IRC-Galleria

Kevät on nyt sen verran voimakkaasti iskenyt rintaani, että olen jopa yllättävän hyvin
pitänyt kiinni lupauksestani olla kirjoittamatta päiväkirjaa.
Nyt huomasin silti taas kerran sopivan hetken tulleen,
ja päätinkin siis hyökätä suoraan asian ytimeen.

Tämän lyhyehkön, mutta pitkältä tuntuneen, kirjoitustauon aikana
olenkin ehtinyt puuhailla monenmoista mukavaa ja kehittävää.
Olen muun muassa katsonut Hollywoodin kulta-ajan elokuvia
ja rakastunut Katharine Hepburnin aksenttiin,
käynyt poliisien huutokaupassa tutustumassa kiltteihin poliisi-setiin,
jäänyt täysin koukkuun Baari-ohjelmaan,
ja oppinut jotain todella mielenkiintoista:
Ennen toista maailmansotaa Suomi oli maailman johtava lankarullien tuottaja.

Vaikka ymmärrettävästi voisi olettaa, että nämä aktiviteetit olisivat vieneet
kaiken aikani, tämä olisi silti virheellinen olettamus.
Olen nimittäin ehtinyt käydä näyttäytymässä myös Porissa, Laitilassa ja Helsingissä.
Ja Helsingissä jopa viihdyin.


Nicht mit dem Wagenführer sprechen!

Viime lauantaina kun heräsin hieman ennen aamukuutta, aioin jo vakavissani
perua koko matkan, mutta nyt olen kyllä tyytyväinen, että kerrankin heräsin aikaisin.
Matka Helsinkiin alkoi kohtalaisen mielenkiintoisesti.
Ainakin itse olin sitä mieltä istuessani linja-autossa, jonka kuski puhui saksaa
ja jossa pauhasi koko kolmen tunnin ajomatkan repeatilla kaikkien aikojen suosituin
dagen efter -karaoke-hitti, El Viva España á la Marion Rung.

Kolmetuntisen Marion-rupeaman jälkeen tuntui ihanan rentouttavalta kiertää
Kiasman ARS 06 -näyttelyn hiljaisuudessa ja kuulla pitkästä aikaa jopa omat ajatuksensa.
(Kyllä, minulla on välillä ajatuksia.)
Tosissaan matka pääsi kylläkin vauhtiin vasta sen jälkeen,
kun saavuin Arabianrantaan, Krisse Shown nauhoituksiin.
Nauhoitusten alkua Studio Lumeessa odotellessani lähdin odotusalueelta
harhailemaan ja löysinkin saniteettitiloja etsiessäni Toni Wirtasen pukuhuoneen.
Ihanaa.
Hetkeä myöhemmin törmäsinkin Outi Mäenpäähän yleisössä.
Ihanaa.

Tämän vauhdikkaan alun jälkeen otinkin suunnakseni
kaikkien maailmantähtien unelmalomakohteen, Lauttasaaren.
Bussimatkalla keskustasta Laruun aluksi mukavalta vaikuttaneet Lauttasaaren mummot
hyökkäsivät ahnaasti kimppuuni ja yrittivät tuhota elämäniloni.
Onneksi Pekka palautti vauhdilla elämäniloni.
Hänellä oli niin nätti pusero.

Alkuilta menikin sitten oikein rattoistasti Lauttasaaren perukoilla.
Minä, Pekka ja Heidi kuljimme eteenpäin elämässä alkoholin voimalla
ja villeinä ja vauhdikkaina päädyimmekin Rose Gardeniin juomaan jäähdytettyä Freixenet'tä.
Ihanaa.
Varsinkin kun en itse joutunut maksamaan siitä mitään.


Dagen efter

Dagen efter iskikin sitten voimakkaasti seuraavana aamuna herätessäni siihen,
että jokin iso ja karvainen olio makaa rintakehälläni ja nuolee minua.
No Pekan Pallihan se siinä oli.
(Palli on kissa.)
Tämän mysteerin selvittyä aloin ihmetellä, mikä se iso ja karvainen olio oli,
joka nukkui vieressäni silmät auki ja kuorsasi oikein äänekkäästi.
Ihanaa.

