IRC-Galleria

No nyt se on sitten jo lähellä.
Kesä.

Tänään aamulla laittaessani uusia tarralenkkareitani jalkaan,
oivalsin yhtäkkiä, että huomennahan on jo kesäkuu.

Tänään ajattelin käydä ostamassa RMJ-lippuni.
Tänään ajattelin myös varata menolippuni Lontooseen,
mahdollisimman äkkiä Juhannuksen jälkeen.
Pakkohan minun on Lontooseen muuttaa,
kun Mervikin otti ja lähti sinne eilen.
Ei Suomessa voi ilman Merviä olla.

Kyllähän tästä kesästä saattaa tulla oikein hyväkin Kesä.

Viime torstaina kävellessäni neljän kilometrin matkaa Rauman upeasta keskustasta kotiin,
päätin, etten enää kirjoittaisi tänne mitään, koska mielestäni tällaisen Internet-päiväkirjan
(monille mieluisin sana kyseisestä tapauksesta on blogi) on todella tavallista.
Ja minä en halua olla tavallinen.

Minulla oli silti niin hauska viikonloppu, että pakkohan minun nyt edes hieman on siitä kertoa.
Siis sille yhdelle kummajaiselle, joka tätä saattaa lukea.
Niin, tunnistat varmasti itsesi.

No.
Perjantaina lähdin Tuulian ja hänen uuden Burberryn laukkunsa kanssa Poriin.
Kävimme katsomassa Ron Howardin The Da Vinci Code -elokuvan.
No olihan se ihan kiva.

Perjantai-illasta en aio kertoa sen enempää, koska lauantaina pääsin vasta oikeasti vauhtiin.
Yhden valvotun yön jälkeen olin täysin vauhkona (ylirasittunut) kun Mervi nouti minut kotoani.
Menimme yhdessä katsomaan Tähtityttö-Kian muotinäytöstä.
Sattumalta saimme samalla nauttia myös jonkinmoisen naiskuoron esityksestä.
Oletan, että kuoron nimi oli Angry Menopausal Lesbians, mutta en ole varma.

Vauhdikkaan ja feministisävyisen esityksen,
sekä kiihkeän muotinäytöksen jälkeen,
suuntasimme Tuijalle jatkamaan iltaa.
Tuijalla kokoonnuimme erittäin monipuolisella joukolla:
Iiris Tampereelta, Kepa ja Kia Helsingistä, minä ja Tuija Raumalta,
ja Mervi, no, Mervi ei ole oikein mistään kotoisin.
Mutta Mervi on oikein ihana.

Nautittuamme sopivan määrän skumppaa ja boolia, aloimme katsoa Euroviisuja.
Eurovisionit ovat aina olleet minulle todella iso juttu, ehkä jopa vuoden kohokohta.
(Niin, jopa tärkeämpi kuin Tangomarkkinat!)
Tämä johtuu varmaankin siitä, että äitini ei myöskään tiedä mitään sen parempaa.
No, hän pitää kyllä elokuvista, joissa on puhuvia eläimiä.
Mutta kyllä Euroviisut taitavat silti voiton viedä.
Ja kyllä, kyseessä on sama nainen, joka puki minua vauvana tytöksi.
I Love You Mommy.

Kaikki eivät Tuijalla vaikuttaneet yhtä innokkailta Euroviisu-faneilta kuin minä,
mutta onneksi Mervi innostui laulamaan ja tanssimaan kanssani
kaikkien niiden upeiden laulujen tahdissa.
Ja kyllähän jossain vaiheessa iltaa joku otti myös tällaisia kuvia meistä: |lyra|
Ihanaa.

Suomi sitten voitti ensimmäistä kertaa Euroviisut,
ja kaikkien aikojen piste-ennätyksellä.
Ja rumien esiintyjien kanssa.
Minä en vieläkään pidä siitä,
että Lordi lähetettiin sinne esiintymään.
I only like pretty people.

Silti,
Helsingissä nähdään 2007.

Normaalisti kirjoittaisin tänne ehkä yksityiskohtaisesti edellisen viikonlopun puuhistani,
mutta tällä kertaa luulen, että minun on pakko tyytyä monin paikoin vain hiljaisuuteen.
Sen uskallan silti sanoa, että pakkohan lauantaina oli lyödä
pinkit kekkerilätsät ja italialaiset skumpat pöytään,
olihan silloin sentään Tuijan syntymäpäiväjuhlat.
En kyllä osannut aavistaa, että ne juhlat jatkuisivat sunnuntai-aamuun asti.

Kun viimeinkin pääsin villien juhlien jälkeen kotiin,
naapurini lähti juuri koiransa kanssa aamulenkille
ja katsoi samalla minua jotenkin paheksuvasti. Inhottavaa.

Se saattoi kyllä johtua siitä,
että minä näytin ehkä hieman poikkeavalta.
Eikä minulla ollut edes sukkia.
Niin, sukkani tuhoutuivat käydessäni
Tuijan naapurin trampoliinilla pomppimassa.
En pompi enää koskaan.

They were my favorite socks.


Paras syntymäpäivälahja, jonka Tuija tänä vuonna sai,
oli ehdottomasti MINUN (ja muutaman muun ihmisen) antama tanssimatto.
Vaikka tanssimmekin Tuijan ja hänen ihanan siskonsa Mervin kanssa
aikaiseen aamuun asti, emme ainakaan vielä ehtineet kyllästyä siihen ihanaan kapistukseen.
Ensi viikonloppuna on pakko tanssia vielä enemmän.
Kun kerran tähtityttö-Kiakin tulee Raumalle.
Ihanaa.


Uusi ihana ystäväni Lontoosta, Prince John Jeffrey
soitti minulle ihanan puhelun edellispäivänä,
ja uhkaili jopa saapua Suomeen kesäkuussa.
Ihanaa.

Ja vanha ihana ystäväni (siis kirjaimellisesti VANHA, valittaa aina selkä- ja lonkkavaivoistaan)
Tuulia soitti minulle vielä ihanamman puhelun eräänä kauniina päivänä,
juuri kun istuin kotini saniteettitiloissa,
ja kertoi minulle tarkan hääpäivänsä.
Hän myös lupasi, että saan olla paikalla hänen sovittaessaan hääpukuaan.
Ihanaa. Oikeasti ihanaa.

