IRC-Galleria

Haluaisin ihan kysyä teiltä että onko MITÄÄN asiaa jota pidätte pyhänä?

Suhtautuminen seksiin- "siis ihan sama hei kenen kanssa ja milleen, jos se nyt vähän luuli et täs niinku seukataan ja pahotti mielensä niin vitun sama hei... mulla on mun tarpeet"

Suhtautuminen kuolemaan- "no siis vitun sama mitä mun ruumiille tapahtuu, johonki hyötykäyttöön tai johonki täysin turhaan.. tehkää vaikka vappunaamareita tai seksileluja jollekin yksinään runkkailevalle... I don't care!"

Suhtautuminen avioliittoon- "ihan turhaa paskaa, paper work ja kaikkee vanhanaikasta rituaalimaista yksiavioisuuden ihannointia.."

Suhtautuminen syrjäytyneisiin- "itteppä soppansa keittäneet, miksi mä vaivaisin päätäni hei... pitää muuten lakata kynnet."

Suhtautuminen uskontoon- "LMAO siis taas jotai jeesustelua sun muuta, mä en usko mihinkään paitsi ITSEENI".

Kaikkihan me täällä ollaan nuoria ja eletään ikuisesti...

Mutta jotenkin mua nyt vaan alkoi tänään kiinnostaa miten ihmisruumis mätänee.

Oon niin vitun pirteä ihminen...

Niin kummallista ajatella omaa kuolemaa; sitä että tässä mulla nyt on nää verevät, toimivat kädet joilla naputan ja joskus nää vaan mätänee ja tilalle jää luut... jotka sitten nekin aikanaan lahoaa.

Niin vitun oksettavaa, vastenmielistä, karmivaa.

Toisaalta, kukapa täällä haluais elää ikuisesti? En minä ainakaan.

Mutta tarvitseeko ihmisruumiin hävitä täältä niin oksettavalla tavalla... Haisevana, toukkien ja kärpästen valtaamana, mätänevänä lihana...

HYI. Olisin voinut googlata kuvia mutten ihan sitä halunnut sentään tehdä. Kuvaus riitti.

Miksi luonto tolla tavalla häpäisee ihmisruumiin? Lähdemme täältä kuin mitkäkin mätänevät siat. Ja silti olemme enemmän. Sielukkaampia, ajattelevampia.

Jos luonnolta kysyttäis- emme ehkä olekaan sen enempää. Toukkien ruokaa, nam nam.

Ennen aina ihmettelin ihmisiä jotka haluaa että ne tuhkataan kuoleman jälkeen. Toisaalta, ehkä se on juuri sitä ettei halua että omaa lihaa mussuttaa kaikenlaiset oksettavat hyönteiset. Ehkä ne kokee poltetuksi tulemisen arvokkaampana lähtönä. Siistimpänä. Yksinkertaisempana.

Ehkä jotenkin vähemmän "groteskina".

Mutta.... mitä vitun väliä toisaalta? Once you're gone you're gone. Miksi liitämme jotain tunnearvoa omaan kehoon sen jälkeen kun olemme kuolleet?

Emme ole enää sama. Vaikka sitä on jotenkin niin vaikea hahmottaa... kroppaa kuitenkin vaalitaan. Sen ihoa hoidetaan rasvailemalla. Siihen otetaan tatuointeja koristeeksi- tai symbolisoimaan jotain persoonallisuudenpiirrettä tai kuvaamaan muuten omaa sielunmaisemaa. Treenaamme sitä salilla.. Rakastelemme toista ihmistä kehollamme, synnytämme uutta elämää.... listaa voisi jatkaa ja jatkaa.

Kaikkea karua ja kaunista. Arvokasta. Meidän näköistä.

Mutta kuoleman jälkeen olemme kaikki aivan samaa. Toukkien peittämää mätänevää haisevaa lihaa.

Ehkäpä itsekin haluan aikanaan polttohautauksen...

Tuskinpa ne liekit pahemmin polttelee. :)

Miten paljon helpompaa olis löytää joku jos seksiä ei olis olemassa. Ja ihmisillä olis ainoastaan läheisyyden- ja romantiikankaipuu.

Tai vielä parempi. Jos ihmisten himot heräis vasta kun rakastuu.

Sen sijaan on kimppakivaa etsiviä, seksuaalisesti kieroutuneita irtopanijoita, varattuja jotka etsii salaseuraa, yhen yön juttujen harrastajia, fuck buddya etsiviä...

Sanoisin että aika työlästä poimia ne tositarkoituksella etsivät, kunnolliset tyypit.

Tosin vielä noistakin jotka _nyt_ etsii tositarkoituksella haluan karsia pois ne joiden mielestä "panot sinkkuna on tosi jees"- paljon yhen yön juttuja tai jotain muuta pervoilua takana.

