IRC-Galleria

Ehdokkaita on huomattavan vaikeaa valita. Eduskuntavaalien aikaan sentään pyöriteltiin kiinnostavia teemoja homoadoptiosta kirkon ja valtion suhteeseen, sattuneesta syystä. Harmi, että kuntavaalit tuntuvat koskevan "tylsiä" aiheita, kuten sitä miten autoilu pitäisi järjestellä kotikunnassa ja rakennetaanko joku hemmetin tunneli vai ei. No, vasemmistoliitolle näyttäisi kuitenkin ääni olevan menossa, eiköhän ne siellä osaa olla edes semi-fiksuja.

Terppa vaan, kaikki blogikyttääjät ^^ Kyllä saa kytätä, ihan rauhassa. ^^

Tämä on hauska video. Siinä heittää vastikään edesmennyt George Carlin vesilinnulla uskontoja.
http://uk.youtube.com/watch?v=MeSSwKffj9o

R.I.P Geroge Carlin

Pukeutumisesta ja etiketeistä (lähinnä yo-juhlia koskien) eräältä keskustelufoorumilta, oma vastaukseni.

"Ihan saleesti kaikenmaailman kissanristiäisiinkin on omat etikettinsä, jota etikettienrakastelijat sitten peräänkuuluttavat ja jaksavat herneytyä, jos jossain vilahtaa olkapää tai väärän sävyinen huivi, sukista nyt puhumattakaan. Mistäpä sitä nyt ei aina joku keksisi loukkaantua ja olla vaatimassa niitä kuuluisia käytöstapoja. Jessus sentään, miten epäkunnioittavaa onkaan, jos mekon helma laskeutuu väärälle korkeudelle."

Kunpa en olisi näin vilukissa. Muutoin olisin jättänyt jakkuni kotiin lakitustilaisuudesta, enkä usko, että kenenkään päivä olisi siitä mennyt piloille. Yksilöllisyyden ja omien valintojen korostamisen aikakaudella on suorastaan outoa vaatia kaikkia mukautumaan samaan muottiin ihan vain siksi, ettei joku herkkähipiäinen loukkaantuisi erilaisuudesta ja kömpelöiden muotoseikkojen huomioimattomuudesta - olkaa keitä olette, mutta tehkää se meiltä piilossa? Sota-aikoja nähneet mummot tuskin tarvitsevat suojelemista nuorten tyttöjen olkapäiltä tai miestenalkujen epäsopivilta vyö-kenkä -pareilta.

Juhlissa on tarkoitus juhlistaa jotakin tapahtumaa ja pitää hauskaa. Kenellä voi olla hauskaa, jos päivän suurimpia ongelmia ovat puuttuvat huivit ja väärät värit? Lukio.fi:n Ylioppilaan etikettiopas toistaa pukeutumisessa lähes tautologisesti sellaisia ilmaisuja kuin "kömmähdys", "hillitty", "klassinen". Linnan juhlien pukuarvosteluja lukiessa kriitikoiden suurin murheenaihe on se, miten hyvin vieras sulautuu massaan. Kenties näiden valjastustraditioiden pyrkimys on sulauttaa ihmiset osaksi yksiajattelevaista laumaa, osaksi yhteiskunnan koneistoa, joka ei potki vahingossakaan takaisin.

Ja ei, en näe viattomien ruumiinosien peittelyä ja värisävyistä niuhottamista osana kulttuuriperintöä traditioista puhumattakaan - itse juhlat sisältöineen ovat tätä. Se, että yritetään estää ajan hengen näkyminen näiden traditioiden suorittamisessa on vain epätoivoista tarrautumista entisaikoihin.

Onnea tuleville ylioppilaille, uskaltaa olla omia persoonallisia itsejänne - tänään ja kesäkuun ensimmäinen lauantai.

(Kuva keväältä 2006.)

Loistava blogi Sairauskertomuksia:
http://kettu79.vuodatus.net/

Kirjoittaja on lääkäriksi opiskeleva nuori nainen, joka on sairastanut syövän ja kirjoittaa kokemuksistaan. Mukaan mahtuu oivalluksia lääkärinä olemisesta, sairauden aiheuttamaa pelkoa ja vitutusta, ajatuksia parisuhteesta, toivoa ja mustaa huumoria. Löytyypä sieltä muutama postaus syöpään liittyvästä tutkimustiedostakin sekä Syöpälandia. On muuten plikalla asennetta vaikka muille jakaa!