Keksin jo aivan täydellisen lahjan Tuulialle ja Jerelle.
Siitä tulee unohtumaton lahja ja kaikki rakastavat minua.
Dreams do come true.

Ennen lähtöäni ulos suureen maailmaan ainoa asia mielessäni oli Vappu.
Tätä vuotta edeltänyt Vappuaatto oli paikoittain minun osaltani jopa liian vauhdikas,
ja kuluneen vuoden ajan olenkin hokenut kaikille "Ensi Vappuna olen selvinpäin."
No ei se nyt ihan niinkään mennyt.

Villiä juhlintaa seuranneenna aamuna heräsin jo aamunkoiton aikaan,
vain muutaman tunnin yöunien jälkeen, ja siivosin kämpän,
joka oli niin kamalassa kunnossa, että olisi ollut helpompaa vain muuttaa pois.
Siitä huolimatta ahkeroin pari tuntia, ja sen jälkeen tein jopa Ellulle (jonka löysin sohvaltani)
maukkaita lettuja aamupalaksi. Olen todella ihana ihminen.
Erittäin hyvä ellen täydellinen?

Aamupalan jälkeen en pystynyt minkäänlaiseen toimintaan ennen kuin kahdeksalta illalla
lähdin Ellun ja Tuijan kanssa Rauman parhaaseen ravintolaan (?) Vappuillalliselle,
joka toimi samalla minun läksiäis-illallisenani.

Seuraavana päivänä menomatkallani Lontooseen levähtäessäni hetken
Tampereen linja-autoasemalla, toimittaja-ystäväni haastatteli minua
puhelimen välityksellä lehtijuttuun, jonka aiheena oli sinkkuna eläminen.
Ilmeisesti olen jo niin surullinen tapaus, että siitä tarvitaan mustaa valkoisella.


Muutamaa tuntia myöhemmin, koettuani kulttuurishokin halpalentoyhtiön kyydissä,
saavuin viimeinkin määränpäähäni. London Town.

Astuessani ensimmäistä kertaa Lontoon maankamaralle tiistai-yönä, olin lumoutunut.
Kaikki oli niin kaunista. Punaiset double decker -bussit, mustat taksit,
brittiläiset ihmiset huonoine hampaineen...
Olin lumoutunut jopa ihanasta taksikuskistani,
joka sanoi minulle "Cheers, mate."

Seuraavana aamuna herätyskelloni pirinän sekoittuessa aamuruuhkan ääniin,
heräsin yhä täysin uupuneena ja hikisenä.
Huomasin nopeasti, että Lontoossahan on oikeasti lämmintä!
Heti ensimmäisen päiväni aikana eläydyin täysin turistin rooliini ja kävin
Piccadilly Circuksella, Leicester Squarella, Trafalgar Squarella, Carnaby Streetillä,
Oxford Streetillä ja New Bond Streetillä, Big Benin ja Westminster Abbeyn kupeessa,
sekä Buckingham Palacen edustalla räpsimässä kuvia.
Lippu oli salossa, eli Kuningatar oli kotona.

Ahkeran sightseeingin jälkeen kävin Hatchards Piccadillylla kuuntelemassa,
kun John Osborne puhui uusimmasta kirjastaan. Hänen kirjaansa en hankkinut,
mutta James Freyn A Million Little Pieces -muistelma minun oli pakko ostaa.
Onhan se sentään Lindsay Lohanin lempikirja.

Luettuani uutta lempikirjaani hetken St James's Parkissa suuntasin Covent Gardeniin.
Hetken kierreltyäni päädyin sen hetkiseen henkilökohtaiseen paratiisiini,
Marks&Spencerin ruokaosastolle. Olin täysin uupunut, ja suunnittelin, että loppuillan
ja yön makaisin vain sängyssä ja söisin kunnes nukahdan.
Ajattelin näin, kunnes huomasin, että kello oli vasta kolme, iltapäivällä.


Nauttiessani kevyen lounaan Soho Squarella muistin,
että yksi asia oli jäänyt todella vaivaamaan mieltäni New York Cityn reissuni jälkeen.
Haaveeni on nimittäin aina ollut kiivetä paloportaita pitkin pilvenpiirtäjän katolle.
Koska Nykissä en sitä tehnyt, nyt oli siis pakko.
Siispä nappasin kannettavan cd-soittimeni ja Mylon Destroy Rock&Roll -levyn
ja kapusin Sohossa sijaitsevan hostellini katolle odottelemaan auringonlaskua.

Päästyäni katolle, huomasin, että joku muukin on päättänyt
ottaa täyden ilon irti paloturvallisuudesta.
Katolla törmäsin Mattiin, joka kertoi uskomattomia tarinoita viimeisen
kymmenen vuoden ajalta, jotka hän on viettänyt travellerina kiertäen maailmaa.
Vietimme suurimman osan seuraavasta yöstä sillä katolla,
ja huolimatta kohtuuttoman suuresta alkoholin määrästä,
Matt vaikutti todella älykkäältä ihmiseltä.
En koskaan unohda, mitä hän kertoi minulle.

Seuraavana päivänä kiersin osittain samoja nähtävyyksiä ja tutustuin ympäristööni.
Astuessani ulos eräästä Charing Cross Roadin seksiputiikista
Ruma Ihminen yritti kaupitella minulle huumausaineita.
Kuka ostaa huumeita Rumalta Ihmiseltä?
En minä ainakaan.

Torstai-päivän kääntyessä iltaan olin jo melkein lähdössä korttelin päässä sijaitsevaan
Astoriaan juhlimaan ELÄMÄÄ, (aina täytyy olla hyvä syy juhlalle) mutta viime hetkellä
päätin jäädä hostellille katsomaan tv:stä dokumenttia Tom Cruisen ja Katie Holmesin
suhteesta. Se oli todella mielenkiintoinen "dokumentti".

Tiedän, että torstai-iltani vaikuttaa monen mielestä todella surulliselta,
ja niinhän se olikin, mutta se parani ainakin hieman heti, kun kaunis australiatar Fiona
liittyi seuraani katsomaan tätä kyseistä "dokumenttia".

Fionan ilmoitettua, että hän aikoo siirtyä nukkumaan, minä päätin käydä vielä
haukkaamassa raitista ilmaa ulkona. Noel Streetillä seistessäni kuulin, kun eräs
selvästikin hullu mies kaupitteli juopuneelle miehelle prostituoitua:
"I have a very special girl for you, her name is Jessica, ande she only has a tiny penis.
She gives great head though."
Kaupat tuli.