Pizzan ja aamuoluen jälkeen aloimmekin Pekan kanssa suunnitella
mielenkiintoista puuhaa sunnuntai-päivämme ratoksi.
Pekan loistava idea oli virkistävä "retki" helsingin ghettoon. (Mellunmäki)
Tämä ihana retki jäi nyt silti odottamaan aikaansa,
koska iki-ihana Mari ei halunnut kahta kuumaa lihakimpaletta luoksensa.
(Eli siis minua ja lyhyttä ystävääni.)

Hänen (huonoksi) onnekseen törmäsimmekin häneen ollessamme matkalla
toteuttamaan toista Pekan suurta suunnitelmaa - matkaa Suomenlinnaan.
Runsas lumisade siirsi Suomelinnan visiittimme keväämmälle,
ja siitä johtuen saimmekin viettää laatuaikaa Marin kanssa.
Ihanaa.

Viikonloppuni kohokohta oli helposti se, kun menimme Pekan ja opettaja-Marin
kanssa "yksille". Pekan viikonlopun kohokohta taisi kyllä olla se,
kun törmäsimme Hanna-Riikka Siitoseen, Taikapeilin entiseen laulajaan.
En halua edes tietää, miksi Pekka tunnisti kyseisen naikkosen.

Tämän ihanan julkkisbongauksen ja niiden "yksien" jälkeen suuntasimmekin
Kallion tyylikkäimpään baariin ja otimme taas yhdet. (lue: yhdeksät.)
Niin.


Dagen efter dagen efter

Niin.
Maanantai-aamulla heräsinkin taas Lauttasaaren ihanimman pariskunnan kodista,
Hennan vaaleanpunaisista My Little Pony -lakanoista.
Huomasin äkkiä, että olinkin unohtanut Raumalla odottaneet velvollisuuteni.
No kyllähän ihmisen välillä on pakko hankkia elämänkokemuksiakin.
Jopa opettaja-Mari olisi samaa mieltä kanssani tästä asiasta.

Maanantai-päivä meni jotenkin mahdottoman nopeasti ohi
kuunnellessani Milla Jovovichin musiikkia (!) ja rapsutellessani Pekan Pallia.
(Palli on kissa.)

Pekan heittäessä minut Lauttasaaresta Kamppiin minulle tuli jotenkin mahdottoman
haikea olo. Kamalaa lähteä ihanasta Helsingistä traumaattiseen Raumaan.
Kamalaa.
Mutta kyllähän tämä elämä jatkuu, siitä huolimatta,
että joudunkin viettämään nyt hetken Raumalla.
Torstaina lähden villille laivaristeilylle Ellun, Tuijan ja Mervin kanssa.
Ihanaa.
Niillä naisilla ei ole kyllä minkäänlaisia moraaleja.
Eikä ole minullakaan.

Elämäni on ollut lähiaikoina niin hektisen kiireistä,
etten ole kuluneiden päivien aikana ehtinyt edes kirjata syvällisiä aatteitani tänne.
Onhan se täysin ymmärrettävää, että minulla on aina kiire,
kun kaikki haluavat viettää aikaa kanssani. Olen niin ihana.

Nyt huomasin sopivan hetken tulleen, ja päätinkin lyhyehkön
luovan tauon jälkeen palata estradeille.
Minun on nyt harmikseni kyllä pakko ilmoittaa Suomen kansalle,
(toisin sanoen niille molemmille, jotka tekstiäni täältä lukevat)
että minulla ei ole enää mitään sanottavaa.

En aio enää kirjoittaa päiväkirjaa.

Löysin tänään aamulla keittiöni pöydältä
mielenkiintoisen ranskankielisen aikakauslehden.
Kyseinen lehti yritti väittää,
että Sveitsissä kaikki kotieläimet ovat harmaita.
Tai sitten se lehti oli mustavalkoinen.

