Elämä tuntuu ajoittain turhalta ja surulliselta.
Ei kuitenkaan aina.
Viime viikon perjantaina minulle tapahtui kaksi ihanaa asiaa.
Ensin sain kuulla, että minulle annetaan 1000€ ilman, että joudun tekemään sen eteen mitään.
Seuraavaksi sain kuulla, että elinikäinen haaveeni
on vihdoinkin toteutunut - olen päässyt Satakunnan Kansan kanteen.
Luonnollisesti minun oli pakko juhlia perjantai-illalla.
Syötyäni herkullisen kalaillallisen Sallan ja Nooran kanssa
päädyimme kollektiivisesti paikalliseen yökerhoon juomaan liikaa halpaa alkoholia.
Lauantaina, huonovointisen aamupäivän ja huolia aiheuttaneen kalalounaan jälkeen
päädyin Roosan tupaantuliaisiin juomaan liikaa boolia ja syömään grillattua kalaa.
Sunnuntaina kävin äitini kanssa myöhäisellä äitienpäivän piknikillä merenrannassa.
Söimme kalaa.
Muutamia tunteja myöhemmin vietin leppoisan illan Nooran kanssa.
Emme syöneet kalaa.
Maanantaina jouduin kohtaamaan elämän karkeat tosiasiat
ja suuntaamaan jo ennen keskipäivää töihin.
Odotin, että ensimmäinen päiväni uudessa paikassa olisi ollut leppoisa.
Voi, kuinka väärässä olinkaan.
Heti ensimmäisenä päivänäni jouduin/sain kasata lavasteita
maailman heteroimmasta viihteestä - jääkiekosta - kertovaan
maailman homoseksuaalisimpaan viihteeseen, musikaaliteatteriin.
Jouduin myös hankkimaan teatterille aidon sairaalasängyn,
tinkaamaan kankaiden hinnasta tukun kanssa, lakaisemaan teatterin rappuset,
ja jakamaan teatterin esitteitä ja julisteita kaikkiin raumalaisiin liikkeisiin.
Eräässä pikkukujalla sijainneessa liikkeessä tapasin 100-vuotiaan viiksekkään naisen,
joka lausui minulle kirjoittamiaan runoja ja kertoi, että hänet oli 80 vuotta sitten valittu
missikilpailussa Hämeenlinnan kauneimmaksi naiseksi.
All in a day's work.
Illalla olin todella helpottunut siitä, että rankka työnteko oli osaltani ohi,
kunnes käsitin, että joutuisin tekemään töitä myös seuraavana päivänä.
Onneksi ystäväni saapuivat luokseni laumoittain tukemaan minua ja syömään ruokaani.
Tiistaina töissä sain harjoitella puukonheittoa, kiivetä katonrajassa roikkuvaan metallihäkkiin irrottamaan likaisia ja painavia valonheittimiä, sekä tulkata brittiläisen rahoittajan toiveita.
Sen jälkeen järjestin pressitilaisuuden ja vilautin vahingossa haarani televisiossa.
Ehdin myös repiä palasiksi julisteen, jossa hymyilevä, sydämiä säteilevä, aurinko sanoi
"Ystävällisyys tekee hyvää kaikille".
Työpäiväni jälkeen sain taas kerran muistaa, miksi en pidä valmispuvuista -
ne ovat aina liian suuria minun hennolle raamilleni.
Käytyäni vaateostoksilla istuin koko illan kotona uudessa puvussani
syöden Lidlin nachoja ja kuunnellen Dusty Springfieldin 60-luvun hittejä.
Tänään, katsottuani aamulla televisiosta Golden Girlsin joulujakson - niin, en minäkään tiennyt,
että taas on joulu - odotin kolmatta peräkkäistä tapahtumarikasta työpäivää.
Voi, kuinka väärässä olinkaan!
Vietettyäni tuntikausia taukohuoneessa juoruamassa työkumppaneideni kanssa
niistä työntekijöistä, jotka oikeasti vaivautuivat tekemään töitä,
sain katsoa kun omituiset miehet näyttelivät olevansa alasti.
Ehkä huomenna saan itse esittää olevani alasti.