Taannoin tuossa eräs tyttö herneili siitä, miten nettiroolipeli World of Warcraft (Wow) on vienyt hänen poikaystävänsä. Tapausesimerkkinä toimi kertomus siitä, miten tyttö oli yrittänyt soittaa pojalle, ja poika vastasi, ettei voi nyt puhua, sillä on raidaamassa. Tytöltäpä ei empatiaa tilanteelle löytynyt, hän halusi huomiota just nyt heti.

Juuri tämän takia sais ne tyttöystävätkin ihan oikeasti kokeilla sitä peliä. Ei, ei sillä tavalla kokeilla, että tekee hahmon ja pari leveliä levuttaa tappaen jotain tekoälyhirviöitä, vaan oikeasti sillä tavalla, että pääsee vuorovaikutukseen muidenkin pelaajien kanssa ja näkee sen kehityksen, kokee sen pelin sosiaalisen luonteen. Kun ymmärtää pelin hengen, ymmärtää, miksi toinen on siihen niin sitoutunut.

Wow on lopulta erittäin sosiaalinen peli, jossa tarvitaan sosiaalisia taitoja ja kommunikointikykyjä siinä, missä oikeassakin elämässä. Wowissa muodostetaan kiltoja, joiden jäsenet ovat tiiviissä kanssakäymisessä toistensa kanssa, ja tällä tavalla muodostavat omia keskinäisiä suhteitaan - osasta kiltakavereita voi tulla ihan oikeasti kivoja kavereita. Killalla on yhteisiä päämääriä ja yhteisiä tavoitteita, joiden saavuttamisessa kaikki killan jäsenet ovat enemmän tai vähemmän osallisena. Jotkut killat velvoivattavat osallistumista enemmän kuin toiset, päämääristä ja tavoitteista riippuen. Päämäärät ja tavoitteet tietysti riippuvat siitä, mitä killan jäsenet haluavat. Kilta on kuin joukkue, jossa kaikki joukkueen jäsenet puhaltavat yhteen hiileen.

Jos kilta aloittaa raidin, sitä on melko varmasti suunniteltu etukäteen ja siihen on valmistauduttu, siihen on kulutettu aikaa ja vaivaa. Koska raidit vaativat usein 10-40 henkeä, täytyy etukäteen myös sopia aika, jolloin raidataan. Kun aikataulu on sovittu, raidiin osallistuvat ovat lupautuneet olla paikalla sovittuun aikaan ja antaa parhaan suorituksensa, jotta homma toimisi ja onnistuisi.

Mikäli sattuu olemaan raidissa kriittisessä roolissa, esimerkiksi parantajana tai tankkina, on erittäin tärkeää pitää lupauksesta kiinni, sillä vajaus noissa kahdessa roolissa tai niiden kokonaan puuttuminen voi olla tuhoisaa koko raidille ja kaikille muille osallistujille. Muutenkin jos raidauskohde on hankala, muidenkin jäsenten tuoma lisä on varmasti mietitty tarkkaan ja kokoonpano räätälöity siten, että onnistusmiprosentit ovat mahdollisimman korkealla. On siis aika helvetin paskamaista jättää vaan tulematta tai lähteä pois keskenkaiken, se kun voi pahimmillaan pilata koko touhun kaikilta muiltakin. Kun sopimus on tehty ja lupaus annettu, miten kukaan voi vaatia tuon luottamuksen rikkomista niin heppoisella perusteella, kuin "no mä haluun puhua sun kans puhelimes JUST nyt!"

Se on vähän kuin esimerkiksi jääkiekkopelissä - jos pelaajat eivät ilmesty matsiin, homma kusee ja joukkuekaverit on jätetty pulaan. Jos maalivahdit jättävät tulematta, on aika heikot tsäänssit saada aikaan muuta kuin nöyryytystä. Sillehän ei voi mitään, jos oikein pakottava tarve olla pois ilmenee, mutta tuskin kukaan joukkuepelaajan seurustelukumppanikaan haluaa kumppaninsa jättävän matsin väliin siksi, että "mä haluun viettää aikaa sun kanssa nyt just!"

