Kun maamme astui 1930-luvulle, nuorimmilla ei enää ollut muistikuvia muusta kuin itsenäisestä Suomesta. Silti kaikki aikuiset muistivat Venäjän vallan ajan ja sisällissodan. Useimmilla oli myös omakohtaista kokemusta sortokausista ja niitä vastaan nousseesta kansallisliikkeestä. Ihmisten kokemus Suomesta ja sen asemasta maailmassa ei siis muodostanut samanlaista jatkumoa kuin nykyään elävillä sukupolvilla. Meitä eli täällä noin 3,5 miljoonaa, ja maaseudulla asuvien osuus oli paljon suurempi kuin nykyään. Maatalousvaltaisuus löi leimansa kansalliseen identiteettiin, ja talonpoikaisuus oli tuona aikana erittäin “in”. Uudellamaalla asui suunnilleen 1/7 kansasta, nykyään taas melkein kolmannes. Eniten väkeä löytyi Viipurin läänistä, peräti noin 600 000 eli kuudesosa koko kansasta. Nykyään Suomen puolella on tästä läänistä jäljellä Etelä-Karjala ja Kymenlaakso, joiden alueella asuu vähän päälle 300 000 ihmistä, vajaa 6 % kaikista suomalaisista. Tuo kaakkoinen seutu on siis menettänyt pitkälti roolinsa yhtenä Suomen ydinalueista. Yleensäkin maamme painopiste jakautui 30-luvulla tasaisemmin idän ja lännen välillä kuin tänä päivänä.
Vuoden 1929 Wall Streetin pörssiromahdus tuntui selvästi täälläkin, mutta vähemmän kuin yleisesti Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa. Tällä oli varmasti osansa siinä, etteivät ääriliikkeet päässeet yhtä pitkälle kuin monissa lähialueiden maissa. Suomi, toisin kuin lähes kaikki muut ensimmäisen maailmansodan seurauksena syntyneet valtiot Euroopassa, pysyi demokratiana koko sotien välisen ajan. Mutta kyllähän meilläkin pientä rähinää saatiin aikaan, kiitos Lapuan liikkeen. Oih Lapua, tuo 15 000 asukkaan kaupunki (kunta) keskellä Etelä-Pohjanmaata, jonka vaakunassa siniseen mekkoon pukeutunut pitkätukkainen mies takoo puunuijalla mustakarhua päähän...
Mutta kyllä Lapuan liike otettiin siinä määrin vakavasti, että se sai kaikki alkuperäiset vaatimuksensa läpi vuosina 1929-1930. Liike muuttui kuitenkin ajan kanssa hallituksen tukijasta sen haastajaksi. Radikaalein sen toimintamuodoista olivat “muilutukset”, joiden uhriksi joutuneet liian vasemmistolaiset kyyditettiin kovakouraisesti Neuvostoliiton rajalle ja välillä pakotettiin sen ylikin. Kolme ihmistä kuoli muilutuksissa. Nimensä mukaisesti erityisen vankka fanijoukko liikkeellä oli Pohjanmaalla, ja johtaja Vihtori Kosola oli todellakin lapualainen talonpoika. Liikkeen tavoite eli kommunismin hävittäminen maastamme ammensi sisällissodan perinnöstä.
Loppujen lopuksi Lapuan liike onnistui suututtamaan vasemmiston lisäksi myös maltillisen oikeiston, ja näin se toimi suomalaisia yhdistävänä tekijänä. Järjestö koki ainakin ulkoisen mahtavuutensa lakipisteen 7.7.1930, kun sen organisoima Talonpoikaismarssi keräsi 12 000 kannattajaa Helsingin Senaatintorille, jossa Kosola piti puheen. Tarkoituksena oli matkia Mannerheimin 16.5.1918 pitämää voitokkaan valkoarmeijan paraatia. Marssi oli järjestölle suuri menestys siinä mielessä, että sen seuraus oli kommunistisiksi luokiteltujen sanomalehtien kieltäminen hallituksen toimesta.
Helmikuussa 1932 SDP piti kokousta Mäntsälässä, kun noin 400 suojeluskuntalaista alkoi ahdistella heitä ammuskelemalla. Pian paikalle saapuivat myös Lapuan liikkeen johtohenkilöt ja sadat aseistautuneet rivijäsenet. Mielenkiintoista nykysuomalaiselle on, että Kokoomus tuki oikeistokapinallisia. Uuden sisällissodan uhka oli todellinen, kapinaan nousseet olivat mm. saaneet Jyväskylän kaupungin haltuunsa. Itsekin oikeistolainen presidentti Svinhufvud osoitti kuitenkin miehekkäästi sanojen voiman pitämällä 3.3 historiallisen radiopuheensa, josta seuraava lainaus on. “Minä olen läpi pitkän elämäni taistellut lain ja oikeuden ylläpitämiseksi ja minä en voi sallia, että laki nyt tallataan jalkojen alle ja kansalaiset johdetaan aseelliseen taisteluun toisiaan vastaan.” Lapuan liike antautui ilman väkivaltaa ja se lakkautettiin 24.3. Tosin vain kolmen kuukauden päästä perustettiin sen jatkajaksi Isänmaallinen Kansanliike.
Suomi 100 -yhteisö:
100 vuotta suomalaista tarinaa