IRC-Galleria

TEHTÄVÄNANTO: paljastan viisi omituista tapaani/piirrettäni.

Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä(paljastamaan viisi outoa tapaansa omaan päiväkirjaansa).

Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Listaan haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.


1. Puhun itsekseni 24/7
2. Puren kynsiäni
3. Elän keskusteluja jotka kuvittelen
4. Tanssin ikkunan edessä kun katson ohi meneviä ihmisiä. :P
5. En ajattele kun vietän aikaani miesten seurassa. (tää on pahin, aina ongelmissa tän takia)

Mulla ei oo kyl ketään haastettavana tähän...

Two years ago you left your family
now that´s just distant memory
thorn down blackened history
look now girl how you bleed
and tell me what you see

now you´re selling yourself your soul to the night
you just can´t make it allright
nobody there to hold you tight
but dreams they fly so high

You´re working under red light
you wonder what went wrong
you´re walking under city lights
and there´s no way out

Now you´re thinking about what´s going on
you keep on singing the same old song
there´s no turning back
that you well know
so you keep walking without a reason why

You´re working under red light
you wonder what went wrong
you´re walking under city lights
and there´s no way out

Two years ago you left your family
everything went so suddenly
with needle in your vein
you play your last game

You´re walking under...

Ja kun mun mieleni on musta on vain yks suunta mihin kulkea.
On vain yks oikea vastaus mitä toistella.
Vain jotain, että ois suurempaa.

Mihin ihmeeseen katosi päivät kun mä olin tyytyväinen?
Mihin ihmeeseen katosi hetket ku mä en jaksanut valittaa?
Mihin ihmeeseen katosi se ihminen, joka olin minä?
Joka olin minä.
Minä.

jossain vaiheessa mä toivon oikeasti herääväni ja havahtuvani todellisuuteen.
Kauniiseen tai rumaan. En mä välitä, ku vaan oikeesti näkis todellisuuden.
Näkis kaiken sen taakse, mitä on tehnyt ja miks.
Vaikken haluais.
Vaikka haluaisin.

Ahdistaa.

Seinillä on silmät.
Ne näkee mun virheeni.
ne syö mun pienet hyvät ajatukseni.
Jättää vaan ne likaiset.
Vioittuneet.

Pienenä on vieläkin vaikea hengittää.
Ihan sama.
Eikö vain?

Ja mä olen taas niin pieni. Ei mun pienessä maailmassa ole paikkaa muille. Mä vain elän ja hengitän tätä paskaa eikä kukaan, siis todellisuudessa kukaan, ymmärrä kuinka paljon mä vihaan jokaista hengenvetoa, jokaista tuskaista sekuntia jolloin mä ajattelen.
Ois ihana päästä nukkumaan. Ois ihana päästä kokonaan irti kaikesta siitä mikä kiertää mun päässäni kehää.
Ympäri ja ympäri ja ympäri.
Mikään ei koskaan lopu ja aina mä vain odotan hiljaisuutta. Aina mä vain odotan jotain parempaa ja kuitenkin tiedän samalla, että mikään ei voi koskaan olla parempaa. Ei koskaan niin kauan kuin ihminen voi olla niin rikki sisältä kuin mä olen.
Mä syön itseni hengiltä. Puren pieniä palasia koko ajan irti siitä mitä mä olen, mitä mä olen ollut ja mitä mä joskus tulen olemaan.

Todellisuus on illuusio, jota mä en enää halua nähdä.
Aika on kaikki se turhuus jonka mä käytän miettien, et missä mä olen mennyt vikasuuntaan.
Ystävät on ne jotka mua satuttaa eniten.
Ne jotka polkee mut yhä vieläkin maahan, sanoillaan ja teoillaan. Kaikella sillä minkä ne luulee olevan merkityksetöntä mulle.
Kaikella on kuitenkin väliä.

Tässä mun ahtaassa mielessä pysyy kaikki niin elossa, että mä en enää kestä itseäni. Kaikki sanat tässä paperilla raiskaa mua. Ne on neonvaloja, jotka repii mun silmäni verille. Mä itse revin ne verille. Vain sen takia että,
mä halua nähdä itseäni enää.
En ikinä enää,
mutta kuka sen ymmärtäis?
Kuka välittäis?
Mitä pahaa mulle on muka ikinä sattunut?
Kuka vois tunnistaa mun tyhjyyteni kun se on mun olemukseni pohja?

Enhän mä edes anna ihmisille mahdollisuutta. Hukun vain omaan typeryyteeni.
Hukun nauraen.