Nähtyäni koko yön painajaisia tämän tapahtuman seurauksena päätin
seuraavana aamuna hypätä metroon ja suunnata Hyde Parkiin ja Harrod'sille.
Hyde Parkiin kyllästyin nopeasti, johtuen lähinnä puluista, joita vihaan.
Harrod's tuntui kylläkin hetkeä myöhemmin vielä pahemmalta vaihtoehdolta:
Minä nimittäin eksyin Harrod'sin lastenosastolle, enkä löytänyt tietäni ulos.
Aivan kuin tämä ei olisi ollut riittävän kamalaa, siellä soi Spice Girlsin musiikki.
Elämäni ehdottomasti pelottavin kokemus.

Löydettyäni ulos siitä helvetinloukusta, suuntasin syreenintuoksuiseen Notting Hilliin.
Siellä ei ainakaan soinut Spice Girlsin musiikki, mutta en myöskään ollut
täysin vakuuttunut Notting Hillissä sijaitsevien Portobello Roadin markkinoiden hedelmäkauppaiden asiakaspalvelu-innokkuudesta.
Erään vanhan intialaisen miehen kysyessä "How much are your bananas?"
vastauksena kuului kovaan ääneen huudettu "Get fucked!"
How endearing.

Kaikkien näiden ihanien ja ei niin ihanien kokemusten jälkeen minun oli pakko hakea
Tescosta pari pulloa halpaa rosé-viiniä ja suunnata Soho Squarelle rentoutumaan.
Korkatessani illan ensimmäistä viinipulloa (niitä oli kolme, halvinta ja kamalinta,
mitä olen koskaan maistanut) tapasin samaisella aukiolla piknikiä viettäneet
Reyn, Michaelin, Francisin, Benjin ja erään kauniin naisen, joka haisi koko ajan ganjalle.
Myöhemmin tapasin myös Oscarin, joka oli kotoisin Namibiasta.
Hän ei tiennyt, missä Namibia kartalla sijaitsee.

Sillä porukalla suuntasimme muutaman tunnin piknikin jälkeen japanilaiseen ravintolaan illalliselle.
Sen jälkeen pojat lupasivat näyttää minulle sen hetkiset Lontoon kuumimmat ja kummimmat klubit.
No kyllähän he näyttivätkin.


Minulla ei ollut pitkään aikaan ollut niin hauskaa.
Uusiin ihmisiin on aina ihana tutustua, ja tämä perjantai-ilta oli varsin ihana
myös sen takia, että yhdessä vaiheessa iltaa kaksi ihmistä taistelivat minun huomiostani.
Kumpikaan heistä ei saanut sitä. Hah.

Valmistautuessani lähtemään eräältä klubilta lupaaville jatkoille, huomasin narikkalappuani etsiessäni, että olin onnistunut kadottamaan lompakkoni.
Lompakkoni onneksi löytyi kyseiseltä klubilta,
mutta käteinen oli tietenkin lähtenyt omille teilleen.
Mutta eihän £300 nyt niin paljon ole?
Niin, on se.

Hetken ajan pelkäsin jo, että joudun näkemään nälkää ja nukkumaan kadulla hukattuani
koko omaisuuteni, mutta ilokseni sain seuraavana aamuna huomata,
että heräsin lämpimästä sängystä.
Ainoa huono puoli sängyssä oli se, että se oli Finsbury Parkissa,
enkä minä osannut suunnistaa sieltä keskustaan.

Onneksi Reyn (maailman ihanimman ihmisen, jonka luona asuin loppumatkani ajan sillä aikaa kun hän oli Surreyssa työmatkalla, ja joka antoi minulle matkapuhelimensa ja käteistä [!?] ) hyvä ystävä Rexy huvittavien ystäviensä kanssa haki minut pois sieltä lähiöstä ja johdatti minut paheiden maailmaan.
Thank You.

Lauantai-illalla Rexy piti vauhdikkaat illalliskutsut ja niitä seuranneet kotipippalot.
Yhdessä vaiheessa iltaa minä ja uudet ystäväni Tony the Teacher ja Antonio from Italy ehdimme
jo huolestua, että skumppa ja viini loppuvat kesken, mutta onneksi huomasimme,
että vastapäätä Rexyn asuntoa sijaitsi 24/7 auki oleva liquor store.

Tämä läpi vuorokauden jatkuva saatavuus johti lopulta siihen,
että viattomasti alkaneet juhlamme loppuivat vasta
puolenpäivän aikoihin sunnuntaina.
Vasta sillä hetkellä ymmärsimme myös sen,
että emme olleetkaan lähteneet ihmisten ilmoille ollenkaan.
Paitsi tietenkin siihen kauppaan, joka kadun toisella puolella oli.

Itse olen sitä mieltä, että ilta oli oikein onnistunut.
Tony the Teacher opetti minulle kaiken, mitä hän tietää
(eli ei paljoa, koska hän opettaa 9-vuotiaita itä-Lontoossa.)
ja sisilialainen Antonio opetti minulle maailman seksikkäintä kieltä, italiaa.
Bacio.

Oppituntieni jälkeen hyppäsin metroon ja suuntasin Stockwellista Finsbury Parkiin.
Suunnittelin nukkuvani myöhäisiltaan asti, mutta viiden aikoihin iltapäivällä
kyllästyin siihen kun lähipubin asiakkaat lauloivat karaokea erittäin kovalla volumella.
Minulla ei sis ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä taas kerran liikenteeseen.
Alunperin tarkoitukseni oli käydä Antonion kanssa illallisella,
mutta kuultuani, että eräs edellisenä iltana myöskin tapaamani Chris on töissä Costalla,
suuntasin sinne ilmaisten croissantien toivossa. En saanut yhtäkään ilmaista croissantia.

Maksettuani oman voisarveni suuntasin Chrisin sekä hänen ystäviensä,
TanTanin, Martinin, Gerardin, Kongin ja Johnin kanssa Chinatowniin illalliselle.
Esitellessään itsensä minulle, John sanoi "I'm a Prince in my country."
Maittavan illallisen jälkeen suuntasin Filippiiniläisen Prinssin kanssa KuBariin,
ja sieltä taas Stockwelliin jatkoille.

