Mä oon vuosien päivät koittanut samaistua muihin ihmisiin. Löytää jotain mikä sitoisi mut toisiin ihmisiin jollain kosmisella tavalla. Että mä olisin ihminen aivan niinkuin se, se tai se...
Löytää ihmisyyden punainen lanka. Jotain, minkä vuoksi mä voisin hymyillä vähän vieraammillekin ihmisille koska "ihmisiähän me tässä kaikki ollaan".
Ajatella että vaikka jollain on jokin aivan totaalisen erilainen maailmankatsomus kuin mulla, ollaan silti kaksi ihmistä. Ja tämän ihmisyyden vuoksi koemme sieluntoveruutta- jotain, mistä voimme lähteä rakentamaan jotain.
Mutta. Mitä enemmän ikää kertyy sitä vieraantuneemmaksi mä koen itseni. Sitä mahdottomammalta tuntuu ajatus siitä että joskus löytyisi se yhteys itseni ja muiden ihmisten välillä.
Ehkäpä mulla ei oikeastaan OLE muuta yhteistä kenenkään muun ihmisen kanssa kuin se, että olen fyysisesti ihminen. Nauran, jos jokin asia huvittaa. Tarvitsen ruokaa ja vettä. Mulle tulee kylmä tai liian kuuma. Siinäpä se.
En jaksa teeskennellä että tajuaisin muita. Ettekä tekään mua, I'm sure.
Tästä kaikesta muodostuu pohjaton yksinäisyyteni. En voi mennä kenenkään pään sisälle koskaan, tuntemaan mitä se tuntee. Mistä helvetistä tiedän kuinka kieroutuneen erilainen oma tunne- ja kokemusmaailmani on?
(NO, WE ARE NOT)