Eilen siivotessani löysin vaatekaappini pohjalta
kaiken muun oudon rojun joukosta vanhan Starsailorin cd:n.
Pakko myöntää, että tämä on kyllä hyvää musiikkia.
Pitkästä aikaa olen itsekin sitä mieltä,
että minulla on hyvä musiikkimaku.

Katsoin äsken Happy Endings -elokuvan.
En odottanut siltä paljoakaan etukäteen, mutta huomasin,
että se on yksi parhaita elokuvia, mitä olen koskaan nähnyt.
Vaikka en onnellisiin loppuihin aina uskokaan.

Uskon silti vahvasti, että oma tarinani tulee loppumaan onnellisesti.
Olen niin mukava ja ihana ihminen, ettei tarinani voi loppua huonosti.
Tänäänkin todistin mukavan luonteeni olemalla mukava rumalle ihmiselle.
(Puhelimen välityksellä kylläkin, mutta silti.)

Päivän hyvä teko on tehty.

Rakas päiväkirja,
tänään huomasin, että minulla on kymmenen (!) varvasta.

En saanut millään viime yönä unta,
joten aloin katsoa homoeroottista nyrkkeilyä EuroSportilta.
Ei sen katsominen nukkumiseni kannalta auttanut,
mutta olihan se kohtalaisen huvittavaa katsottavaa.
Tämä saattaa olla yksi syy siihen, miksi olen ollut erityisen iloinen tänään.
Toinen potentiaalinen selitys poikkeavaan käytökseeni saattaisi olla se,
että sain väärän reseptin eilen lääkärissä käydessäni.
The nice doctor gave me some happy pills.

No, olipa syy mikä tahansa, olen ollut koko päivän tänään huolestuttavan iloinen.
Aamulla herätessäni innostuin jopa yrittämään taas kerran koitosta,
joka on aina ennen päässyt voitolle minusta: kravatin solmiminen.
Tänään onnistuin viimeinkin tavoitteessani,
ja pääsinkin siis koululleni seksikäs kravatti kaulassa.

Opinahjolleni selvittyäni sain selville, että Jane Fonda on Suomessa.
Olen hieman pettynyt siitä, että kukaan ei ottanut asiakseen kertoa tätä minulle aiemmin.
Olisin halunnut nähdä naisen, joka teki aerobicista lähes tyylikästä.


Joku omituinen ja hullu nainen soitti minulle äsken,
ja pyysi minua lähtemään hänen kanssaan Roomaan pääsiäisenä.
No kyllähän minä suostuin.
Pääsiäisen tarkoituksenahan on kuitenkin saada munaa,
ja eiköhän Roomasta saa paljonkin munaa, jos vain haluaa.

Nyt toinen hullu nainen, ihana ja kaikkien rakastama Ellu,
soittelee minulle viiden minuutein välein ihania puheluita.
Ilmeisesti joudun/saan lähteä viettämään iltaa hänen,
Hennan ja Super-Teron kanssa.
That's Super.

Tunsin kuuman auringonpaisteen kasvoillani
katsoessani satama-alueella sulavaa jäätä haikeasti.
Ruosteiset laivat työntyivät hitaasti eteenpäin hauraan jään vastustellessa laiskasti.
Tiesin, että minun pitäisi olla jossain muualla, mutta en välittänyt siitä.
Minulla oli mukavaa juuri siinä, missä olin.
Minulla oli todella rentoutunut olo.
Ainakin siihen saakka, kunnes takaani kuului auktoritaarisen voimakasta huutoa.
Näin pitkäsäärisen, seksikkääksi hoitsuksi pukeutuneen kauniin naisen huutavan
uudelleen ja uudelleen "Peltola, Peltola, Peltola!"