Seuraavana aamuna herätessäni siihen, että joku tuuppii minua,
tajusin yhtäkkiä, että tämä tulee olemaan viimeinen päiväni Lontoossa.
Tämän oivalluksen saatuani olin täysin hereillä,
ja huomasinkin, että Prince Johnilla on varmaankin jotain asiaa,
koska hän toistuvasti yrittää tuuppia minua.

Prince John vaati, että hän saa näyttää minulle viimeisten Lontoossa vietettyjen
hetkieni aikana minulle Lontoon parhaat nähtävyydet. No pakkohan minun oli suostua.
Ei Prinssille voi sanoa Ei.

Heti nautittuani maittavan englantilaisen aamupalan Leicester Squarella Reyn kanssa,
suuntasimme Prince Johnin kanssa Lontoon sateista välittämättä London Towerille.
Räpsäistyämme muutaman kuvan, huomasin, että minun on pakko kiirehtiä
Liverpool Streetille ehtiäkseni lentokenttäkuljetukseeni.
Kavutessani viime hetkellä siihen ahtaaseen ja pahanhajuiseen linja-autoon,
ja katsellessani kun Prince John heilutti minulle ulkopuolella,
minut valtasi todella haikea olo.

En todellakaan olisi halunnut lähteä Lontoosta.
Olisin halunnut tutustua paremmin uusiin ihaniin ystäviini.
Mutta onneksi aina on ensi kerta.
Heinäkuussa lupasin palata.
How lovely.

Maanantai-illalla, astuessani sisään halpalentoyhtiön ahtaaseen lentokoneeseen,
huomasin, että ympärilläni on selvästikin suomalaisia.
Kaikki olivat lihavia ja rumia.
Paluulentoni oli epämiellyttävä myös sen takia,
että vieressäni istui Lapsi.

Vain sekunteja nousun jälkeen huomasin, että Lapsi kosketteli minua.
Hetkeä myöhemmin ymmärsin, että Lapsi halusi puhutella minua.
Annoin Lapselle luvan puhutella minua.
Lapsi sanoi, että näytän Ilkalta.
Kerroin Lapselle, etten tunne Ilkkaa.
Lapsi sanoi, että hän tarkoitti Ilkka Jääskeläistä.
Kysyin Lapselta, kuka kyseinen henkilö on.
Lapsi kertoi, että hän on Idols-laulukilpailun voittaja.
En puhunut Lapselle enää.


Anteeksi, että kirjoitukseni on näin pitkä.

Näin äsken jotain sellaista, mikä kaikkien tulisi nähdä ainakin kerran elämässään.
Ehkä Sinun kannattaisi nähdä sama. -> www.ratemymullet.com/

Nuo ihanan sensuellit takatukat eivät ole silti
ainoa ihana muisto edesmenneistä vuosikymmenistä.
Huomasin nimittäin tuossa eräänä kauniina kevätpäivänä,
että poikavuosieni suursuosikki Power Rangers tulee yhä televisiosta.
Ainoa ero 15 vuoden takaiseen Power Rangers -sarjaan on se,
että "erikoistehosteiden" ja "näyttelijöiden" laatu on huonontunut runsaasti.
(Ennen luulin, ettei se olisi enää mahdollista.)
Pakko myöntää, että oli kyseinen sarja kyllä selvistä puutteistaankin huolimatta
erittäin jännittävä. Tässä jaksossa Rangereiden vihollisena oli Rumba-Monkey,
joka tanssi tappavaa rumbaa.
Melkein kastelin itseni,
oli se kyllä sen verran pelottavaa.

Tuon yhden jakson lisäksi en ole enempää ehtinyt uuden vuosituhannen
Power Rangersia seurata, ja tästä asiasta syytänkin naapureitani.
He nimittäin hankkivat äskettäin suuren lautasantennin,
ja nyt minunkin televisiossani näkyvät maksulliset kanavat.
On se kyllä ihanaa, että nyt voin katsoa huonoja elokuvia
läpi vuorokauden, ja vielä ilmaiseksi.

En voi silti väittää, että elämäni olisi vain ja ainoastaan ruusuilla tanssimista.
Minulla on nimittäin nyt edessä niinkin epämiellyttävä tilanne,
että irc-gallerian VIP-aikani loppuu huomenna.
Mitä minä nyt muka teen?
No en ainakaan hanki enempää VIP-aikaa.

Onneksi samana päivänä kun sain kuulla tästä kamalasta tapauksesta,
Finnair ilmoitti minulle, että saan lentää ensi kesänä valitsemaani kohteeseen
ilmaiseksi, business-luokassa.
Thank you, Mr. and Mrs. Finnair.

Pari päivää sitten koin vakavaa antipatiaa ilkeämielistä ystävääni Tuuliaa kohtaan,
koska hän hylkäsi minut ja lähti kihlattunsa kanssa kylpylään,
jonka maskottina toimii massiivinen, vaaleanpunainen olio,
joka on porsaan ja ankaan piirteitä omaava mutaatio.
Pelottavaa.

Monen päivän ajan koin lievää katkeruutta ystävääni Tuuliaa kohtaan, johtuen lähinnä siitä,
että hän sai nähdä PossuAnkan, kun taas itse jouduin tyytymään Rauman nähtävyyksiin,
mutta tiistaina sain kostoni, ja annoin Tuulialle anteeksi.
Lähdin nimittäin ystäväni Ellun (ja muutaman muun hullun, jotka eivät ansaitse mainintaa)
kanssa tiistai-aamulla Turkuun.
Matka oli oikein antoisa, huolimatta siitä, että koko tiistai-päivän
Ellu-parka yritti vilpittömästi väittää minulle,
että olemme Tampereella, mutta ei, emme olleet.

Koko päivän minulla oli vain yksi asia mielessäni: PossuAnkka.
Halusin nähdä PossuAnkan.
Minä näin PossuAnkan.

Tiedän, että minun ja PossuAnkan koskettava tapaaminen oli monelle
tärkeä kiinnekohta modernissa historiassa,
mutta tiistaina tapahtui myös jotain muuta historiallista:
RMJ-esiintyjät julkistettiin.
Eipä siellä oikein mitään ole, mutta kai sinne on pakko mennä,
ainakin PMMP:n keikalle pomppimaan.
Ja Kari Tapion, tietenkin.


