IRC-Galleria

Lajinsa viimeinen kantaja
Oman tuskansa, ahdistuksen herra
Itselleen tuntematon elämänmuoto
Kyseenalaista olemisen arvo

Kaiken rappiollinen kadotus
Saastaisessa veressä kylpien
Nukkuen vieressä ruumiiden
Peittäen itsensä sieluilla

Syntymättömien lapsien riippuessa
Hirttosilmukan varassa
Puussa kaiken hyvän ja pahan
Siellä perisynnit punnitaan

Tuntemattomat ovat Herran tiet
Maaten keskellä rappion mailla
Kuin lihallinen olento kuoleva
Kuin ihminen

Jepulisjee, ei ole enää pahemmin tukkaa päässä. Kuvia tästä tulee joskus tulevaisuudessa, kunhan saan suunnitelmat ekana toteutettua.

Surullisten vesien äärellä ma maailmaa kiroan
Vesien, kyynelteni suolaama lampi
Huokaukseni sukupolvelta toiselle annan
On maailmani pian yksi pimeä tuoni

Veteen ajelehdin iho valkoisena
Veteen upottaudun maailma hartioilla
Pohjaan iskeydyn höyhenen kevyenä
Kädet ristiin laitan, kääntää Jumala selkänsä

Silmänsä kiinni ummistaa, eikä enää katso minuun
Korvansa peittää, kun viimeistä rukoustani lausun

Pohjassa makaan kuin Jumalansa lapsi
Virtaukset minua mukaansa vie
Maailmani hylkiö ja turhana syntynyt
Loppuni muuta tee kuin parantaa maailmaa

Kyyneleet vuodatettu
Kuohkealle maalle
Juurelle sinetöidyn kiven
Kivelle mustan harmaalle

Ei lohtu näyttämölle astu
Vaikka kuinka vaikeroi
Ei järki vastausta anna
Elämä kuin hidas kuolema

Kyyneleet vuodatettu
Pöydän kovalle reunalle
Juurelle sinetöidyn pullon
Pullon kirkkaalle lasiselle

Ei lohtu tule pullon vartta pitkin
Vaikka kuinka sen antia juo
Ei elämä ihmisessä säily pitkään
Kun itkuvesi lopun tuo

-Isth-

Elämäni sisälläni kiemurtelevat
Työntäen ulos itseään
Mun verestä
Kylmät väreet, ottakaa minut
Itsellesi

Itseäni lähellä tahdon olla
Kuolla mukanain'
Kauas itsestäni pois tahtoisin
Kuolla kuin ihminen

Silmäni, oi silmäni
Itke kanssani, Herra
Herra kaikkivaltias, itke kanssani
Ole kanssani, ota minut pois

Rikkisuonet, minun kehoni
Ovat suoneni rikki jo kauan olleet
Rikkisuonet, minun vereni
Ei ole suonissain aikoihin veri virrannut
Rikkisuonet, turmioni
Ei millään enää väliä oo, mennyttä olen
Ja tulen olemaan

En ymmärrä maailmaa ympärilläni. Se toisinaan on laaja, loputon ja kaiken järjen ylitse ulottuva horisontti. Toisinaan se on vain yhteen pieneen huoneeseen mahtuva tila, jonka tunnen painavan minua alas. Se vaihtelee ja muuttaa muotoaan jatkuvasti, en ymmärrä sitä. Tunne siitä, että tietäisin kaiken siitä huoneesta, johon maailma rajoittuu, on niin ahdas. Niin ahdasmielinen. Se vain on sellainen. Rajoittunut. Vammautunut. Maassa ryömivä nälkiintynyt eläin. Odottaen epätoivoisena sitä loppua, joka meille kaikille koittaa jonain päivänä. Mutta turhaan. Sitä ei tule. Sitä ei ole. Sitä loppua ei ole olemassakaan. Se on meidän teoriamme elämästä. Tästä maailmasta ja sen lopusta. Ei muuta.

Tunnen hengitykseni, kun keuhkoni tasaisesti vetää ilmaa sisääni. Vetää sisääni tätä maailmaa. Vetää sisäänsä tämän nälkiintyvän eläimen olemusta. Vetää palan siitä loputtomasta horisontista. Suoraan sisääni ja mieleeni, jotta voisin ajatella. Toimia ja tehdä sitä, mitä haluan. Lakkaisinko hengittämästä, jos haluaisin? En. Elämä pakottaa hengittämään tätä maailmaa sisällesi. Se pakottaa sinut hengittämään kaikkea -ihmisen tuomia haittoja, kaikkea maailman aineita, alkuaineita, elämää- sisääsi. Se on ikuista, mutta katoavaa.

En enää muista, mitä minä ajattelin. Mitä minä haluan sanoa. Kertoa tai opettaa. Mitä vain. En muista sitä. Mutta onko sillä enää väliä? Kyllä olisi, jos olisin Jumala. Jos olisin kaikkeus, kaikella olisi väliä. Mutta näin kaikkeuden irtokappaleena, millään ei ole väliä. Kaikki on niin hetkellistä, kuihtuvaa. Minun ajatukseni, elämäni, sanani ja maailmani kuihtuvat pois silmänräpäyksessä. Se kuolee pois tuhansia kertoja päivässä. Samalla se syntyy uudestaan, mutta sen elinaika on kaikessa mittakaavassa äärettömän lyhyt.