On paljon asioita jotka mietyttää mua aina. Yks niistä on se, miten mä elän elämääni.
Olenko mä tehnyt niin paljon vääriä valintoja, että mä en ole enää tyytyväinen itseeni tai siihen tilanteeseen missä mä olen? On turhauttavaa epäillä koko ajan askeleita joita sä ite otat omalla tielläs. On ärsyttävää kun ei voi luottaa itseensä sen vertaa, että uskois tekevänsä oikein vaan pelkää menevänsä aina vikasuuntaan.
Toisaalta saattaa mun pelkoni olla ihan aiheellinen, kun miettii, että mä en todellakaan oo tyytyväinen itseeni tällä hetkellä - kaikkea muuta. Mä inhoan kaikkea sitä mitä musta on tullut näiden vuosien myötä. Mä inhoan jokaista ajatusta pääni sisällä ja jokaista sanaa paperilla, jonka mä kirjoitan, jotta voisin paremmin. Mikään ei saa enää mua hyväksymään itseäni. Mä olen häpeissäni etenkin sen takia, että mä itse tiesin jo pienenä minkälaiseks mä en halua tulla ja nyt mä olen just semmonen. Ja kun mä mietin mitä mummu sanois kaikesta tästä mitä mä olen. Se häpeäis mua melkein yhtä paljon ku mä ite häpeän itteäni.
Miks musta sitten on tullut tämmönen? Miksen mä muka vois vielä muuttua? Mä luulen, että suurin syy on siinä mitä mä näen ku mä katon peiliin. Mun peilikuvani heijastaa vaan surua ja kipua. Heijastaa kaikki ne tunteet, jotka mä yritän padota sisälleni. Ne kaikki lauseet, jotka polki mut maahan ja joista mä en enää osaa irrottaa otettani.
Kaikki ne ihmiset, jotka satutti mua sillon ku mä sitä vähiten tarvitsin. Mä syytän niitä, tai en syytä vaan.. No, en mä tiedä. Jotain. Ne on tehneet pohjan tälle mitä mä olen. Jos vain oppis ittensä. Osais olla ees hetken onnellinen. Sitä mä kaipaan. Hetken rauhaa itseltäni.

No oon mä jo melkein uudessa päivässä. Väsyttää taas penteleesti. Kiellettyä mennä nukkumaan näin aikasin, kun konekin on kerrankin vapaa ja huomenna ei tarvi mennä ees töihin. Onnellisuus.

Miks mä luulen tietäväni ja ymmärtäväni monia asioita, vaikka mä olenkin oikeasti vaan ihan pieni ihminen, joka ei tiedä mistään mitään? Onko mulla joku tarve päteä vai olenko mä vaan oikeasti niin helvetin tyhmä, että kuvittelen olevani fiksu? Kuka tietää ja ketä kiinnostaa.

Huomenna ehkä kotiin ja jos ei niin sitten Irinaa kattomaan syssen kanssa. :D Jee.. Harmittaa vaan ku Uusivirta jäi tänään näkemättä, pirun syntymäpäivät. Mutta toisaalta ei sais valittaa ku kuitenkin niin harvoin näkee niitä ihmisiä, jotka susta todella välittää. Niin harvoin nykyään ottaa kontaktia omaan perheeseensä.

Mä en ole rasisti, mutta just tällä hetkellä mä vihaan kiinalaisia enemmän ku ketään maailmassa. Ainakin noita, jotka asuu mun naapurissa ja oikeasti kuvittelevat osaavansa laulaa. Jos mä joudun kuunteleen niitä vielä kauankin mä varmaan heitän tän koneen niiden ikkunasta sisään, jos ne vaikka vaikenis ees hetkeks. Miten kenelläkään voi olla oikeesti noin kamala ääni? Äiti auta mua, mun pää hajoo.

Mä oikeesti luulin jo, että kaikki ois taas niinku "normaalia" ja mä oikeesti jaksaisin hymyillä kaikille tyhmille jutuille joille mun pitäskin hymyillä. Mikä on paskamaisempaa ku herätä aamulla ja tietää, että oikeesti sun sisällä ei oo enää mitään millä ois sulle itelle väliä?
Mä haluaisin oikeasti nähdä ihmisten pään sisälle, että mä voisin estää niitä satuttamasta mua aina. Ne sanat, jotka ne sanoo ystävänä.. Voi Luoja!