Olen aina ollut sitä mieltä, että Rauma on muodin mekka.
Viime viikonloppuna suunnatessani ystäväni Sallan luokse
viettämään launtai-iltaa, sain varmistuksen siitä,
että olen aina ollut oikeassa.
Eräs vanha pariskunta, jotka olivat lähteneet yhteiselle pyöräilyretkelle
yhteensopivissa lederhoseneissa osoittivat, että suomalaisillakin on tyylitajua.

Ei minua kyllä yhtään silti harmita, että ensi viikon tiistaina olen jo
kauniin Lontoon pahamaineisen SoHon kaduilla haahuilemassa.
Ehkä Suomi elää hetken ilman minuakin. Ehkä.

Ja onhan tässä vielä aikaa tuohon reissuun.
Sitä ennen minun pitää vielä järkätä vauhdikkaat grillijuhlat.
Tällä viikolla on nimittäin minun lempijuhlani, joidenkin mielestä
kommunistisia piirteitäkin omaava Vappu.
Klara vappen.

Minulla oli kohtalaisen suuret odotukset pääsiäiseni varalle,
mutta suunnitelmani muuttuivat raskaasti huonompaan suuntaan,
kuten aina silloin kun olen suunnitellut jotain mahdottoman hienoa.

En silti halua antaa sellaista vaikutelmaa,
että olisin potenut ahdistavaa tylsyyttä koko keltaisen munajuhlan ajan.
Olihan siinä hyvätkin hetkensä.
En ole vain koskaan ymmärtänyt pääsiäisen tarkoitusta.
Äitini opetusten mukaan olen aina luullut, että pääsiäinen on lähinnä
sateenkaarikansan juhla, (äitini ei ole kovin viisas.) mutta viime viikolla
intellektuelli ystävättäreni Tuulia kertoi minulle,
että pääsiäinen onkin alunperin ollut kristillinen juhla.
No sehän selittää kaikki ne keltaiset höyhenet ja loputtomat munajahdit.

Yllätyn aina uudelleen ja uudelleen Tuulian älykkyydestä.
Hän tuntuu tietävän kaiken.
Viime talvena, (ihanaa, että nyt on jo niin keväinen ilma, että voi sanoa VIIME talvena)
kun luulin, että olen vihdoinkin raskaana, Tuulia oli paikalla ja osasi kertoa minulle,
että en varmaankaan koskaan tule olemaan raskaana. No sehän nähdään.
Viime heinäkuussa, kun eräänä hikisenä ja pimeänä kesäyönä pohdin sitä ilmiötä,
jota niin monet nimittävät rakkaudeksi, Tuulia oli paikalla ja antoi minulle parhaan
selityksen, jota olen koskaan kyseisen asian tiimoilta kuullut. Kiitos.

Se, että minulla on ollut aikaa pohdiskella tällaisia ja muistella menneitä,
osoittaa kyllä pelottavan hyvin, että minulla oli tylsä pääsiäinen.
Mutta välillähän 'tylsä' saattaa todistautua varsin hyödylliseksi:
ehdin sentään pääsiäisen pyhien aikana järjestellä kaikki ihanat
(lue: kummalliset) valokuvani menneiltä vuosilta albumeihin.
Jostain kumman syystä isopovinen ystäväni Ellu oli melkein kaikissa niissä kuvissa.
Outoa.

Valokuvien kanssa näpräilyni jälkeen luin Jane Fondan muistelmat loppuun,
minkä jälkeen luin loppuun erään kirjan,
jota olen jopa rasittavan sporadisesti lukenut jo yli vuoden.
Tämän voittoisan kokemuksen jälkeen siirryinkin
Juha Itkosen uusimpaan romaaniin, Anna Minun Rakastaa Enemmän.
Valitsin kyseisen kirjan, koska muistin lukeneeni siitä Imagessa.
Paha virhe.

En silti halua antaa kenellekään sellaistakaan vaikutelmaa,
että olisin viettänyt koko pääsiäisen pitkän viikonloppuni kirjoihin uppoutuneena.
En oikeasti ole niin älykäs. (lue: lukutaitoinen.)
Vaikka pakkohan minun on myöntää, absoluuttisen rehellinen mies kun olen,
että jostain syystä päädyn aina lukemaan toinen toistaan kummallisempia
yleisönosastokirjoituksia. Eilenkin törmäsin sellaiseen kirjoitukseen, jonka kirjoittaja
oli vihainen, koska hänet oli heitetty pois linja-autosta sen takia, että hän oli
syönyt autossa lihapiirakkaa, jossa EI OLLUT EDES NAKKIA.
Kohtalo on kylmä.

Pääsiäisen pitkät päivät antoivat minulle mahdottoman hyvän tilaisuuden
uppoutua lempiharrastukseeni: nyyhky-chickflick-elokuvien katsomiseen.
Tähän mennessä olen viimeisen viikon sisällä katsonut
The Notebook -elokuvan jo neljä kertaa,
ja aion katsoa sen tänään vielä uudelleen.
Tällä kertaa Ellun kanssa.
Voin rehellisesti todeta,
että se on surullisin elokuva,
jonka olen eläessäni nähnyt.
Niin.

En kyllä halua antaa sellaistakaan vaikutelmaa, että olisin vain maannut kotonani
koko pääsiäisen ja vollottanut samalla kun Gena Rowlands tanssii televisiossani.
Tein nimittäin viime maanantaina jotain sellaista,
mitä en ole tehnyt todella pitkään aikaan.

Kaikki alkoi siitä, kun heräsin maanantai-aamulla siihen, että lämmin kevätaurinko
porhalsi suoraan kasvoilleni suuresta ikkunasta, joka katsoo merelle päin.
Nousin pikaisesti ylös rikkinäisestä sängystäni,
laitoin Scandinavian Music Groupin uuden cd:n soimaan ja puin päälleni.
Vain minuuttia myöhemmin löysin itseni ulkoa,
ikään kuin kevätauringon pakottamana.

Ja sitten se tapahtui.
Yhtäkkiä huomasin, että jalkani käyttäytyivät oudosti.
Ensin en edes ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta sitten tiesin.
Minä juoksin.

Vuosia sitten minulla oli tapana juosta päivittäin 45 minuutin lenkki,
mutta tein hyvästä syystä (jätän sen syyn silti valtaosalle ihmisistä pimentoon)
sellaisen päätöksen, että en enää koskaan urheile.
Nyt silti luulin jopa, että minulla oli hauskaa.
Mutta tiistai-aamulla minulle avautui surkea totuus:
ulkona satoi vettä, ja jalkani olivat mahdottoman kipeät
turhanpäiväisen rasituksen seurauksena.
En urheile enää koskaan.