Lupaukset tyttöystävälle tulee ehdottomasti pitää, siitä ei tässä ole kysymys. Mutta se, että pitää lupaukset myös toisille ihmisille, ei tarkoita sitä, että tyttöystävä olisi samantekevä, tai että joku peli menisi tyttöystävän edelle. Kyse ei oikeastaan edes ole itse pelistä, vaan niistä muista ihmisistä, joihin ollaan kytköksissä tuon pelin kautta.

Monet vaativat seurustelukumppaniaan lopettamaan pelaamisen tai edes vähentämään sitä, sekä ottamaan tyttöystävän huomioon. Kultainen keskitie on hyväksi, mutta se vaatii ymmärrystä myös pelaamattomalta osapuolelta. Milloin heltiää ymmärrystä nalkuttavilta tyttöystäviltä? Milloin Wowleskiksi itseään kutsuvat ottavat huomioon kumppaninsa ja tämän harrastuksen?

Ymmärrys on avain kompromisseihin, ja niin kauan kuin asenne on "joku vitun peli lol", ei ihme, ettei ymmärrystä löydy, eikä kompromisseja synny. Pelaavat osapuolet joutuvat usein joko itse vähentämään pelaamistaan (ilman, että seurustelukumppani panee tikkua ristiin omalta puoleltaan, kyse ei siis ole kompromissista), tai sitten heidät jätetään. Onneksi Wow pysyy, ja sitoutuneisiin tiimipelaajiin voi luottaa.

En ole uskontovastainen ihminen. En ole kiihkoateisti, mutta puolustan kyllä kiihkeästi totuuden tavoittelua. Todellisuudesta näyttäisimme saavan tarkimman ja käyttökelpoisimman käsityksen rationaalisin, tieteellisin menetelmin, joten puhuessamme todellisuudesta käyttäkäämme tätä viitekehystä. Joka kokee aiheelliseksi nimittää minua muka-kipakasti tiedeuskovaiseksi, tehköön vapaasti niin, mutta muistakoon samalla, millä menetelmillä ihmiskuntaa suuresti hyödyttäneet keksinnöt on tehty, minkä keskellä elämme.

Jokainen uskokoon mihin haluaa, jokaisella on oikeus uskoa tai olla uskomatta. Kenelläkään ei sen sijaan ole oikeutta vahingoittaa muita ihmisiä minkään vakaumuksen nimissä, ei ateismin, ei kristinuskon. Kenelläkään ei ole oikeutta tuputtaa muille ihmisille omia käsityksiään ilman vakaita ja pitäviä perusteluja (perustelujen kanssa tyrkytyksestä tulee keskustelua tai väittelyä, mikä on vain suotava asia) - totuuden tyrkytys sen sijaan lienee vain hyväksi, siksi meillä on muun muassa oppivelvollisuus. Onhan suotavaa, että olemme perillä asioista, jotta pystyisimme tekemään valintoja ja päätöksiä asioiden oikeassa valossa, parhaan harkintakykymme mukaan. Jokaisella on kuitenkin edelleen oikeus sanoa ei, jopa totuudelle, mikäli kokee niin tulevansa onnelliseksi.

Tärkeimpinä asioina pidän onnellisuutta ja totuudenmukaisuutta - rehellisyyttä itselleen ja muille. Kun meillä on totuudenmukainen käsitys maailmasta, voimme kehittää sitä ja kehittyä itsekin, voimme tehdä ihmiskunnasta onnellisemman. Ihmiselämällä ei liene meille kovin suurta merkitystä, ellemme ole onnellisia, tai edes tyytyväisiä oloomme.

Toki onnellisuuteen on muitakin reittejä, ja jokaisella on oikeus valita oma reittinsä. Syvällä uskolla yliluonnolliseen ei paranneta katkennuta jalkaa, mutta ehkä poistetaan kyseisen vamman aiheuttama mielipaha. Kukin päättäköön, miltä kantilta haluaa asiaa elämässään tarkastella, minulle on yksilötasolla merkityksellisintä se, että ihminen on onnellinen. Muistettakoon tässä kuitenkin edelleen se, ettei omaa onnellisuutta ole suotavaa edistää muiden onnellisuuden kustannuksella. Lähimmäisen rakastaminen on aina hyvä ohjenuora. Ihmiskunta kokonaisuutena näyttäisi valitsevan mieluummin keinon parantaa katkennut jalka sen sijaan, että valitsisi keinon poistaa kyseisen vamman aiheuttama mielipaha. Ihmisten mielipaha tuppaa keskimäärin poistumaan samalla, kun vamma paranee.

