IRC-Galleria

Minulla oli kohtalaisen suuret odotukset pääsiäiseni varalle,
mutta suunnitelmani muuttuivat raskaasti huonompaan suuntaan,
kuten aina silloin kun olen suunnitellut jotain mahdottoman hienoa.

En silti halua antaa sellaista vaikutelmaa,
että olisin potenut ahdistavaa tylsyyttä koko keltaisen munajuhlan ajan.
Olihan siinä hyvätkin hetkensä.
En ole vain koskaan ymmärtänyt pääsiäisen tarkoitusta.
Äitini opetusten mukaan olen aina luullut, että pääsiäinen on lähinnä
sateenkaarikansan juhla, (äitini ei ole kovin viisas.) mutta viime viikolla
intellektuelli ystävättäreni Tuulia kertoi minulle,
että pääsiäinen onkin alunperin ollut kristillinen juhla.
No sehän selittää kaikki ne keltaiset höyhenet ja loputtomat munajahdit.

Yllätyn aina uudelleen ja uudelleen Tuulian älykkyydestä.
Hän tuntuu tietävän kaiken.
Viime talvena, (ihanaa, että nyt on jo niin keväinen ilma, että voi sanoa VIIME talvena)
kun luulin, että olen vihdoinkin raskaana, Tuulia oli paikalla ja osasi kertoa minulle,
että en varmaankaan koskaan tule olemaan raskaana. No sehän nähdään.
Viime heinäkuussa, kun eräänä hikisenä ja pimeänä kesäyönä pohdin sitä ilmiötä,
jota niin monet nimittävät rakkaudeksi, Tuulia oli paikalla ja antoi minulle parhaan
selityksen, jota olen koskaan kyseisen asian tiimoilta kuullut. Kiitos.

Se, että minulla on ollut aikaa pohdiskella tällaisia ja muistella menneitä,
osoittaa kyllä pelottavan hyvin, että minulla oli tylsä pääsiäinen.
Mutta välillähän 'tylsä' saattaa todistautua varsin hyödylliseksi:
ehdin sentään pääsiäisen pyhien aikana järjestellä kaikki ihanat
(lue: kummalliset) valokuvani menneiltä vuosilta albumeihin.
Jostain kumman syystä isopovinen ystäväni Ellu oli melkein kaikissa niissä kuvissa.
Outoa.

Valokuvien kanssa näpräilyni jälkeen luin Jane Fondan muistelmat loppuun,
minkä jälkeen luin loppuun erään kirjan,
jota olen jopa rasittavan sporadisesti lukenut jo yli vuoden.
Tämän voittoisan kokemuksen jälkeen siirryinkin
Juha Itkosen uusimpaan romaaniin, Anna Minun Rakastaa Enemmän.
Valitsin kyseisen kirjan, koska muistin lukeneeni siitä Imagessa.
Paha virhe.

En silti halua antaa kenellekään sellaistakaan vaikutelmaa,
että olisin viettänyt koko pääsiäisen pitkän viikonloppuni kirjoihin uppoutuneena.
En oikeasti ole niin älykäs. (lue: lukutaitoinen.)
Vaikka pakkohan minun on myöntää, absoluuttisen rehellinen mies kun olen,
että jostain syystä päädyn aina lukemaan toinen toistaan kummallisempia
yleisönosastokirjoituksia. Eilenkin törmäsin sellaiseen kirjoitukseen, jonka kirjoittaja
oli vihainen, koska hänet oli heitetty pois linja-autosta sen takia, että hän oli
syönyt autossa lihapiirakkaa, jossa EI OLLUT EDES NAKKIA.
Kohtalo on kylmä.

Pääsiäisen pitkät päivät antoivat minulle mahdottoman hyvän tilaisuuden
uppoutua lempiharrastukseeni: nyyhky-chickflick-elokuvien katsomiseen.
Tähän mennessä olen viimeisen viikon sisällä katsonut
The Notebook -elokuvan jo neljä kertaa,
ja aion katsoa sen tänään vielä uudelleen.
Tällä kertaa Ellun kanssa.
Voin rehellisesti todeta,
että se on surullisin elokuva,
jonka olen eläessäni nähnyt.
Niin.

En kyllä halua antaa sellaistakaan vaikutelmaa, että olisin vain maannut kotonani
koko pääsiäisen ja vollottanut samalla kun Gena Rowlands tanssii televisiossani.
Tein nimittäin viime maanantaina jotain sellaista,
mitä en ole tehnyt todella pitkään aikaan.

Kaikki alkoi siitä, kun heräsin maanantai-aamulla siihen, että lämmin kevätaurinko
porhalsi suoraan kasvoilleni suuresta ikkunasta, joka katsoo merelle päin.
Nousin pikaisesti ylös rikkinäisestä sängystäni,
laitoin Scandinavian Music Groupin uuden cd:n soimaan ja puin päälleni.
Vain minuuttia myöhemmin löysin itseni ulkoa,
ikään kuin kevätauringon pakottamana.

Ja sitten se tapahtui.
Yhtäkkiä huomasin, että jalkani käyttäytyivät oudosti.
Ensin en edes ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta sitten tiesin.
Minä juoksin.

Vuosia sitten minulla oli tapana juosta päivittäin 45 minuutin lenkki,
mutta tein hyvästä syystä (jätän sen syyn silti valtaosalle ihmisistä pimentoon)
sellaisen päätöksen, että en enää koskaan urheile.
Nyt silti luulin jopa, että minulla oli hauskaa.
Mutta tiistai-aamulla minulle avautui surkea totuus:
ulkona satoi vettä, ja jalkani olivat mahdottoman kipeät
turhanpäiväisen rasituksen seurauksena.
En urheile enää koskaan.