En ole hullu, vaan söin eilen pähkinöitä.

Viimeviikkoisen kirjoitukseni jälkeen päätin autuaasti jatkaa hiljaisuuden vuosiani,
mutta kun eilen luin ystäväni Tuulian pyhää kirjaa, Cosmopolitania,
jouduin taas kerran unohtamaan lupaukseni kauniista hiljaisuudesta.
Cosmopolitan nimittäin kehotti minua autuaasti vuodattamaan Internet-blogiini
kaikesta mitä mieleeni tulee, kuten esimerkiksi ”kundeista,
Nickin ja Jessican avioerosta ja salaisista kauneusvinkeistäni”.
No pakkohan Cosmoa on totella.

En silti halua, että kukaan luulee, että olen sellainen ihminen,
joka lukee ainoastaan tuollaisia kummallisia piiloeroottisia lehtiä.
Luin nimittäin muutama päivä sitten myös Hesburgerin pientä vihkosta,
jossa kerrottiin Lohjalle avatusta uudesta ja mielenkiintoisesta retkikohteesta kaikenikäisille:
Hesburgerin sponsoroimasta Raamattukylästä, Vivamosta.
Varasin heti itselleni ja ystävälleni sieltä Jeesuksen hengellä ladatun bambumajan.

Tämän kehittävän lukutuokion lisäksi olen viettänyt paljon aikaa
myös Jane Fondan loistavan My Life So Far –kirjan parissa.
Nyt alkoi kyllä harmittaa, etten käynyt Fondan booksigningissa
silloin kun hän Suomen maalle jonkun aikaa sitten eksyi.
Ehkä vielä joskus, ehkä vielä joskus.

Joudun vielä kerran kertomaan, että olen lukenut jotain.
(Ehkä olen innostunut hieman liikaakin nyt kun viimein opin lukemaan)
Luin nimittäin Hymy-lehdestä erään vanhahkon naisen ongelmista.
Tuulia Nyberg on joutunut turvautumaan terapiaan kuultuaan, että hänen idolinsa
(ja kyseisen naisen mielestä myös tuleva miehensä) Jari Sillanpää
pelaakin sulkapalloa sinisessä joukkueessa, ihanaa eufemismiä käyttääkseni.
Sanonpa vaan, että jos Nybergin tyttö ei osannut tätä ”shokkipaljastusta” ennakoida,
terapia saattaa tulla todelliseen tarpeeseen.

Niin. No onhan minulla vielä muutakin sanottavaa.
Lähdin nimittäin viime torstaina laivaristeilylle mahdottoman ihanan Ellun,
hurmaavan ja säkenöivän Tuijan ja uskomattoman kauniin ja lahjakkaan Mervin kanssa,
sivuuttaen täysin kaikki varoitusäänet, joita pääni sisällä kuulin.

1 3 4 2 BILEET!

Reissu tuntui alkavan oikein mainiosti torstai-päivällä
kun korkkasin ensimmäisen siiderin bussimatkallamme Turkuun.
Aurinko paistoi, Ellu nauroi, ja siideri oli kylmää ja maukasta.
Virheellinen turvallisuudentunteeni jatkui vielä silloinkin,
kun olimme jo päässeet kapuamaan laivaan ja korkkaamaan uusia alkoholijuomia.
Tietysti osa turvallisuudentunteestani saattoi johtua juuri alkoholin määrästä.

Syödessämme laivan seisovassa pöydässä tytöt tuntuivat löytävän
loputtoman paljon maukasta syötävää, kun taas minä tyydyin lähinnä viiniin.
Olimme jo jälkiruokien kohdalla kohtalaisen arvokkaissa aterioissamme,
kun Ellu löysi suklaamoussestaan muovisen tikun.
No mepä saimme ruoat ilmaiseksi ja suuntasimme suoraan Tax Freehen
ostamaan tuoreesti tienatuilla rahoillamme
kaksi pulloa maukasta Koskenkorvaa ja hieman kuplivaa kuohuviiniä.
No siitähän se risteily vasta käyntiin lähtikin.

Ennen kuin huomasinkaan, olin jo ehtinyt soittaa lyhytkasvuisen ystäväni
ihanalle avovaimolle erittäin epämukavan puhelun (Anteeksi, Henna)
ja tyhjentänyt molemmat Kossut.
Onneksi seuraavaksi törmäsin Marco Bjurströmiin hississä.
Siinä vasta on miesten mies.

Luulen, että alkoholi vaikutti myös seurueemme kolmeen älykkääseen naikkoseen
siinä vaiheessa, kun aloimme kaikki suoltaa
spontaaneja laulunpurskahduksia julkisilla paikoilla.
(Vaikka Tuija päättäväisesti väittikikin, että eihän laiva ole ”julkinen” paikka.)
Eräs tällainen spontaani (ja ihana) laulutuokio tapahtui ollessani sisarusten,
Tuijan ja Mervin, kanssa naisten saniteettitiloissa.
Kyseisessä wc:ssä samaan aikaan vaikuttanut laivasiivooja
otti asiakseen ilmoittaa meille, että meidän ei kannata pyrkiä Idolsiin.

Hetkeä myöhemmin, ja wc:n ulkopuolella, kun vahingossa (ja osittain myös Mervin vuoksi)
astuin juomalasin päälle murskaten sen, sama ”mukava” siivooja saapui paikalle ilmoittamaan,
että kotikasvatuksessamme on varmastikin ollut jotain vikaa.
Melkein pääsin katsomaan laivan putkaa tästä kehkeytyneessä tilanteessa,
mutta onneksi alter egoni Patrik Mastola pelasti minut julmalta tuomiolta,
ja pääsinkin siis nauttimaan iki-ihanan Kirkan musisoinnista.

Myöhemmin illalla olin jo täysin unohtanut tämän läheltä piti –tilanteen,
ja intouduin jopa varastamaan itselleni kauniin Martini-lasin,
joka viime reissulla jäi saamatta.
Tämän innoittamana Mervi innostui varastamaan tuhkakupin.
Niin, sellaisen mustan ja muovisen, jossa ei edes ole Siljan logoa.
Kyllä, Mervi on hieman poikkeava.