En voi päättää, onko seuraava silmänräpäytykseni minun viimeiseni. En voi päättää ajatuksiani tai elämääni. Jos päättäisin kaiken ennalta, niin kaiken uuden merkitys lakkaa olemasta. Tai kuristaa minut hengiltä kuin ystävä ollessani umpikujassa. Tästä ei päästä pois omien ajatuksien kautta. Toivoisin voivani katsoa maailmaa loputtomiin. Silloin, kun se kehittyy, kasvaa, kuolee ja syntyy uudestaan. Katsoa sitä maailmaa, ennen kuin silmäni sulkeutuvat lopullisesti ja vajoan johonkin tuntemattomaan. Nähdä, onko minunlaisellani irtokappaleella väliä. Onko minulla merkitys tässä maailmassa ja onko sillä merkitystä seuraavalle sukupolvelle. Sen tahtoisin nähdä, kokea ja ymmärtää. Mutta sitä mahdollisuutta ei ole minulle tiettävästi suotu.

Pian vajotessani uneen. Haluan nähdä, heräänkö seuraavassa päivässä. Heräänkö enää huomispäivään vai en. Lie tuleeko tämä uni olemaan minun ensimmäiseni vai viimeiseni...

Meidän Vilma-kissa hävisi eilen. Siitä ei ole kuulunut mitään kohta viimeiseen kahteen päivään. Ei ole nähty missään jne. Lopulta lähdin meidän lähelle olevalle valtatielle tarpomaan ja etsimään rakasta Vilma-kissaamme, jos auto olisi töytäissyt hänet hengiltä.
Noh, lähellä bussipysäkin vierustalta löytyi kissanruumis. Kattelin vähän sitä, että onko tuttu otus kyseessä, mutta ei siitä saanut mitään selvää, kun sen kissan karvat oli lähteneet ja muutenkin aika tummaksi muuttunut. Kävin kotona vierestä hakemassa työhanskat ja lakanat, joihin kääriä tämä kissaparka. Tallustin sinne ruumiin luokse ja se oli sen verran jo maan alla se kissa, että se piti vetää maasta pois saadakseni sen lakanalle. Käärin sen lakanaan ja kävelin metikön kautta kotiin.
Aluksi olin aika positiivinen, että se oli Vilman ruumis, mutta nostettuani sen kuolleen kissan, niin tajusin sen kissan olleen kuolleena jo vähintään viikon. Ei se Vilma voinut olla, mutta voin olla toki väärässäkin. Tuskin päivän verran kuolleena ollut kissa hautaannu puoliksi maan alle noin tehokkaasti. Mun porukat tulee huomenna kotiin ja katsastaa sen ruumiin, onko se meidän vai jonkun muun lemmikki.

Vähän hankalaan saumaan tulee tämä tapahtuma. Kissa häviää -> Kissa ruumis tienvarrella. Samoin mun yksi kissoista kuoli pari viikkoa sitten, niin kuin siitä tänne aiemmin kerroinkin.

Toivotaan, ettei löytämäni kissa ole Vilma.

Älä käännä katsettasi pois minusta
Älä kasvojasi sulje kätesi taakse
Olen sinun ruttosi, olen sinun herpes
Minusta vasta pääset, kun kuolet pois

Kaadan meille/toiset neljä senttilitraa
Mezcalia, vodkaa, pirtua ja viinaa
Pullot tyhjiksi ennen huomisaamua
Emme pelkää darraa, anna sen tulla

Olen sinun sisäinen piru, Saatana
Olento päässäsi ilman lihaa ja verta
Istu kanssani edes hetken aikaa
Katsotaan, kumpi herää pöydän alta

Vitutuksen kauhistus, join taas liikaa
Lattia täynnä eilispäivän safkaa
Suussa maistuu paska ja oksennan verta
Kunpa näin ei kävis' joka helvetin kerta

(Älä käännä katsettasi pois minusta
Älä kasvojasi sulje kätesi taakse
Olen sinun ruttosi, olen sinun herpes
Minusta vasta pääset, kun kuolet pois)

-Isth-

Annan sen viedä mukanaan
Rappiolla en voi muutakaan
Lisää on saatava, lisää on juotava
Vaikka sitä olisi kuoltava

Polttakoon vahva pirtu mun kehon
Parantakoon se minut uudestaan
Levittäytyköön se sisälleni harmaaseen
Ja sakeuttakoon se mun vereni

Katseeni herpaantuu seinään, tyhjyyteen
Kuin se minua syvälle tuijottaisi
Kaatuen päälleni, työntäen minua pois

Kiskaisen alas pirtupullon, seinän sain vuotamaan verta
Minun kädestäni, minun nyrkistäni

Eristyksiin mä käperryn, nurkkaan ajaudun
Leskeks' joutuu kohta mun vaimokulta
Viimeisen kerran ulos ikkunasta katson
Kunnes romahdan lattiaan selällein'

Mielessäni liikkuvat, muistoni rakkaat
Humalan siivittämänä silmieni eessä
Tunnen supistuksen vatsassani
Enkä jaksa kääntyä kylellein'

-Isth-

"Levätköön hän rauhassa, muistakaamme häntä, emmekä unhoita.
Kuolema ottaa, mutta myös antaa. Uuden alun, uuden elämän ja uuden maailman, toivottavasti paremman. Lepää rauhassa, isoäiti."