Lainaan lopuksi Carl Sagania.
"It is far better to grasp the universe as it really is than to persist in delusion, however satisfying and reassuring."

Olen siis itse taipuvainen hyväksymään yksilötasolla myös illuusiossa elämisen, mikäli se tuottaa onnellisuutta, mutta ihmiskuntatasolla katson totuudentavoittelun olevan erinomaisen perusteltua.

Matkakertomus reissusta Viroon ja Latviaan Antin perheen kanssa. Reissu alkoi maanantaiaamuna ja loppui perjantai-iltana.


Henkilöt:
Maria
Antti - Marian poikaystävä
Outi - Antin sisko
Leena - Antin äiti
Heikki - Antin isä

23. 7. 2007

Matka Baltiaan alkoi Pasilasta, jossa maanantaiaamulla seitsemältä kävi kova kuhina tavaroiden kasaan saamiseksi aamupalaa sivusuulla mussuttaen. Heikin Cadillacin takakontti täyttyi puolilleen muovipusseista, repuista ja matkalaukuista, joihin oli pakattu vajaan viikon lomatarpeita. Kahdeksalta Helsingin satamasta lähti Super Seacat -autolautta kohti Tallinnaa.

Tunnin merimkatkan jälkeen alkoi suunnistus kohti Pärnua - ei kuitenkaan ennen kuin autolastillista oli täydennetty muutamilla virolaisilla ruokatarpeilla ja lehdillä, muutamalla voisarvella ja lihapiirakalla sekä erinnäisillä pulloilla olutta ja siideriä. Tietenkään matkaan ei voinut lähteä vierailematta ensin ostoskeskuksessa, joka tosin ensin tarkoitti Prismaa (nuorten pettymykseksi), ja vasta sitten Virukeskusta.

Outi löysi paitoja, Leena virolaista ja venäläistä musiikkia sekä viro-suomi-viro -sanakirjan, joka tulikin myöhemmin matkalla tarpeeseen lehtiä ja kylttejä luettaessa, lisäksi yleisiä sanontoja opetellessa. Minä maistoin ensimmäistä kertaa Kalev-merkkistä virolaista suklaata - superhyvää.

Pärnuun saavuimme illansuussa hotelli St. Peterburgiin. Saapumista edelsi tien kyselyn (ei kuitenkaan auton viereen pysäköineeltä moottoripyöräilijältä, kuten Leena ensin luuli) lisäksi ajo kävelykadulla.

St. Peterburg on keskiaikaisteemainen ja pieni hotelli, jonka henkilökunta on pukeutunut asiaankuuluvalla tavalla, ja huoneet sisustettu tummilla ja kuluneen näköisillä kalusteilla. (Ovelaa kyllä, rakennuksesta löytyi langaton verkko. Ei haitannut Anttia.) Hotellin ravintola, joka on Pärnun vanhin rakennus, jatkaa samaa linjaa. Ruokalistalta tarttui lautaselle hirveä ja kaurista, juotaviksi juotiin Saku-olutta keraamisista kupeista. Ravintolan terassi oli upea: köynnöskasvit muodistivat seinämän terassin rakenteiden ja katon välille päästäen vain vähän valoa läpi, kuin suojaava kasviluolasto, joka harveni oviaukkoja kohti.

Pärnun yöelämä yllätti meidät yhdeltätoista illalla olemattomuudellaan. Kadut olivat hiljaisia, baarit ja pubit sulkeneet ovensa, vain pari diskohelvettiä kuului olevan auki. Hipsimme takaisin Antin vanhempien ja Outin huoneeseen nauttimaan parista markettioluesta ja -siideristä, sitten kävimme nukkumaan.


24. 7. 2007

Aamupala St. Peterburgin ravintolassa, keskiaikaisteemasta jokseenkin poiketen ruokatarjoilun osalta. Kahdeltatoista luovutimme huoneemme, kuvailimme hetken hotellin ympäristöä ja lähdimme sitten ajamaan kohti Latviaa ja Riikaa.