Osa illan tapahtumista on mielessäni jonkinlaisen mustan savun peitossa,
(johtuu varmaankin siitä ohuesta meri-ilmasta) mutta sen muistan,
että kolmen tunnin yöunien jälkeen sisarukset herättivät minut,
ja avatessamme hyttimme oven, ovenkahvassa roikkuivat naisten pikkuhousut.
Mutta enempää en voi kertoa. Sopimus on sopimus.
Mikä tapahtuu laivalla, pysyy laivalla.

Galna Dagar

Vaikka olenkin luvannut pitää hiljaisuuteni, sen voin ehkäpä kertoa,
että perjantaiaamulla ylös päästyäni löysin kengästäni oluttölkin
ja hävisimme tyttöjen kanssa tietokilpailussa rumille ihmisille.
Löysimme myös Ellun kanssa joukkoihimme uuden gay-pörriäisen, sinisen sellaisen.
Hän on Liisa.

Laivan saapuessa satamaan sisarukset jatkoivat matkaa Helsinkiin tähtityttö-Kian luokse,
kun minä ja Ellu jäimme vielä satamaan pohtimaan vaihtoehtojamme.
Päätimme, että koko se ’kaksi laivareissua putkeen’ –juttu on jo koettu,
joten tällä kertaa päätimmekin jäädä Turkuun.

Turussa vietetystä perjantaista en kerrokaan yhtään enempää,
enkä myöskään sitä seuranneesta lauantaista,
jonka vietimme Ellun kanssa Rauman yössä.
Siis kirjaimellisesti yössä, pimeässä ja kylmässä ulkona.
Mutta en kerro, miksi.
Ehkä en edes tiedä, miksi.

Sunnuntaina kävin maittavalla illallisella eriskummalliseksikin kutsutun äitini kanssa
ja maanantaina tarkoitukseni oli lähteä Poriin katsomaan arvostettua tanssi-näytöstä,
mutta noustessani autoon minulle ilmoitettiin, ettei minua huolitakaan mukaan.

No eipä tuo haitannut minun menoani.
Kävin kävelyllä puistossa, ja näin suloisen elämänsä syksyssä vaeltavan mummon
puhuvan oravalle siitä, miten menneinä aikoina kaikki oli paljon paremmin.

Tämän mielenkiintoisen kokemuksen jälkeen sain selville,
että myös ystäväni Tuulia puhuu eläimille.
Minun harmikseni hän ei ehtinyt osoittaa taitojaan minulle eilen,
koska lähdimme viimeinkin katsomaan elokuvaa,
josta kaikki puhuivat neljä kuukautta sitten.
Siis sitä homo-cowboy-elokuvaa.
Niin, tiedän, että kyseisen elokuvan nimi on Brokeback Mountain,
mutta minusta oma nimitykseni mahdollistaa paljon värikkäämmän ilmaisun.

No olihan se nyt ihan hyvä, ja hyvin tehty, elokuva.
Olen kyllä nähnyt parempiakin.

No niin, ehkä mä olen nyt taas sanonut tarpeeksi, ainakin hetkeksi aikaa.
Mun täytyy nyt hiljalleen aloittaa henkinen valmistautuminen siihen,
että keskiviikko-aamulla menen pitkästä aikaa kampaajalle.
Olen aina pelännyt kampaajaa enemmän kuin hammaslääkäriä.
Torstaina olisinkin sitten lähdössä Helsinkiin pääsiäisen kunniaksi järjestettävään munajahtiin.
Täytyy vain saada lyhytkasvuinen ystäväni innostumaan tästä ajatuksesta.
Kyllä hän varmaan innostuu.
Kukapa ei haluaisi lähteä munajahtiin?

Näihin säkenöiviin tunnelmiin, ja tämän ihanan linkin seuraan
hylkään taas hetkeksi Internetin ihanan maailman.
Hei hei.

http://www.thesuperficial.com/archives/2006/01/26/david_hasselhoff_is_hooked_on.html

Elämän tarkoitus on tavaroiden siirtely.

Kevät on nyt sen verran voimakkaasti iskenyt rintaani, että olen jopa yllättävän hyvin
pitänyt kiinni lupauksestani olla kirjoittamatta päiväkirjaa.
Nyt huomasin silti taas kerran sopivan hetken tulleen,
ja päätinkin siis hyökätä suoraan asian ytimeen.

Tämän lyhyehkön, mutta pitkältä tuntuneen, kirjoitustauon aikana
olenkin ehtinyt puuhailla monenmoista mukavaa ja kehittävää.
Olen muun muassa katsonut Hollywoodin kulta-ajan elokuvia
ja rakastunut Katharine Hepburnin aksenttiin,
käynyt poliisien huutokaupassa tutustumassa kiltteihin poliisi-setiin,
jäänyt täysin koukkuun Baari-ohjelmaan,
ja oppinut jotain todella mielenkiintoista:
Ennen toista maailmansotaa Suomi oli maailman johtava lankarullien tuottaja.

Vaikka ymmärrettävästi voisi olettaa, että nämä aktiviteetit olisivat vieneet
kaiken aikani, tämä olisi silti virheellinen olettamus.
Olen nimittäin ehtinyt käydä näyttäytymässä myös Porissa, Laitilassa ja Helsingissä.
Ja Helsingissä jopa viihdyin.


Nicht mit dem Wagenführer sprechen!

Viime lauantaina kun heräsin hieman ennen aamukuutta, aioin jo vakavissani
perua koko matkan, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen, että kerrankin heräsin aikaisin.
Matka Helsinkiin alkoi kohtalaisen mielenkiintoisesti.
Ainakin itse olin sitä mieltä istuessani linja-autossa, jonka kuski puhui saksaa
ja jossa pauhasi koko kolmen tunnin ajomatkan repeatilla kaikkien aikojen suosituin
dagen efter -karaoke-hitti, El Viva España á la Marion Rung.

Kolmetuntisen Marion-rupeaman jälkeen tuntui ihanan rentouttavalta kiertää
Kiasman ARS 06 -näyttelyn hiljaisuudessa ja kuulla pitkästä aikaa jopa omat ajatuksensa.
(Kyllä, minulla on välillä ajatuksia.)
Tosissaan matka pääsi kylläkin vauhtiin vasta sen jälkeen,
kun saavuin Arabianrantaan, Krisse Shown nauhoituksiin.
Nauhoitusten alkua Studio Lumeessa odotellessani lähdin odotusalueelta
harhailemaan ja löysinkin saniteettitiloja etsiessäni Toni Wirtasen pukuhuoneen.
Ihanaa.
Hetkeä myöhemmin törmäsinkin Outi Mäenpäähän yleisössä.
Ihanaa.

