IRC-Galleria

Sataa ja sataa... Auringon kiila on sumentunut lumipilvien taakse. Navakassa tuulessa soi räystäät ja rännit omaa vienoa sävelmäänsä. Keskellä sateen taivallan minä. Liukastelen, kiroilen ja haen tasapainoani. Joskus silloin tällöin pysähdyn ja haistan ilmaa, jossa tuoksuu lumimyrskyn sydän. Kiskaisen koiraa hihnasta ja toivoisin sen liikkuvan nopeammin ja toisaalta samaan aikaan toivoisin sen pysähtyvän kokonaan. Kutsun ja maanittelen ja niin menemme taas. Pakkanen kirsikoi kasvojani ja saa pienet nipistelyt aikaan poskipäillä. Sataa kuin viimeistäpäivää.

Kotona heitän lumiset kenkäni nurkkaan ja vapautan iloiset koirat hihnoistaan. Niillä on virtaa. Minulla ei. Eteiseen leijuu tuoksuva kutsu suoraan kahvinkeittimeltä. Olin kaukaa viisas kun käynnistin sen ennenkuin menin. Samalla kun riisun takkini mietin kuinka olisikaan mukavaa, jos kotona odottaisikin joku. Olisi vastassa ovella ja toivottaisi: "moi kiva kun tulit kotiin..." Tuhahdan. Katson naulakkoa, jossa roikkuu takit ja mieleni tekisi viskata ne kaikki lattialle. Sisälläni on yhtäpaljon vihaa kuin tuolla myrskyllä ulkona. korvissani humisee ja samalla tavalla raivoaa lumimyrsky ulkona. Lasken nyrkkini alas ja tuijotan naulakkoa edelleen. Mitä hyötyä tästä kaikesta on...

Kupissa pyörteilee kuuma mustanruskea kahvi. Sen pinnalle kerääntyneisiin kupliin heijastuu kasvoni. Yritän rikkoa ne kaikki. En halua nähdä itseäni tänään. En todellakaan halua olla minä. Tulipunaisine poskineni ja nenineni. Muutama vesipisara hiuksillani. Saan rikottua muutaman kuplan vain huomatakseni, että jokainen lusikan kosketus saa aikaan uuden. Niin kai se menee. En pääse itseäni karkuun. En vaikka kuinka yrittäisinkin. Ja sekös minua turhauttaa. Olen taas raivoissani ja meinaan heittää kahvikuppini seinään. Mutta kuitenkaan en tee sitäkään vaan lasken sen pöydälle ja huomaan kuinka tuijotan ikkunasta pihalle.

Koiran märkä nenä tulee viereeni ja koskettaa poskeani. Alan vaistomaisesti työntämään sitä pois, mutta en kauaa. Tartun pieneen kaulaan ja nojaan. Sen lohdun määrä on niin suuri, vaikka koira onkin pieni. Se hyväksyy minut juuri tämmöisenä kuin olen. Se hyväksyy minut, vaikka itse en siihen pysty. Se katsoo altakulmiensa ja nuolaisee kättäni. Se on siinä ja odottaa vain huomiota minulta. Rapsutan koiran kaulaa ja toinen saapuu paikalle laahustaen ja pakkautuu jalkoihini. Sekin haluaa osansa huomiostani. Kyynel vierii silmääni ja yritän pyykiä sen pois.

Makaan hiljaa vuoteella ja kuuntelen myrskynlaulua. Muuten on hiljaista. Koira nukkuu vieressäni ja toinen tuhisee tuolillaan. Näistä yksinäisistä hetkistä punon mielessäni kangasta edes pientä lämpöä antamaan. Kun ei liikahdakkaan kuulee kaiken paljon selvemmin. Kuinka tuuli vinkuu ulkona ja patteri kohisee. Sydämmeni tasaisen rytmin ja kellontikityksen. Luulin, että täällä on hiljaista. Niin ei kuitenkaan ole. En vain kuule toista ihmistä missään. En edes autonääniä tai askelia. Ketään ei ole maisemissa, ei lähelläkään minua. Ajatus kuolemasta tuntuu rauhalliselta ja odotan sitä, tietäen ettei se ollut tulossa. Se tuijottaa minua kokoajan, mutta ei pidä kiirettä. Vedän peiton tiukemmin päälleni ja toivon nukahtavani.

Herään jäsenet turtana ja haen sinua viereltäni. Haron tyhjää aikani, kunnes havahdun todellisuuteen. Ei täällä ketään ole. Kuolema nauraa paskaistaan ja iskee silmää. Näytän pimeydelle keskisormeani. Jumaliste se leikkii minun kustannuksellani ja sillä on suorastaan hupaisaa. Silmäni tottuvat pian hämärään ja viimeisetkin unelmani kaikkoavat. Koetan nousta ylös, mutta en jaksa. Koskee niin kovasti, että mieleni tekisi huutaa. Puren hampaani yhteen ja tunnen kuinka huultani vihlaisee. Nousen ylös, vaikka minuun sattuu. En anna tuolle virnuilevalle kuolemalle periksi. Se nähdään kumpi meistä vielä nauraa huudan tyhjille seinille ja menen lääkekaapille. Pian tämä helpottaa ainakin hetkeksi.

Kahvi on jäähtynyt ja se on pahaa. Juon siltikin kupillisen ja tuijotan edelleenkin myrkyävää maisemaa. Lumi on peittänyt kaiken. Autot, puut, kaiken... mietin mielessäni kauanko myrkyltä kestäisi haudata minut valkeaan. Jos makaisin ihan paikallani ja olisin hiljaa niin olisinko tunnissa jo valkoisenpeitossa. Vai menisikö siihen kauemmin... Miski edes mietin moisia. Täyttä ajanhukkaa moinen. Kävelen naulakolle ja muistan kuinka halusin sen kaikkien takkien lentävän ilmassa vain muutamia tunteja aikaisemmin. Nyt katson niitä tyynen rauhallisesti ja otan omani. kaivan savukkeen ja katoan etuovesta tuiskuun. Minulla kun ei ole mitään menetettävää enää...

~Mangobus~