Latvian puolelle päästyämme pysähdyimme huoltoasemalla ja ostimme juomia ja naposeltavaa. Pian pysähdyimme Saulkrastin hiekkarannalla, jolla joimmekin ostettuja Margarita-pulloja. Kello oli tässä kohtaa neljä iltapäivällä, ja pilvisestä säästä huolimatta rannalla oli paljon ihmisiä uimassa ja rentoutumassa. Kukaan meistä ei kuitenkaan uskaltautunut uimaan.

Latviassa ihmiset ajavat paljon kaoottisemmin kuin Suomessa. Ohituksia tehdään uhkarohkeasti ja kaupungissa jonon ohi kiilataan surutta, torvet soivat toisinaan. Antin isä suhtautui asiaan huumorilla - joku muu olisi saattanut hermostua.

Hotel Riga on muhkea, neuvostoajoilta remontoitu rakennus, jossa on paljon suuria tiloja ja korkealta upeat maisemat yli Riikan keskustan. Oopperatalo näkyi minun ja Antin huoneesta. Huoneiden kanssa tuli pientä säätöä, jonka ansiosta saimme kaksi kolmen hengen huonetta ja yhden kahden hengen huoneen. No, hintaa tämä järjestely ei nostanut, joten Outi valloitti kahden hengen huoneen, minä ja Antti toisen kolmen hengen huoneista, ja Leena Heikin kanssa sen toisen kolmen hengen huoneen. Ei haitannut.

Kävimme syömässä hotellin ravintolassa. Palvelu oli huipputasoa, ruoka erittäin hyvää halvasta hinnasta huolimatta, talon viini erinomaista ja ruoka vielä kerran hyvää. Join aperatiivina elämäni ensimmäisen Martinin. Aterian loppuvaiheilla ravintolan kaiuttimista kuului soivan Bon Jovin It's my life, mihin Leena reagoi jammailemalla biisin mukana. Ilmeisesti ravintolan henkilökunta huomasi tämän, sillä hetkeä myöhemmin volyymi nousi selvästi. Meitä nauratti tämä kovasti, ja nähtävästi henkilökuntaakin nauratti, sillä he pälyilivät meidän suuntaamme hymyt kasvoilla. Valitettavasti ilonpilaajaksi ryhtyi vanha mies, joka kävi pyytämässä volyymia laskettavan. Leena jätti tarjoilijallemme normaalia reilumman tipin hyvästä musiikista.

Huoneisiin vetäydyttyämme nautimme jälleen aikaisemmin ostetuista oluista ja siidereistä paikallisia televisio-ohjelmia katsellen. Dubattu One Hour Photo on järkyttävää katseltavaa - pikkupojan äänenä on vanha mies eikä kukaan yritäkään näytellä, vuorosanat luetaan suoraan ilman kummempia äännemuutoksia. Agapio racing team sentään yritti. Lisäksi dubbauksen alta kuuluu alkuperäinen ääniraita. Lopulta Antin vanhemmat kyllästyivät tähän viihteeseen ja lähtivät vielä alakertaan viihteelle. Me lähdimme nukkumaan. Hampaat jäi pesemättä puhtaan veden puutteessa.

25. 7. 2007

Aamupalalla oli todella vaikea löytää istumapaikkaa Hotel Rigan aamiaissalista.

Päivän kulutimme kiertelemällä Riikan keskustassa (Leena jäi hotellin aulaan huoneidenluovutuksen jälkeen) ja tutkimalla lukuisia meripihkamyyntikojuja, joiden valikoimasta varmasti suuri osa oli muovisia jäljitelmiä. Olisin halunnut hankkia matkamuiston, mutta yletön rihkamamäärä aiheutti yliannostusreaktion, ja niin jäi matkamuisto hankkimatta. Törmäsimme myös kahteen kissaan, jotka hyppivät parkkipaikalla autojen päällä ja nahistelivat kovasti keskenään. Muutenkin Latviassa tuntui olevan paljon kissoja.

Pian lähdimme katsomaan Alpha Centeriä, Latvian suurinta ostoskeskusta. Antti löysi Nicky Haydenin mainostaman Gasin liikkeestä hienon farkkutakin ja siihen sopivat housut. Outi sai viimein hammasharjan. Ruuaksi nautimme intialaisen keittiön herkkuja Thali-nimisessä ravintolassa.