Tämän vauhdikkaan alun jälkeen otinkin suunnakseni
kaikkien maailmantähtien unelmalomakohteen, Lauttasaaren.
Bussimatkalla keskustasta Laruun aluksi mukavalta vaikuttaneet Lauttasaaren mummot
hyökkäsivät ahnaasti kimppuuni ja yrittivät tuhota elämäniloni.
Onneksi Pekka palautti vauhdilla elämäniloni.
Hänellä oli niin nätti pusero.

Alkuilta menikin sitten oikein rattoistasti Lauttasaaren perukoilla.
Minä, Pekka ja Heidi kuljimme eteenpäin elämässä alkoholin voimalla
ja villeinä ja vauhdikkaina päädyimmekin Rose Gardeniin juomaan jäähdytettyä Freixenet'tä.
Ihanaa.
Varsinkin kun en itse joutunut maksamaan siitä mitään.


Dagen efter

Dagen efter iskikin sitten voimakkaasti seuraavana aamuna herätessäni siihen,
että jokin iso ja karvainen olio makaa rintakehälläni ja nuolee minua.
No Pekan Pallihan se siinä oli.
(Palli on kissa.)
Tämän mysteerin selvittyä aloin ihmetellä, mikä se iso ja karvainen olio oli,
joka nukkui vieressäni silmät auki ja kuorsasi oikein äänekkäästi.
Ihanaa.

Pizzan ja aamuoluen jälkeen aloimmekin Pekan kanssa suunnitella
mielenkiintoista puuhaa sunnuntai-päivämme ratoksi.
Pekan loistava idea oli virkistävä "retki" helsingin ghettoon. (Mellunmäki)
Tämä ihana retki jäi nyt silti odottamaan aikaansa,
koska iki-ihana Mari ei halunnut kahta kuumaa lihakimpaletta luoksensa.
(Eli siis minua ja lyhyttä ystävääni.)

Hänen (huonoksi) onnekseen törmäsimmekin häneen ollessamme matkalla
toteuttamaan toista Pekan suurta suunnitelmaa - matkaa Suomenlinnaan.
Runsas lumisade siirsi Suomelinnan visiittimme keväämmälle,
ja siitä johtuen saimmekin viettää laatuaikaa Marin kanssa.
Ihanaa.

Viikonloppuni kohokohta oli helposti se, kun menimme Pekan ja opettaja-Marin
kanssa "yksille". Pekan viikonlopun kohokohta taisi kyllä olla se,
kun törmäsimme Hanna-Riikka Siitoseen, Taikapeilin entiseen laulajaan.
En halua edes tietää, miksi Pekka tunnisti kyseisen naikkosen.

Tämän ihanan julkkisbongauksen ja niiden "yksien" jälkeen suuntasimmekin
Kallion tyylikkäimpään baariin ja otimme taas yhdet. (lue: yhdeksät.)
Niin.


Dagen efter dagen efter

Niin.
Maanantai-aamulla heräsinkin taas Lauttasaaren ihanimman pariskunnan kodista,
Hennan vaaleanpunaisista My Little Pony -lakanoista.
Huomasin äkkiä, että olinkin unohtanut Raumalla odottaneet velvollisuuteni.
No kyllähän ihmisen välillä on pakko hankkia elämänkokemuksiakin.
Jopa opettaja-Mari olisi samaa mieltä kanssani tästä asiasta.

Maanantai-päivä meni jotenkin mahdottoman nopeasti ohi
kuunnellessani Milla Jovovichin musiikkia (!) ja rapsutellessani Pekan Pallia.
(Palli on kissa.)

Pekan heittäessä minut Lauttasaaresta Kamppiin minulle tuli jotenkin mahdottoman
haikea olo. Kamalaa lähteä ihanasta Helsingistä traumaattiseen Raumaan.
Kamalaa.
Mutta kyllähän tämä elämä jatkuu, siitä huolimatta,
että joudunkin viettämään nyt hetken Raumalla.
Torstaina lähden villille laivaristeilylle Ellun, Tuijan ja Mervin kanssa.
Ihanaa.
Niillä naisilla ei ole kyllä minkäänlaisia moraaleja.
Eikä ole minullakaan.

Elämäni on ollut lähiaikoina niin hektisen kiireistä,
etten ole kuluneiden päivien aikana ehtinyt edes kirjata syvällisiä aatteitani tänne.
Onhan se täysin ymmärrettävää, että minulla on aina kiire,
kun kaikki haluavat viettää aikaa kanssani. Olen niin ihana.

Nyt huomasin sopivan hetken tulleen, ja päätinkin lyhyehkön
luovan tauon jälkeen palata estradeille.
Minun on nyt harmikseni kyllä pakko ilmoittaa Suomen kansalle,
(toisin sanoen niille molemmille, jotka tekstiäni täältä lukevat)
että minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

En aio enää kirjoittaa päiväkirjaa.

Löysin tänään aamulla keittiöni pöydältä
mielenkiintoisen ranskankielisen aikakauslehden.
Kyseinen lehti yritti väittää,
että Sveitsissä kaikki kotieläimet ovat harmaita.
Tai sitten se lehti oli mustavalkoinen.

Eilen siivotessani löysin vaatekaappini pohjalta
kaiken muun oudon rojun joukosta vanhan Starsailorin cd:n.
Pakko myöntää, että tämä on kyllä hyvää musiikkia.
Pitkästä aikaa olen itsekin sitä mieltä,
että minulla on hyvä musiikkimaku.

Katsoin äsken Happy Endings -elokuvan.
En odottanut siltä paljoakaan etukäteen, mutta huomasin,
että se on yksi parhaita elokuvia, mitä olen koskaan nähnyt.
Vaikka en onnellisiin loppuihin aina uskokaan.

Uskon silti vahvasti, että oma tarinani tulee loppumaan onnellisesti.
Olen niin mukava ja ihana ihminen, ettei tarinani voi loppua huonosti.
Tänäänkin todistin mukavan luonteeni olemalla mukava rumalle ihmiselle.
(Puhelimen välityksellä kylläkin, mutta silti.)

Päivän hyvä teko on tehty.