IRC-Galleria

Erilaisuuden tunne.

Mä oon vuosien päivät koittanut samaistua muihin ihmisiin. Löytää jotain mikä sitoisi mut toisiin ihmisiin jollain kosmisella tavalla. Että mä olisin ihminen aivan niinkuin se, se tai se...

Löytää ihmisyyden punainen lanka. Jotain, minkä vuoksi mä voisin hymyillä vähän vieraammillekin ihmisille koska "ihmisiähän me tässä kaikki ollaan".

Ajatella että vaikka jollain on jokin aivan totaalisen erilainen maailmankatsomus kuin mulla, ollaan silti kaksi ihmistä. Ja tämän ihmisyyden vuoksi koemme sieluntoveruutta- jotain, mistä voimme lähteä rakentamaan jotain.

Mutta. Mitä enemmän ikää kertyy sitä vieraantuneemmaksi mä koen itseni. Sitä mahdottomammalta tuntuu ajatus siitä että joskus löytyisi se yhteys itseni ja muiden ihmisten välillä.

Ehkäpä mulla ei oikeastaan OLE muuta yhteistä kenenkään muun ihmisen kanssa kuin se, että olen fyysisesti ihminen. Nauran, jos jokin asia huvittaa. Tarvitsen ruokaa ja vettä. Mulle tulee kylmä tai liian kuuma. Siinäpä se.

En jaksa teeskennellä että tajuaisin muita. Ettekä tekään mua, I'm sure.

Tästä kaikesta muodostuu pohjaton yksinäisyyteni. En voi mennä kenenkään pään sisälle koskaan, tuntemaan mitä se tuntee. Mistä helvetistä tiedän kuinka kieroutuneen erilainen oma tunne- ja kokemusmaailmani on?



(NO, WE ARE NOT)

Aamut on päivän hirveintä aikaa. Jopa työttömälle jolla ei ole mitään "pakkoa" mennä mihinkään.

Heti silmäni avattuani muhun iskee tietynlainen ahdistus- siitä, miten kukaan ei kysele mua minnekään tänäänkään. Ja siitä, miten mun on itse keksittävä päivälle jotain sisältöä. Tai että mihin aikaan lähden jonnekin keskustaan- vai lähdenkö ollenkaan. Ja jos en lähde, mitä vittua teen sitten? Roikun koneella ja käyn jollain kävelyllä?

Mä en ymmärrä miten työssäkäyvät kuvittelee että työttömän elämä on jotain rentoa laiskottelua. Tylsistyminen ja väkisin tekemisen keksiminenkin on aivoille kuluttavaa hommaa. Koko ajan saa taistella itsensä kanssa että olis motivaatiota tehdä edes jotain.

Elämässä ei vaan tunnu olevan mitään mieltä. Sitten rupee kelaa että "no, miksi jaksaisin edes keittää kahvit?" Juon mehua. Meen takasin nukkumaan.

Ruuanlaitosta puhumattakaan. Grace Helbigiä siteeraten "cooking is really for people that have their shit together". Niiiin totta.

Toisaalta, kun kokee tällästä väsymystä ja alakuloa työttömyydestä huomaan että pienetkin "sain aikaiseksi!"-olotilat tuottaa enemmän tyydytystä kuin muille. Joka kerta kun lähen salilta onnittelen itseeni. Tai saan puetuksi ja lähdettyä keskustaan.

Ja joo, äärimmäisen stressaava duuni olis ehkä piirunverran hirveempää. On myös olemassa sellasia semistressaavia duuneja joihin kykenisin. Olemassa, muita varten.

Mun päähuomio tosin on opiskelemaan pääsemisessä- saan nykyisin sen verran rahaa että tulen toimeen ja en tiedä mitä edes tekisin sillä ylimääräsellä rahalla jota duunilla saisin. Ahdistais silti ettei ole ammattia, korkeakoulututkintoa tai edes jotain.

Maybe one day....

Jos multa kysyttäs just nyt että "haluanko lapsia joskus tulevaisuudessa" vastaisin tod näk että en.

Ihanpa vaan siksi että en näe että miehissä ois enää montaakaan sellasta jäljellä josta oikeesti ois siihen isän rooliin- lapsillemme, ei mulle.

Perheenisämateriaalia. Kenessä? Missä?

Tai sitten sekin on vaan sellanen miehen hetkellinen "projekti" kunnes tulee kaikkea muuta ja "menee hermo".

Lisääntyvässä määrin on näitäkin miehiä jotka sanoo että ei missään tapauksessa ikinä niitä lapsia. Ei edes sitä yhtä. Mistäköhän mahtais johtua? Ajatus samaan naiseen "kahliutumisesta" ahdistaa (exään pakko olla jossain väleissä kuitenkin lasten takia)? Kenties itsetunto-ongelmia ("en olisi riittävän hyvä isä")?