Päivän suunnitelmana oli ollut ajaa Riikasta takaisin Viroon ja Saaremaalle, mutta päivän venyessä kohti iltaa päätimme jäädä puolitiehen yöksi. Saaremaan hotellin sotkujen takia meillä ei olisi ollutkaan huoneita siellä, missä alunperin piti olla. Päätimme, että yövyimme Britz-nimisessä pikkuhotellissa Via Baltican varrella kolmetoista kilometriä Latvian ja Viron rajalta, Latvian puolella.

Sää muuttui todella myrskyisäksi iltaa kohti. Matkalla Latvian rajalle ajoimme jälleen Saulkrastin rannan ohi ja päätimme pysähtyä katselemaan hurjia aaltoja. Heikki ja Antti jatkoivat vesirajaan asti kuuntelemaan hurjaa puhuria, minä jäin parkkipaikalle kuvaamaan kaukaa, Outi ja Leena eivät poistuneet autosta. Sain Heikistä ja Antista upean isä-poika -kuvan, jossa he seisovat myskyävän meren rannalla.

Britziin päästyämme ja tavarat huoneisiin vietyämme lähdimme vielä Antin ja Heikin kanssa ajelemaan ja katselemaan, josko olisi päästy satamaan katsomaan aallonmurtajaa. Valitettavasti toiselta puolelta jokea tien blokkasivat valvotut aidat ja toiselta puolelta ei mitään reittiä löytynytkään, ainoastaan paikallisten olutteltta ja jahtiklubin ravintola. Vetäydyimme jälleen huoneisiimme nauttimaan omia juomia. Britz tuoksui uudelta, puulta ja maalilta. Hampaat pestiin vissyvedellä. Tästäkin hotellista löytyi, tosin vasta aamulla, langaton verkko.

26. 7. 1007

Ajoimme Cadillacilla Viron Virtsuun, josta lähdimme autolautalla Saaremaalle. Lauttamatka kesti puolisen tuntia, jonka aikana ehti nauttia kupposen kahvia. Saaremaalla suuntasimme ensin kohti Kuressaarea, jossa kävimme katsomassa upeaa Piispanlinnaa (pääsimme lopulta kaikki opiskelijahinnoilla, sillä Heikiltä loppui valuutta ja hän hymyili kauniisti lipunmyyjätädille), minkä jälkeen kävimme keskustassa syömässä italialaisessa ravintolassa. Minä söin naudanpihviä ja ranskalaisia (erittäin italialaista), Leena elämänsä parhaan pitsan, loput söivät kanaa makaronin kanssa. Sakut kuuluivat tietysti asiaan.

Tarkoitus oli ajaa Hiidenmaan kautta takaisin mantereelle samana päivänä, mutta ravintolaillallisen aikaan kello lähestyi jo kahdeksaa, joten päätimme siirtyä vain Hiidenmaalle asti ja etsiä sieltä majoituksen. Matkalla lautalle pysähdyimme ihastelemaan tuulimyllyrykelmää, joka on yksi paikallisista nähtävyyksistä, sitten jatkoimme matkaamme. Tällä kertaa lauttamatka kesti puolitoista tuntia. Sinä aikana Outi, Antti ja Heikki ehtivät nauttia Irish coffeet, Leena oluen ja minä tyydyin olemaan kuivin suin.

Hiidenmaalta löysimme mukavan pikku hotellin Käinan pienestä kylästä, hotelli Lilianin. Tämäkin paikka oli hyvässä kunnossa, joskin vesi haisi pahalta, ja tästä syystä muuten siisti kylpyhuone oli vähemmän miellyttävä kokemus.

Outia lukuunottamatta siirryimme vielä istumaan iltaa hotellin baarin terassiille, vaikka kello oli jo kaksitoista, ja baari mennyt virallisesti kiinni yhdeksältä. Asiakkaita kuitenkin riitti, osa hotellin asukkaista, osa ilmeisesti paikallisia nuoria. Vaikka hotelli oli kylän (erittäin pienessä) keskustassa, katuvalot eivät palaneet, eikä terassilla ollut muuta valaistusta, kuin meidän pöytämme tuikkukynttilät. Tunnelma oli kuitenkin hyvä (Leenaa se muistutti matkoista Afrikkaan, sielläkin oli kuulemma nautittu alkoholijuomia pimeässä) kajareista kuului vanhoja hittibiisejä (mm. Lambada ja Modern Talkingin biisejä) ja Saku maistui useamman tuopillisen verran. Yömyssyksi Heikki tarjosi vielä kierroksellisen brandya - tähän mennessä se on ollut elämäni ainoa lasillinen väkevää, jota juodessa en yskinyt vedet silmissä poltetta kurkustani.