Joopa joo. Ei tarvitse ees sanoa. Mission impossible.

Ihmiset on ihan elukoita.

Silti mä oon ihminen ihmisten maailmassa. Tosin, kaukana elukasta.

Ihailen ihmisiä jotka sanoo mahdollisimman rändömejä asioita sopimattomiin aikoihin. Tai muuten vaan sanovat asioita kelaamatta ensin väh. 5 minuuttia että "onko tässä järkeä vai ei", "kuulostanko hullulta/tyhmältä", "tajuuko toi mun jutun".

Se on hieno piirre. Ihailtavaa. Totuushan kuitenkin on että meidän päässämme (jännä miten "päissämme" kuuloistais paremmalta sanalta...) risteilee vitun monta hullunkurista ja entistä hullumpaa ajatusta. Kuvia, sanoja, itsekeksittyjä sanontoja, tunteita joille emme keksi nimeä, sanaleikkejä, mahdottomuuksien ajattelemista mahdollisena... you name it. Jännää omaa huumoria.

Kaikki meidät laitetaan kuitenkin tiettyjen raamien sisään. Meissä elää jatkuva "tarkkailija"- mitä voin sanoa kuulostamatta liian omituiselta. Emme halua nähdä toisessa sitä "what the fuck's wrong with you?"-katsetta ja ilmettä.

Lapsethan puhuu suodattamatta. Silloin saammekin sitä palautetta- "älä puhu höpöjä", "en ymmärrä mistä puhut"... ja niitä "ole jo hiljaa"-katseita. Hyssyttely julkisilla paikoilla saa lapsen häpeämään itseään.

Varsinkin mulle tehtiin sitä usein.

Niinpä musta kasvoi tällänen neuroottinen nainen. Sellainen, joka miettii keskusteluja jo etukäteen ennen varsinaista kohtaamista.

Lapsena/esiteininä mulla oli tapana kirjoittaa paperille kaikki mitä sanon puhelimessa kun jollekulle soitan. Etten vaan kuulostaisi hölmöltä.

Ja olen ennenkin hehkuttanut tätä erästä naista Youtubesta: DailyGracea eli Grace Helbigiä. Siinä on vaan niin loistava esimerkki täydellisestä "rändömiydestä". Nainen, joka ei suodata MITÄÄN mikä mieleen juolahtaa. Fucking brilliant.

Ahdistuneisuushäiriö.

Millaista sen kanssa on elää?

Ahdistaa olla himassa yksin. Lähdettävä ihmisten ilmoille.

Ihmisten ilmoilla välillä on OK olo ja välillä tuntuu et saa jonkun kohtauksen- riippuen päivästä, miten levännyt on tai muuten stressaantunut.

Prosenteissa sanoisin että 40% ajasta OK olo, 50% ajasta tuntuu epämiellyttävältä/tunne että saa jonkun paniikkikohtauksen ja 10% ajasta saattaa sitten olla ihan iloinen/hyvä fiilis. Karkeesti arvioituna.

Eli esim. neljän tunnin reissusta pari tuntia on sellanen "haluun himaan, mä en kestä näitä ihmisiä, vilinää, hälinää, ärsykkeitä, musta tuntuu et mua katsovat ihmiset kuitenkin arvostelee jotenkin, pyörryttää/huimaa, haluun vaan sulkee kaiken pois.."

Pahemminkin vois tietysti olla, niinkuin tosta voi ehkä päätelläkin. Siksipä tulee lähettyä.

Mutta. Kotona ahdistus on alkanut iltaisin tuntuu pahemmalta kuin ennen. Hirveen yksinäinen olo iskee aina.

Tulen luulotautiseksi jos vähänkin kummallisia oireita. Ja ahdistuneisuushäiriössähän niitä outoja tuntemuksia riittää.

Googlaan oireitani.

Oireet: jäykkä niska, sekava olo, vähän kuumeinen otsa.

Google vastaa: AIVOKALVONTULEHDUS. MAHDOLLISESTI TAPPAVA.

And then I freak out. Luen lisää.

"Niskan oltava niin jäykkä ettei leukaa saa rintaan".

Kokeilen. Huoh. Saan jotenkin. Ehkä se ei olekaan.

Tällästä.

Tai sitten pelkään että ahdistus saa mut sekoamaan. Mietin että entäpä jos sairastuisin skitsofreniaan. Tai vaikka saisin psykoosin.

Sellasta on ahdistuneisuushäiriö. Thanks for listening.



(NO WONDER I'M ANXIOUS)

Erilaisuuden tunne.