Ja jos ne lapset olisi niin suurensuuri rasite, niin kestäisikö mies ylipäätään sitä parisuhdettakaan- sen ylä- ja alamäkiä? Riitoja?

Tietysti on nää "maailmassa on jo liikaa ihmisiä"-näkökulmat mut eipä se adoptiota estäis. Se tosin on pitkä ja ehkä raastavakin prosessi- voisinpa kuvitella vaikken asiaan olekaan niin perehtynyt.

Se kahdestaan vanheneminen ei ajatuksena vaan kuulosta mitenkään kauheen houkuttelevalta. Ja mies ehkä kuolee ensin. Jään yksin. Vitun kivaa.

Itsensä markkinointi. En jaksa sellasta paskaa enää.

Mitenköhän monet vuodet roikuin deittipalstoilla miettien "tykkääköhän toi kundi musta.." ja muuttaen omaa puhetyyliä sen mukaan minkälaiselta vastapuoli vaikuttaa.

Mitä järkeä on suhteessa joka on saanut alkunsa tollasella feikkiydellä? Jotenkin tää ihmisten "annan ensin tosi hyvän kuvan itsestäni (=virheellisen) ja sitten alan pikkuhiljaa paljastaa niitä huonoja puolia" on musta ihan omituista, karikatyyrimaista. Kornia. Naurettavaa. Fucked up.

Siinähän on kiva sitten olla sormet ristissä odottamassa lähteekö toinen kun näkee sen "oikean minän".

Miksei siis olla alusta asti ihan sitä mitä on?

Enkä mä nyt tarkoita että tää antaa oikeuden, jonkun vitun "vapaapassin" olla suhteen alussa hankala ja joustamaton kun "on sellanen muutenkin". Tottakai pitää olla käytöstapoja ja olla sen oloinenkin että oikeesti on ihastunut ja haluaa aloittaa sen ihmisen kanssa jotain.

Mutta... mä en peittele masennusta. Traumoja. Omituisuuttani- tai tarkemmin omalaatuisuuttani. En lähde erittelemään mitä kaikkea se pitää sisällään.

Mä en voi olla ajattelematta ton vaikutuksia seksielämäänkin. Jos alussa ollaan niin "omg you made me cum!" ja vähän ajan päästä alkaakin antaa ymmärtää että "mjeh, eipä tää kummosta ole.." Kuka jaksaa ikuisuuksia feikata?

Sou, mun serkku (pari vuotta nuorempi) muutti Viroon ja opiskelee eläinlääkäriksi.

Samalla mä kelaan että jee, molemmat serkut lääkiksessä ja mä oon tekemättä mitään. Pärjäsin vieläpä matikkaa lukuunottamatta paremmin niin peruskoulussa kuin lukiossakin kuin kumpikaan heistä. But here I am.

Toisaalta, musta ei olis tekemään mitään radikaaleja ratkaisuja. Kuten muuttamaan toiseen maahan.

Vihaan itsessäni sitä jotain "estettä" mun pään sisällä- jotain, mikä tuntuu melkeinpä neurologiselta. Sitä, miten vihaan ja rakastan rutiineja yhtä aikaa.

Tuntuuhan tää turvalliselta. Tiedän missä mun kuntosali sijaitsee. Kävelen sinne- tai menen tietyillä busseilla päivittäin tai lähes päivittäin. Se on mun työtä. En saa palkkaa eikä kropassani tapahdu mitään "WAU"-muutoksia, mut sitä mä teen. Niinkuin autisti istuis nurkassa ja heijais itseään edestakaisin. Sellasta se on mulle. Joku pakkomielle.

Netissäkin helposti junnaan samoilla sivuilla- kuten täällä. En jotenkin löydä mitään uutta; joko en osaa etsiä tai en halua etsiä. Ehkä vähän molempia.

Uusien harrastustenkin aloittaminen ahdistais taatusti- mun on tiedettävä tarkalleen mitä tapahtuu ja keitä siellä on. Jos on vähäinenkin riski että joudun naurunalaiseksi tai mokaan, en vaan kykene menemään.

Vihaan sitä tunnetta kun on "eksyksissä"- kun pitää muilta kysellä että "hei, tarvitaanko me noita..", "mitä toi ohjaaja just äsken sanoi?"

Mä en taatusti kykenisi tekemään mitään suuria päätöksiä, ikinä. En esim. (kuten monet) yhtäkkiä päättäisi että "hei hankitaanko vauva?" Ensin kelaisin asiaa ainakin sen puoli vuotta listaamalla plussia ja miinuksia. Ja lopulta kuitenkin ajattelisin että "no, ei musta ole siihen ja pärjään mä ilmankin".