27. 7. 2007

Aamupalan syötyämme lähdimme aika lailla samantien ajelemaan kohti lauttayhteyttä, tosin poikkesimme paikallisella olutpanimolla, josta Leena ja Heikki ostivat tätä paikallisten erikoisuutta, joka näytti muovipulloissa mehulta ja tuoksui juustolta. En uskaltanut maistaa. Lauttamatka kesti jälleen puolitoista tuntia.

Lautta saapui mantereella Haapsaluun, ja lähdimme sieltä ajelemaan kohti Tallinnaa. Haapsalun läpi ajaessamme ajoimme myös rautatiemuseon ohi ja pysähdyimme levähdyspaikalle ihastelemaan sitä. Vanhoja junia, vanha asema, vallan kaunis miljöö. Vanhan aseman takana oli sirkusteltta, jossa ilmeisesti oli joko harjotukset tai esitys menossa. Miehet tutkivat vanhoja junia kuin innostuneet pikkupojat, Heikki innostui jopa kiipeämään niiden päälle. Minä tyydyin ottamaan kuvia musitikortin valittaessa tilanpuutteesta. Harmi, etten silloin äkännyt kameralaukussa olevaa lisämuistikorttia.

Jostain syystä Heikki oli päättänyt, että ajamme Tallinnaan eri reittiä kuin tullessa - valitettavasti tuo reitti yllätykseksemme sisälsi pitkän pätkän päällystämätöntä hiekkatietä, mikä ei ollut ollenkaan hyvä Cadillacille. Tuossa vaiheessa oli kuitenkin liian myöhäistä valita toistakaan reittiä, joten Cadillac sai sinnitellä tiensä läpi huonojen teiden. Ajelimme muutaman pikkukaupungin läpi ja lopulta pääsimme taas maantielle. Sitten olimmekin Tallinnassa alta aikayksikön. Kello oli suunnilleen puoli viisi iltapäivällä.

Tallinnaan saavuttaessa syntyi kärhämää siitä, miten jäljellä oleva aika tulisi käyttää. Super Seacat takaisin Helsinkiin lähti puoli yhdeksältä, argentiinalaisessa ravintolassa oli kuudeksi varaus ja nuorisoa kiinnosti shoppailu jossakin ostosparatiisissa tuntikausien ravintolaillallisen sijaan. Lopulta ostosparatiisi voitti, demokratia tuotti osalle matkustajista epämieluisan tuloksen ja illan ruoka syötiin ostoskeskus Kristiinan pitseriassa. No, sentään pannupitsat olivat erinomaisia, ostoskeskuksen Prismasta löytyi kaikille hyvää syötävää kotiinviemiseksi (ostettiin Antin kanssa kasa halpoja Kalev-suklaalevyjä) ja minäkin löysin 50% alennuksella kauniit, nahkaiset Dieselin avokkaat, matalapohjaiset, ruskeat. Loppujen lopuksi kaikki olivat ainakin suhteellisen tyytyväisiä - paitsi Heikin Cadillac, joka alkoi valitella ylikuormituksesta. Ongelma ratkaistiin siirtämällä painava olutkori takakontista takapenkille.


Super Seacat lähti ajallaan, lautan myymälästä minulle tarttui mukaan vielä jättiläispussi Turkinpippuria ja lopulta Helsingin Pasilaan pääsimme majoittumaan lähempänä puoltayötä. Väsyneet matkalaiset jaksoivat purkaa osan tavaroista, laittaa oluita kylmenemään jääkaappiin ja syömään vielä iltapalaksi suomalaista ruisleipää virolaisen juuston, makkaran ja suolakurkun kanssa, Saku-oluita unohtamatta.

Matkakuvia: http://flickr.com/photos/9248805@N04/sets/72157601078976410/

"Vatikaani on ärsyyntynyt ihmisoikeusjärjestön edustajien lausunnoista, joiden mukaan abortti olisi sallittava mm. raiskatuille naisille.