Mä oon vuosien päivät koittanut samaistua muihin ihmisiin. Löytää jotain mikä sitoisi mut toisiin ihmisiin jollain kosmisella tavalla. Että mä olisin ihminen aivan niinkuin se, se tai se...

Löytää ihmisyyden punainen lanka. Jotain, minkä vuoksi mä voisin hymyillä vähän vieraammillekin ihmisille koska "ihmisiähän me tässä kaikki ollaan".

Ajatella että vaikka jollain on jokin aivan totaalisen erilainen maailmankatsomus kuin mulla, ollaan silti kaksi ihmistä. Ja tämän ihmisyyden vuoksi koemme sieluntoveruutta- jotain, mistä voimme lähteä rakentamaan jotain.

Mutta. Mitä enemmän ikää kertyy sitä vieraantuneemmaksi mä koen itseni. Sitä mahdottomammalta tuntuu ajatus siitä että joskus löytyisi se yhteys itseni ja muiden ihmisten välillä.

Ehkäpä mulla ei oikeastaan OLE muuta yhteistä kenenkään muun ihmisen kanssa kuin se, että olen fyysisesti ihminen. Nauran, jos jokin asia huvittaa. Tarvitsen ruokaa ja vettä. Mulle tulee kylmä tai liian kuuma. Siinäpä se.

En jaksa teeskennellä että tajuaisin muita. Ettekä tekään mua, I'm sure.

Tästä kaikesta muodostuu pohjaton yksinäisyyteni. En voi mennä kenenkään pään sisälle koskaan, tuntemaan mitä se tuntee. Mistä helvetistä tiedän kuinka kieroutuneen erilainen oma tunne- ja kokemusmaailmani on?



(NO, WE ARE NOT)

Aamut on päivän hirveintä aikaa. Jopa työttömälle jolla ei ole mitään "pakkoa" mennä mihinkään.

Heti silmäni avattuani muhun iskee tietynlainen ahdistus- siitä, miten kukaan ei kysele mua minnekään tänäänkään. Ja siitä, miten mun on itse keksittävä päivälle jotain sisältöä. Tai että mihin aikaan lähden jonnekin keskustaan- vai lähdenkö ollenkaan. Ja jos en lähde, mitä vittua teen sitten? Roikun koneella ja käyn jollain kävelyllä?

Mä en ymmärrä miten työssäkäyvät kuvittelee että työttömän elämä on jotain rentoa laiskottelua. Tylsistyminen ja väkisin tekemisen keksiminenkin on aivoille kuluttavaa hommaa. Koko ajan saa taistella itsensä kanssa että olis motivaatiota tehdä edes jotain.

Elämässä ei vaan tunnu olevan mitään mieltä. Sitten rupee kelaa että "no, miksi jaksaisin edes keittää kahvit?" Juon mehua. Meen takasin nukkumaan.

Ruuanlaitosta puhumattakaan. Grace Helbigiä siteeraten "cooking is really for people that have their shit together". Niiiin totta.

Toisaalta, kun kokee tällästä väsymystä ja alakuloa työttömyydestä huomaan että pienetkin "sain aikaiseksi!"-olotilat tuottaa enemmän tyydytystä kuin muille. Joka kerta kun lähen salilta onnittelen itseeni. Tai saan puetuksi ja lähdettyä keskustaan.

Ja joo, äärimmäisen stressaava duuni olis ehkä piirunverran hirveempää. On myös olemassa sellasia semistressaavia duuneja joihin kykenisin. Olemassa, muita varten.

Mun päähuomio tosin on opiskelemaan pääsemisessä- saan nykyisin sen verran rahaa että tulen toimeen ja en tiedä mitä edes tekisin sillä ylimääräsellä rahalla jota duunilla saisin. Ahdistais silti ettei ole ammattia, korkeakoulututkintoa tai edes jotain.

Maybe one day....

Jos multa kysyttäs just nyt että "haluanko lapsia joskus tulevaisuudessa" vastaisin tod näk että en.

Ihanpa vaan siksi että en näe että miehissä ois enää montaakaan sellasta jäljellä josta oikeesti ois siihen isän rooliin- lapsillemme, ei mulle.

Perheenisämateriaalia. Kenessä? Missä?

Tai sitten sekin on vaan sellanen miehen hetkellinen "projekti" kunnes tulee kaikkea muuta ja "menee hermo".

Lisääntyvässä määrin on näitäkin miehiä jotka sanoo että ei missään tapauksessa ikinä niitä lapsia. Ei edes sitä yhtä. Mistäköhän mahtais johtua? Ajatus samaan naiseen "kahliutumisesta" ahdistaa (exään pakko olla jossain väleissä kuitenkin lasten takia)? Kenties itsetunto-ongelmia ("en olisi riittävän hyvä isä")?