That's just me.

1.

1. Fat [ ] Kinda fat [x] Not fat [ ]

2.

2. Fat [ ] Kinda fat [ ] Not fat [x]

3.

3. Fat [ ] Kinda fat [x] Not fat [ ]

4.

4. Fat [x] Kinda fat [ ] Not fat [ ]

5.

5. Fat [ ] Kinda fat [x] Not fat [ ]

6.

6. Fat [x] Kinda fat [ ] Not fat [ ]


Testaan ihmisten asenteita... and I'm bored..

Ehkä kukaan ei kommentoi, mut hei.. kulutinpa taas aikaa.

Miten ihminen voi oikeesti rakastaa itseään?

Eikö itsetunto loppujenlopuks aina perustu johonkin ulkoiseen. Kehuihin, saavutuksiin, pelkojen ylittämiseen, siihen että kokee olevansa hyödyllinen jne..

Mun elämä on aika riisuttu kaikesta. Oon yksin enkä tee mitään.

Pitäisi löytää se jokin "syntymälahjana" saatu itsetunto kun yhtään mikään ei anna aihetta taputella itseä olalle.

Vaikka antaisikin, niin itsetunto joka aina perustuu johonkin ulkoseen, pinnalliseen seikkaan on aikas häilyvä.

Tarkkailen jatkuvasti vaan onnistumisia ja epäonnistumisia- itsetunto vaihtelee muiden reaktioiden perusteella.

Ts. (esimerkkinä) jos mulla olis miesystävä ja olisin sen silmissä aivan ihana, jollain tapaa kait tuntisinkin itseni sellaiseksi, ihanaksi.

..Ja kun koittaa ensimmäinen riita jossa mies syyttää mua jostain tai arvostelee mun itsetunto kokee kovan kolauksen- ehkä koen olevani miehen mielestä todella kelvoton ihminen... Vaikkei hän sitä ihan niin tarkottaisikaan.

On eri asia inhota jotain ihmisen sanomista/tekoa sillä hetkellä kuin ajatella että ihminen on täysin halveksittava, kaikinpuolin.

Mutta sellasta se on, kun puuttuu se perustunne.

Silloin ihminen pelkää pettymyksiä enemmän kuin muut. Ristiriitatilanteet ahdistaa ja herättää liiankin voimakkaita tuntemuksia.

Koko ajan koittaa etsiä syitä kokea itsensä hyväksi. Se kuluttaa itseasiassa kaiken energian.

Mä en tajua miten ihmiset voi käyttää piilolinssejä tai ylipäätään koskea omaan silmämunaan.

Pahin SAW-leffakohtaus (en muista mones osa) oli se kun sen äijän olis pitänyt kaivaa silmämunansa ulos saadakseen avaimen siihen johonkin ansahökkeliin sen pään ympärillä.

Mulle tosin on silmätippojen laittaminenkin vaikeeta.

Jos joku meikkaa mun silmiäkin jollain rajauskynällä mä jännitän ihan vitusti.. peläten että se sohasee mua.

On yksi asia minkä mä koen painaneeni maton alle aina uudestaan ja uudestaan- pois omasta tietoisuudesta.

Nimittäin häpeä omasta naiseudestani. Ja tiedänpähän kuka sen on muhun istuttanut. Varmaan ei tarvitse edes mainita.

Mutta ehkä siihen on muitakin syitä. En pääse niihin nyt käsiksi.

Miten se sitten näkyy?

Arvostan liikaakin miehistä voimaa, aggressiota ja kovuutta. Helposti asiat on liian "lässyjä". Herkkyys on yhtä kuin heikkoutta. En itke koskaan. En, vaikka olisi aihettakin.

Naiselliset jutut kiehtoo mutta samalla ne tuntuu hirveen turhilta, naurettavilta, "ämmien hömpötyksiltä".

Oman ahdistukseni leimaan hysteriaksi; eräs opetti mulle että paniikit, ahdistukset, loukkaantumiset ja surun tunteet on aina pidettävä visusti piilossa. Ne on halveksittavia tunteita- ja vain naisille tyypillisiä.

Tämä henkilö puhui halventavaan sävyyn myös kuukautisista. Koska meillä on ne, emme voi olla rationaalisia olentoja. Olemme tunteidemme armoilla olevia epäloogisia hormonihirviöitä.

Jos olemme pahoittaneet mielemme ja haluamme sen miehelle ilmaista, nalkutamme. Nalkutamme, koska meillä on "ne". Nalkuttamisen ilosta, emme aiheesta. Ja mies pistää meidät takaisin raiteilleen uhkaillen ja raivoten.