Yhtäkkiä heräsin todellisuuteen.
Heräsin Rauman Terveyskeskuksen kirkkaiden halogeenivalojen alla,
ja edessäni seisova sairaanhoitaja etsi seuraavaksi vuorossa olevaa Peltolaa.
Potilas Peltola paljastui 84-vuotiaaksi vanhaksi mieheksi,
joka kärsii varmaankin virtsankarkailusta. Näin ainakin arvelisin.
Peltolaa etsinyt hoitsu taas ei muistuttanut unessani esiintynyttä hoitsua juuri ollenkaan.
Hänen pulleat säärensä olivat lyhyet, hänen mahansa pullotti
aivan kuin hän olisi ollut raskaana, ja hänellä oli paksut itävaltalais-tyyliset viikset.
Hän oli mies.

Katsoin kelloa ja huomasin, että olin odottanut vuoroani jo yli kaksi tuntia.
Hetken aikaa jo pelkäsin, että vuoroni oli jo ollut ja mennyt, minun nukkuessani.
Helpotuin silti nopeasti huomatessani minua ennen tulleen
vanhan rouvan istuvan minua vastapäätä.
Helpotukseni muuttui nopeasti harmitukseksi ymmärtäessäni,
että joudun siis odottamaan vieläkin.
Saadakseni ajan kulumaan nopeammin aloin kuvitella
ympärilläni istuvia ihmisiä alastomana.
Se oli järkyttävä kokemus.

Lopetettuani tämän aktiviteetin, huomasin, että vieressäni
äitinsä sylissä istuva pieni poika tuijotti minua tuima katse silmissään.
Yritin hymyillä suloiselle lapselle, ilmeilinkin jopa hieman, saadakseni hänet hymyilemään.
Pojan ilme ei värähtänytkään, kovimmista yrityksistäni huolimatta.
Poika vain tuijotti minua kylmä katse silmissään.

Hetken aikaa yritin vielä ilmeillä hänelle, näytinpä jopa kieltänikin,
mutta hän vain tuijotti minua vihaisella katseella,
jota voisi hyvinkin verrata katseisiin, joita amerikkalaisille turisteille lankeaa
Baghdadin vilkkaassa ja hyvin organisoidussa keskustassa.
Näin ainakin arvelisin.

Minun onnekseni nimeni huudettiinkin juuri sillä hetkellä,
ja pääsin pelottavaa kakaraa karkuun.
Lähes kolmen tunnin odotukseni kliimaksina
oli kolmen minuutin visiitti oudon lääkärin luokse.
Hän vilkaisi korvaani, kysyi olinko lähiaikoina ollut uimassa,
ja kirjoitti minulle antibiootti-reseptin.
Hyvin käytetty päivä.

Olen kohtalaisen innostunut siitä, että kevät alkaa viimeinkin lähestyä.
Niinpä lähdimmekin tänään Tuulian kanssa kevään inspiroimana lounaalle,
samalla haukkuen ja pilkaten kaikkia muita ihmisiä.
Viihdyimme molemmat oikein mahdottoman hyvin
kävellessämme Rauman aliarvostetuimpaan pizzeriaan.
Mikäpä voisi olla mielekkäämpää kauniin kevätpäivän ajankulua,
kuin vastaantulijoiden, ja lähinnä kaikkien maailman ihmisten pilkkaaminen.
Harmikseni minun täytyy kertoa, että ilomme loppui lyhyeen,
johtuen siitä faktasta, että kevät tuo aina tullessaan suuria vesilätäköitä.
No minäpä astuin juuri siihen suurimpaan.
Selvisin koettelemuksesta elossa, mutta menetin toisen sukkani kosteudelle.
Ja se oli vielä oikean jalan sukkani.
En halua syrjiä vasemman jalan sukkaani, mutta oikeanpuoleinen oli jotenkin ihana.

Surressani menetettyä sukkaani tulin myös kosketuksiin todellisuuden kanssa,
ja ymmärsin, että minun on pakko mennä huomenna hakemaan itselleni antibioottikuuri. Korvatulehdusta varten.
Jotenkin pelottaa jo nyt, koska muistan vieläkin elävästi,
millainen viimekertainen visiittini Rauman Terveyskeskukseen oli.
Tekisi mieli mennä yksityiselle lääkärille, mutta kun en jaksa näin pienen asian takia.
Toivottavasti Terveyskeskuksessa on edes se hyvännäköinen lääkäri päivystämässä.
Olisipa ainakin jotain iloa sitten kaikesta siitä ronkkimisestakin.