Ja jos ne lapset olisi niin suurensuuri rasite, niin kestäisikö mies ylipäätään sitä parisuhdettakaan- sen ylä- ja alamäkiä? Riitoja?

Tietysti on nää "maailmassa on jo liikaa ihmisiä"-näkökulmat mut eipä se adoptiota estäis. Se tosin on pitkä ja ehkä raastavakin prosessi- voisinpa kuvitella vaikken asiaan olekaan niin perehtynyt.

Se kahdestaan vanheneminen ei ajatuksena vaan kuulosta mitenkään kauheen houkuttelevalta. Ja mies ehkä kuolee ensin. Jään yksin. Vitun kivaa.

Itsensä markkinointi. En jaksa sellasta paskaa enää.

Mitenköhän monet vuodet roikuin deittipalstoilla miettien "tykkääköhän toi kundi musta.." ja muuttaen omaa puhetyyliä sen mukaan minkälaiselta vastapuoli vaikuttaa.

Mitä järkeä on suhteessa joka on saanut alkunsa tollasella feikkiydellä? Jotenkin tää ihmisten "annan ensin tosi hyvän kuvan itsestäni (=virheellisen) ja sitten alan pikkuhiljaa paljastaa niitä huonoja puolia" on musta ihan omituista, karikatyyrimaista. Kornia. Naurettavaa. Fucked up.

Siinähän on kiva sitten olla sormet ristissä odottamassa lähteekö toinen kun näkee sen "oikean minän".

Miksei siis olla alusta asti ihan sitä mitä on?

Enkä mä nyt tarkoita että tää antaa oikeuden, jonkun vitun "vapaapassin" olla suhteen alussa hankala ja joustamaton kun "on sellanen muutenkin". Tottakai pitää olla käytöstapoja ja olla sen oloinenkin että oikeesti on ihastunut ja haluaa aloittaa sen ihmisen kanssa jotain.

Mutta... mä en peittele masennusta. Traumoja. Omituisuuttani- tai tarkemmin omalaatuisuuttani. En lähde erittelemään mitä kaikkea se pitää sisällään.

Mä en voi olla ajattelematta ton vaikutuksia seksielämäänkin. Jos alussa ollaan niin "omg you made me cum!" ja vähän ajan päästä alkaakin antaa ymmärtää että "mjeh, eipä tää kummosta ole.." Kuka jaksaa ikuisuuksia feikata?

Sou, mun serkku (pari vuotta nuorempi) muutti Viroon ja opiskelee eläinlääkäriksi.

Samalla mä kelaan että jee, molemmat serkut lääkiksessä ja mä oon tekemättä mitään. Pärjäsin vieläpä matikkaa lukuunottamatta paremmin niin peruskoulussa kuin lukiossakin kuin kumpikaan heistä. But here I am.

Toisaalta, musta ei olis tekemään mitään radikaaleja ratkaisuja. Kuten muuttamaan toiseen maahan.

Vihaan itsessäni sitä jotain "estettä" mun pään sisällä- jotain, mikä tuntuu melkeinpä neurologiselta. Sitä, miten vihaan ja rakastan rutiineja yhtä aikaa.

Tuntuuhan tää turvalliselta. Tiedän missä mun kuntosali sijaitsee. Kävelen sinne- tai menen tietyillä busseilla päivittäin tai lähes päivittäin. Se on mun työtä. En saa palkkaa eikä kropassani tapahdu mitään "WAU"-muutoksia, mut sitä mä teen. Niinkuin autisti istuis nurkassa ja heijais itseään edestakaisin. Sellasta se on mulle. Joku pakkomielle.

Netissäkin helposti junnaan samoilla sivuilla- kuten täällä. En jotenkin löydä mitään uutta; joko en osaa etsiä tai en halua etsiä. Ehkä vähän molempia.

Uusien harrastustenkin aloittaminen ahdistais taatusti- mun on tiedettävä tarkalleen mitä tapahtuu ja keitä siellä on. Jos on vähäinenkin riski että joudun naurunalaiseksi tai mokaan, en vaan kykene menemään.

Vihaan sitä tunnetta kun on "eksyksissä"- kun pitää muilta kysellä että "hei, tarvitaanko me noita..", "mitä toi ohjaaja just äsken sanoi?"

Mä en taatusti kykenisi tekemään mitään suuria päätöksiä, ikinä. En esim. (kuten monet) yhtäkkiä päättäisi että "hei hankitaanko vauva?" Ensin kelaisin asiaa ainakin sen puoli vuotta listaamalla plussia ja miinuksia. Ja lopulta kuitenkin ajattelisin että "no, ei musta ole siihen ja pärjään mä ilmankin".

That's just me.