Mä en oikeesti osaa enää muutaku valittaa. Päivästä toiseen, viikosta viikkoon. Alkaa ahdistaa itseä vielä enemmän se minkälaiseks muuttuu kun ei päästä tunteitaan ulos auringonvaloon mitä se mikä oikeasti polttaa sun sisälläs. Ois niin helppo ajautua vaan pois kaikkien ulosttuvilta. Sulkea puhelin ja olla vähän aikaa käpertyneenä itseensä ja tyhmyyteensä.
Pienuuteeni mä haluan hukkua.

Asiasta kymmenenteen..
Jos mä oikeesti joskus aion vakiintua, muistuttakaa, että mä en enää ikinä koske miehiin... Niitä on taas liian monta ja ne on taas sekottanu mun pään leikkimällä venäläistä rulettia mun tunteilla..
Toisaalta, mitä tunteita mulla niitä kohtaa ois ku mä vaan haluan leikkiä niillä niin kauan ku ne jaksaa kiinnostaa?
Mistäköhän sekin johtuu, että siinä vaiheessa ku jätkää alkaa kiinnostaa mua ei enää kiinnosta? Olenko mä siinä vaiheessa voittanut sitte pelini, vai pelaanko mä ollenkaan mitään? Jos mä vain kuvittelen kaiken...

Mä olen nyt sitten virallisesti päättänyt lopettaa ton koulun.. vuosi ois jäljellä tän jälkee, mut ku ei kiinnosta ni ei kiinnosta. minkä mä sille voin? ja jos ei kiinnosta nii tietää, että mä en siellä viihdy. tietää, et mua ei paljoa koulussa näy.. viimeset kaks päivää ollu taas poissa.. kolmosvaroitus lähestyy uhkaavasti.. kiitos luojan. :P sitte on ainaki vielä helpompi lopettaa ku se tulee.. ainoo ongelma täs koko paskas on nyt se, että mul alkais se työssäoppiminen.. kukaa ei tuu ottaa hyvällä jos mä lopetan ennen sitä, mut mitäs sitte jos mä jatkan kymmenen viikkoo vielä ja onnistun vaan pilaan kaiken? mä en tosiaankaan halua saattaa meidän koulua huonoon valoon niiden silmissä siel mis oon työssäoppimas..

eli siis lähenkö mä heti vai hetken päästä? kuka tietää, kuhan vaan pääsee menemään pois. ahistaa kaikki siellä ja täällä. eikä ne nää. ei ne nää, että mä en oikeasti viihdy missään, jos viihtyisin en ois enää minä. ei mua luotu kouluun, ei mua luotu ees elämään. mitä ihmettä mä silti teen täällä? vielä vaan olen täällä, vaikka oon jo kauan tienny et en kuulu minnekään.
ja kun mä sitten päästän irti, mä todella päästän irti.
nyt mä päästän irti koulusta.
ehkä mä tulen sitten ens vuonna olemaan onnellinen ku tämäkää vuosi ei paremmin ala ku viime vuosi. ehkä ens vuosi on erilainen, vihdoinkin.

Mä alan oikeesti olla huolissani kaikesta tästä mitä mun pään sisällä liikkuu.. Tai sitten tää mun olo johtuu vaan siitä, että mä olen taas mokannut. Jännä miten mä aina onnistun.
Haihtuminen ois oikein loistava sana kuvaamaan mun suurinta haavetta tällä hetkellä. Mikään ei ois oikeesti mieluisampaa ku päästä ees hetkeks irti kaikesta tästä, mitä ei periaatteessa jaksa enää edes kattoa, miettiä. En mä halua kuolla, mä vaan haluan himmetä toisilta ja jäädä hiljaisuuteeni.

Mun pääni hajoaa. Pieni palanen kerrallaan siitä lähtee irti. Ruuvit on tippunu jo kauan sitten. Mä vaan odotan sitä päivää, että mun ei tarvi kannatella enää itteäni vaan mä vajoan pimeyteen lopullisesti. Mä odotan sitä päivää ku mun ei enää tarvi leikkiä selväjärkistä vaan mä voin olla täysin sellainen ku mä olen - sekopää. Vaikka toisaalta kaikki sen tietää jo mitä mun sisälläni oikeesti asuu.
Kaikki on nähnyt jokaisen likaisen valheen läpi jonka mä olen peitokseni vetänyt. Kaikki on jo nähnyt, että mun hymyni ei oikeesti ole se vääristynyt, mihin ne on tottunut. Kaikki on jo kuullut sen mun katkeruuteni.
Miten mä vaan saisin ihmiset todella ymmärtämään mun rikkinäisyyttäni?

Mä vajoan pois.
Aina vaan pois.

Ikuisesti pois.

Joskus te vielä ymmärrätte tämän kaiken.