Olen nyt hieman pettynyt Suomen tv-tarjontaan.
Televisiosta tulee elokuva, joka vaikuttaa uhkaavan paljon
Sipoon harrastelijateatterin tuotokselta.
No, minäpä vaihdoinkin kanavaa odottaen jotain edes asteen verran parempaa.
Päädyin katsomaan ohjelmaa, jossa suomalaiset homo-ikonit muuttivat
mauttomien heteromiesten tyyliä mauttomaksi homo-tyyliksi.
Ehkä mun kannattaisi nyt vain sammuttaa tuo toosa kokonaan.

Televisio-ohjelmien tulevaisuus ei ole silti tällä hetkellä pahin pelkoni,
eikä edes huomenna pahaenteisesti odottava lääkärissä käynti.
Olen alkanut nimittäin epäillä, että minulla on hullu vainoaja. Taas.
Eilen löysin sängystäni suurehkon ruuvin,
jota minä en todellakaan ollut sinne laittanut.
Tänään joku oli strategisesti asettanut kirjan samaisen sängyn päälle.
Kirjan nimi oli '101 Tapaa Parantaa Elämääsi'.
Kirjassa ei kertaakaan mainittu,
että kyseisen kirjan lukemisesta olisi minkäänlaista hyötyä.

Päivä päivältä koen vaikeammaksi ja vaikeammaksi kirjoittaa tänne jotain nokkelaa,
älykkään hauskaa ja mielenkiintoista, koska päivä päivältä elämäni muuttuu
tylsemmäksi ja tylsemmäksi. Onneksi olen todella hyvä valehtelemaan,
joten osaan ainakin väittää, että olisin muka joskus tehnyt elämässäni
jotain muutakin kuin syönyt ja onanoinut.

Tänään osoitin olevani ahkera ja kuuliainen opiskelija,
ja ilmestyin jopa koululle jo ennen kahdeksaa.
Osallistuin tänään jopa neljälle oppitunnille,
ja siitä johtuen olenkin ehtinyt miettimään maailman menoa
aika paljonkin, koska mitäs muutakaan siellä sitten tekisi.
Runsaan pohdiskelun tuloksena olen nyt viimeinkin saanut selville elämän tarkoituksen.
Ja keksin viimeinkin yhden yksinkertaisen lauseen, joka kuvastaa parhaiten rakkautta.
"Breathe through your nose when your sucking his balls."
Rakkautta on sittenkin olemassa.


Kuulin ohimennen tänään kun sellainen ihminen,
jonka typeryyden olen tiedostanut jo jonkun aikaa,
puhui ystävänsä kanssa todella typeriä juttuja.
En tiennyt, että niin typeriä ihmisiä voi edes olla olemassa.
Hänenlaistensa ihmisten takia kannatan kotitekoisia abortteja henkarilla tehtynä.


Tämä testi väitti olevansa outo testi.
Testi kertoi minulle, että olen nero.
Testi kertoi minulle myös, että kuulun 2% vähemmistöön,
jossa ihmiset ovat niin kieroutuneita, etteivät he ajattele porkkanoita.
Tee testi itse niin saatat jopa ymmärtää, mistä puhun.

http://users.tkk.fi/~sojanpaa/outo.html

Onpas tänään ollut taas ainutlaatuisen viihtyisä maanantai.
Heräsin aamulla ihanan kevätauringon paistaessa lämpimästi kasvoilleni.
Ihanan lämpöisän tunteen syrjäytti kuitenkin yllättäen järkyttävä annos totuutta:
jostain lähistöltä kuului panhuilu-musiikkia.

Kurkistaessani ulos ikkunasta, huomasin, että naapurin kaljuuntunut ja alkoholisoitunut Mauno
(nimi vaihdettu henkilön yksityisyyden suojaksi) oli tarttunut panhuiluunsa,
ja soitteli sitä oikein antaumuksella kirpeässä pakkasaamussa.
Minusta se on aina jotenkin ihanaa nähdä, että ihmiset osaavat
vielä eläkkeelläkin nauttia elämästään täysin rinnoin.

