukaan ei uskalla sanoa, että maahanmuuttoa tulisi tapahtua yhtä vähän, kuin sitä tapahtuu Suomesta Afrikan maihin, koska se kasvattaa ympäristön ja ilmaston kuormitusta moninkertaisesti.
Olen usein miettinyt miksi päättäjät valistavat kansalaisia elämään vastuullisesti. Vastuullista, solidaarista ja suvaitsevaista elämää suorastaan vaaditaan elämään, mutta samaan aikaan globaaleille suuryrityksille suurimmat "haitat" ovat ympäristökiihkoilijat ja hajanaiset, organisoimattomat boikotit. Miksi päättäjät eivät vaadi globaaleilta suuryrityksiltä samoja asioita? Päättäjät ja vaikuttajat ovatkin pyrkineet vaikuttamaan ainoastaan siihen, että suuryrityksissä työskentelee mahdollisimman monikulttuurinen kirjo työntekijöitä. Globaalille suuryritykselle monikulttuurisuus ei ole arvoasia: sille on aivan sama minkä värinen joukko rahan takoo.
Tietysti me kaikki tiedämme miksi suuryrityksiltä ei vaadita samoja asioita, kuin kansalaisilta. Sitäkään ei kukaan merkittävä puuhasetä- tai täti uskalla sanoa. Suuryritys tarjoaa työpaikkoja, työpaikat tarjoavat verotuloja ja verotulot tarjoavat hyvinvointia. Lopulta keinoilla ei ole merkitystä, ainoastaan lopputuloksella on. Juhlapuheissa kestävästä kehityksestä puhuja tietää, että samaan aikaan Afrikkaa käytetään mikrofonin valmistajan toimesta elektroniikkalaitteiden kaatopaikkana, koska romun myyminen on kehitysmaihin halvempaa. Silti kritisoidaan valmistajan elektroniikkaa ostavaa kuluttajaa.
Länsimainen yhteiskuntamme on kasvanut niin keskivartalolihavaksi ja varmaksi omasta hyvyydestään, edistyksellisyydestään ja suvaitsevaisuudestaan, että se on luopunut ennakkoluuloistaan ja vaistoistaan. 2000- luvun toisella vuosikymmenellä on paheksuttua ajatella, että esimerkiksi keskellä päivää kahvilassa merkkivaatteissaan istuskelevat nuoret somalimiehet ovat todennäköisesti työttömiä tai että kadulla kerjäävä Romanian romani on todennäköisesti pala järjestäytynyttä kerjäysrinkiä, joka on osa itäeurooppalaista järjestäytynyttä rikollisuutta. Yhteiskuntamme on muuttunut niin hyväuskoiseksi, että se on päättänyt rakentaa Euroopan valtiot yhdistävän unionin, joka jakaa rahaa omia sääntöjään vastaan rahaa tuhlaileville jäsenmailleen. Vain länsimaalainen voi uskoa, että tilaisuuden tarjoutuessa kaikista maailman ihmisistä löytyy globaalia solidaarisuutta. Moinen hyvyyden kaivelu näin viheliäisestä olennosta saa minut poistamaan aseestani varmistimen.
Länsimaisen vaikuttajan ollessa niin sinisilmäinen ja itsekäs, että tällaisina aikoina solidaarisuuden, edistyksellisyyden tai esimerkillisyyden nimissä edes ajattelee asevoimien lakkauttamista, rajavalvonnan heikentämistä, tuliaseiden hallussapidon rajoittamista tai humanitaarisen maahanmuuton lisäämistä haluaisin kysyä: miksi. Vastaus on tietysti "jos kaikki tekisivät niin, ei tarvitsisi huolehtia". Näin naiivisti ajattelevia ihmisiä löytyy tusina kymmenestä. Samaan sinisilmäiseen kategoriaan luokittelen edistyksen alttarilla uhrattavat perinteet ja historian.
Kaiken poliittisen rauhantavoittelun mitätöi esimerkiksi länsimaisten poliitikkojen suhtautuminen Tiibetiin. Ehkä maailman rauhanomaisinta maata pitää panttivankinaan Kiinan supervalta, eivätkä länsimaiden silmäätekevät uskalla inahtaakaan tästä suhteellisen härskistä touhusta. Moinen rahan edessä nöyristely ja poliittinen munattomuus saa minussa aikaan äärimmäisen suuren inhoreaktion. Jälleen kerran: kukaan ei uskalla sanoa, että Kiinan tulisi painua helvettiin Tiibetistä. Samalla liittoutuneiden joukkojen tulisi tehdä sama liike ja poistua Irakista ja Afganistanista.
Kukaan ei uskalla sanoa, että nykyinen demokratia on asioiden tehokkaassa hoitamisessa suhteellisen kelvoton väline. Demokratia on kelvoton väline tänä päivänä lähinnä siksi, että politiikkaa tehdään pitkälti vähemmistöjä ajatellen enemmistön kustannuksella.
En jaksa uskoa, että maailmassa olisi olemassa jokin salahallitus, joka pystyisi määrittelemään tai jopa määräämään salaisesti valtioita tekemään tahtonsa mukaan tai jokaisesta narusta nykivä pankkien salaliitto. Siihen uskon, että näiden titteleiden tavoittelijoita on useita ja hämmentäjiä vielä enemmän. Bilderbergin kokoukset toimivat hyvänä esimerkkinä. Salattuun ja yleisöltä varjeltuun kokoukseen kokoontuu vuosittain maailman merkittävimpiä päättäjiä, talousvaikuttajia ja median edustajia. Kaikki tietävät, että noissa kokouksissa pyritään määrittelemään maailman menoa osallistujiensa hyödyksi, mutta uskon silti siihen, että koko maailmaa tämä herrasväki ei hyppysissään pidä. Silti kukaan merkittävä, kokoukseen osallistumaton vaikuttaja ei kyseenalaista tätä salamyhkäistä tapaa toimittaa asioita.
Nykyinen yhteiskuntajärjestyksemme tuntuu olevan edistyksen nimissä itseään purkava järjestelmä, joka katastrofeihin valmistautumisen sijaan avaa uusille katastrofeille avokätisesti ovia ja edesauttaa hidasta ruostumisprosessia Uuden uljaan maailman edessä. Kun patsaat, valtioiden rajat ja kyky puolustautua on revitty alas, on aika kysyä miksi kukaan ei uskaltanut tehdä mitään?