Seksuaaliset tunteet tekee meistä lutkia. Naisen pitäisi olla hiljainen, pidättyväinen ja haluta seksiä vain miellyttääkseen miestään. Siinäkin kiihottuen vain jostain romanttisesta latauksesta.. (voi jeesus...).

Naiset ei tietenkään tiedä mitä ne haluaa. Etsivät kusipäitä ja renttuja itselleen. Tai jonkun jolla valtaa ja rahaa joka elättäisi. Nainenhan haluaa vain hyväksikäyttää miestä, häikäilettömästi.

Naisen genitaaleistakin puhutaan rumemmin kuin miesten. Eipä ihme että monet naiset ei ole koskaan masturboineet- vagina on likainen, häpeällinen, "taatusti pahanhajuinen", limainen, ällöttävä. Siihen ei tule koskea.

Jo päiväkoti-iässä sain ensimmäisen orgasmin unen aikana; myöhemmin ala-asteikäisenä tuli klitoristuntemukset joita häpesin ja pelkäsin. Olin varma että minussa on jotain vialla. Olen sekaisin. Viallinen. En edes tiennyt mikä klitoris on.

Ei sopinut tytölle ominaiseen kiltteyteen ja pidättyväisyyteen voimakkaat seksuaaliset tuntemukset. En uskaltanut kertoa kenellekään vaikka mieli teki. Sulkeuduin omaan maailmaani ahdistuneena ja peloissani.

Edelleenkin aikuisena omat sukuelimet ällöttää. Kokisin taatusti että penis olisi "puhtaampi". Ja tätä tunnetta ei suihkussakäymiset poista. Yritetty on.

Iän karttuminen tuskin helpottaa. Vanhempi nainen on "kääkkä". Sellainen reppana joka ei miesten maailmassa pärjää vaihdevuosioireidensa (ja oletetun huonommuudensa) kanssa mutta jolla ei enää ole seksuaalistakaan valtaa miehiin. Ei oikeastaan yhtään mitään.

Selailee jotain Kodin Kuvalehteä ja koittaa toipua erosta. Mies kun lähti nuoremman perään.

Jos on sinkkuna pitkään, in my case, hyvin pitkään tapahtuu eräs omituinen muutos ihmisessä.

Sen sijaan että etsisi suhdetta koska haluaa rakkautta, juttuseuraa, läheisyyttä, yhteenkuuluvuudentunnetta jne. blaa blaa... haluaa suhteen suhteen vuoksi.

Haluaa sen "tittelikseen", saavutukseksi, egon pönkitystä varten... Yksinkertaisesti, haluaa vain kertoa kaikille olevansa suhteessa. Haluaa, että muut ihmiset kadehtisi tai ajattelisi että "no, ei se niin hirveä ihminen voi ollakaan kun joku sen kanssa seurustelee.."

Ja tottakai pohjimmiltaan haluaa rakkauttakin, mutta jotenkin ne jutut jää taka-alalle. Se itsesääli on niin voimakas- haluaa vaan lopettaa surkuttelemisen ja masentelemisen. "MULLAKIN on joku". Jee.

Oon aikasemminkin kirjoittanut siitä etten oikeastaan tiedä mitä se seurusteleminen on.

Ihminen, joka tapailee jotakuta koska kaipaa läheisyyttä ja haluaa vaan kokea olevansa "suhteessa" tavallaan joo seurustelee.... mutta niin seurustelee myös valtavan rakastunut nainen joka ei malttaisi edes nukkua rakkaudenkohde mielessään.

Mä en ole koskaan ollut rakastunut. Olen tapaillut. Olenko siis seurustellut?

Aina jos multa kysytään "oletko koskaan seurustellut?" tai "oletko pitkäänkin ollut sinkku?" mä en tiedä mitä vittua vastaisin.

Mä en itse henk koht käyttäisi sanaa seurustelu kovin hepposesti- mulle se tarkoittaa sitä, että oot oikeesti ihan vitun ihastunut ja et näe edes muita.

Samalla tajuan, että mä en ehkä koskaan tule olemaan sellasessa suhteessa. Enkä tällä tarkoita että koskaan pettäisin- omatuntoni soimaa jo pienistäkin jutuista.

Järkiliitto saattaa mua toisaalta odottaa. Se sellanen ystävyys+kiintymys, tunne siitä että toinen on "ihan jees". Ei suuria tunteita, ei perhosia vatsanpohjassa. Ei intohimoista rakastelua.

Vaan ihan jees.

Tai sitten olen forever alone.