Mielestäni olin panhuilu-välikohtauksen unohdettuani koko päivän jotenkin ihanan pirteä,
mutta kaksi ihmistä kysyivätkin minulta tänään, olenko masentunut.
Kuulemma olin jopa kirjoittanut tänne lauantaina sellaista tekstiä,
että eräs ystäväni oli sekoittanut minut itsemurhaa yrittäviin pupuihin.
Itse asiassa yritin lauantaina kirjoittamallani merkinnällä osoittaa
lahjakkuuttani mustan huumorin saralla, mutta selvästikään yritykseni ei toiminut.

En nyt kyllä oikein tiedä, mitä mun pitäisi tehdä.
Tuntuu niin kuin olisin tuuliajolla, kun en ollenkaan ymmärrä muita ihmisiä.
Ehkä mä voisin seurata Arja Saijonmaan jalanjäljissä
ja asettaa itseni myyntiin eBayn nettihuutokauppaan.
Ja luonnollisesti, Arja Saijonmaan jalanjäljissä,
lahjoittaisin itsekin huutokaupan tuotot Puolan homo-,
transvestiitti- ja biseksuaaliyhdistyksille.
Kyllä mun niin nyt varmaankin täytyy tehdä.

Niin.
Teinpäs tuossa äsken sunnuntai-iltapäiväni ratoksi tuollaisen mielenkiintoisen testin,
joka lupasi kertoa minulle tarkoin tieteellisin tuloksin, kumpaa sukupuolta edustan.

Testin tulos: SINÄ OLET NAINEN.
Selvä, kiitos.

Tehkääpäs tekin kaikki ihanat ihmiset samainen testi tuolla ->
http://www.seta.fi/transtukipiste/pelit/ttp0902.php

En olisi nyt kyllä täysin osannut odottaa tällaista paljastusta tuon testin tuloksena,
vaikka olenkin aina tiennyt, että sisälläni asuu pieni rekkalesbo.
En vain ole oikein ikinä pitänyt sisälläni asuvasta rekkalesbosta.
Ehkä ei olisi sittenkään pitänyt syödä tuota Pirjoa.

Närkästystä sunnuntai-päivääni tuon testin ja Pirjon lisäksi
aiheuttaa Suomea Euroviisuihin edustamaan valittu Lordi.
Olen nuoresta pojasta/tytöstä asti ollut fanaattinen Euroviisu-intoilija,
ja katson yhä kilpailut joka vuosi.
(vaikken välttämättä pidäkään siellä esitettyä musiikkia hyvän musiikin perikuvana.)
Olen kyllä sellaista vakavaa old school -koulukuntaa,
joiden mielestä Euroviisu-musiikki on ruotsalaistyylistä purkkapoppia, ja hyvä niin.
Ei kaikkia asioita saa lähteä muuttamaan.
Minä olisin lähettänyt sen Popstars-bändin sinne Ateenaan.


Tuulialla on sitten syntymäpäivä tänään.
Ja niin myös Elli-Sofialla.
Paljon onnea nyt sitten molemmille.
Elli-Sofia saa nyt kyllä tyytyä pelkkiin rakkaisiin onnitteluihin,
mutta Tuulialle annoin kirjan suloisista pienistä pupuista,
jotka ovat kyllästyneitä elämäänsä, ja haluaisivat vain lopettaa
olemassaolonsa päivät mahdollisimman innovatiivisella tavalla.

Itse tunsin kyllä olevani ajatusmaailmaltani kovinkin lähellä pupuja äsken,
kun kävimme Tuulian kanssa kävelyllä ja ikkunaostoksilla Rauman Gamla Stanissa.
Näin oman kuvani valokuvausliikkeen ikkunassa.
Olen aina halveksinut niitä ihmisiä, joiden kuva on siellä ikkunassa.
Toivottavasti kukaan muu ei huomaa sitä kuvaa siellä.