Vatikaani on kehottanut kaikkia katolisen kirkon jäseniä lopettamaan ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin tukemisen.

Vatikaani syyttää järjestöä aborttien tukemisesta ja aikoo katkaista taloudellisen avun sille.

Amnestyn edustajat ovat antaneet lausuntoja, joiden mukaan abortti pitäisi sallia naisille, jotka on raiskattu tai joiden terveys on raskauden takia vaarassa. Lausunnot ovat suututtaneet Vatikaanin.

Italian Amnestyn mukaan järjestö ei ota kantaa siihen, onko abortti oikein vai ei. Sen sijaan se ajaa väkivallan kohteeksi joutuneiden naisten oikeuksia.

(MTV3-STT-AFP)"

Jee, hyvä paavi, hyvähyvä! Tehdään hallaa ihmisoikeustyölle oman perustelemattoman fiilispohjasen uskomuksen takia. Yhtä paha kuin se, että kielletään ehkäisyn käyttö siellä, missä aids leviää nopeasti ja ehkäisyvalistus on elämän ja kuoleman kysymys. Nyt jos koskaan on oivallinen hetki toteuttaa jo hetken mielessä kuhinut aie liittyä Amnestyn jäseneksi.

Keskustelua käytiin Eroa kirkosta-yhteisössä. Pastean tähän oman kantani. Tämä on editoimaton versio, joten pahoittelen pakoittaista sekavuutta.

29.05.07 17:01 <Idhren> Aamunavaukset häiritsevät minua. Voidaan kysyä, saisiko aamunavauksissa puhua ateismin hienoudesta ja siitä, miten usko turmelee ihmistä, niinkuin meidän aamunavauksissa puhuttiin siitä, miten uskomattomuus turmelee ihmistä. Jotenkin epäilen, että tällaista ei sallittaisi. Miksi se kuitenkin sallitaan uskonnon edustajilta?

29.05.07 17:02 <Idhren> Onko kyse taas siitä, että uskonnon nimissä saa tehdä mitä vain, myös loukata muiden uskontojen tai uskontoihinkuulumattomien vakaumuksia ja elämää? Minua todella loukkasi kuulla hihhulin tarinoita siitä, miten uskomattoman elämä on perseestä ja uskovaisen yhtä juhlaa. Tyhmänä ja nuorena en vaan tajunnut asiasta valittaa.

29.05.07 17:05 <Idhren> Voidaan myös kysyä, onko koulu oikea paikka edes sananvapauden nimissä levittää kiihkomielistä sanomaa ja lietsoa moisia asenteita. Koulun tulisi olla puolueetonta maaperää. Sen sijaan kristinusko hyödyntää sitä oman agendansa levittämiseen. Kun ei voi tehdä sitä enää uskonnonopetuksen kautta, on hyökätty aamunavauksiin.

29.05.07 17:12 <Idhren> Ja mitä vielä tulee aamunavauksiin, olisiko myös ihan ok käyttää aamunavauksia esimerkiksi poliittisten aatteiden levittämisen välineenä? Olisiko ok eri puolueiden esimerkiksi mainostaa omaa ideologiaansa ja siinä sivussa vähän mollata toisia? Olisiko ok, että vaikkapa marksismille tai natsismille elämänsä omistaneet aatteidenedustajat paasaisivat aamunavauksissa omista ideologioistaan ja niiden hienouksista? En oikein usko, että opettajat, vanhemmat tai viranomaiset tuota hyväksyisivät.

29.05.07 17:12 <Idhren> Jotenkin vain se uskonto on yhtäkkiä jokin erityinen poikkeus, pyhä, koskematon asia, jonka nimissä saa tehdä lähes mitä vain, mitä ei kuitenkaan muiden asioiden nimissä saisi tehdä.

29.05.07 17:19 <Idhren> Ja vielä se, että koulun tulisi myös olla objektiivisuuden ja tiedon tyyssija. Objektiivisuuteen ja tietoon tuskin kuuluu propaganda siitä, miten kristinusko on ainoa oikea tapa elää. Se ei edistä suvaitsevaisuutta, se antaa yksipuolisen kuvan uskomisesta ja uskomattomuudesta, eikä palvele millään tavalla tiedollisia arvoja.