IRC-Galleria

Jossain on maailma ilman tätä maallista olemista. Olkoon siellä tiesi sinunkin. Jokaisen poisnukkuneen unelma paremmasta maailmasta, joka on vain tomuna taivaalla ja tuikkeena jokaisen tähden. Sinne minäkin matkaan kerran kun aikani koittaa ja sinne jään. Siellä on kaikki ne jotka ovat menneet ennen minua.

Mietin elämää ja mietin kuolemaa. Loputonta kulkua tämän pienen pallon. Kaiken keskellä viedään läheltäni ihmisiä vaikkei he minulle niin tärkeitä aina olisikaan. Jokainen päivä voi olla viimeinen ja jokainen sydämen lyönti jäädä sellaiseksi. Siksi olenkin voimaton ja suruissani koska en voi ennustaa tulevaa, enkä näe edes viikkoa eteenpäin. Turhauttavan avuton ja pieni olo... Mutta niin sen kuuluu mennä ja minun ihmetellä sitä tässä. Joskus minua ei enää ole ihmettelemässä ja silloinpahan tiedän vihdoin vastaukset niihin miljooniin kysymyksiini.

* Turhautuneena maailmaa katselee*

~Mangobus~

Taas niitä päiviä, kun haahuilen... Olen elossa, vaikkei se siltä tunnukkaan.
Kaipaan asioita ja kaipaan kaikkea sitä mitä minulla joskus oli. Turhapa niitä on haikailla, ei ne tule takaisin. Mutta en osaa kääntyä tällä liukuhihnalla, olla naama menosuuntaan sen sijaan, että tuijottaisin taaksepäin. Olla menossa jonnekkin, sen sijaan ett roikkuu menneessä ja... Niin en osaa viimeistellä tuota lausetta vieläkään. Vuosi on taas takana ja tuntuu kuin en olisi elänyt päivääkään siitä. En muista alkuvuotta ollenkaan ja tästä lopusta niin en sitäkään vähää...

Jos... Blaah! Niin turhaa ettei sitä siedä ajatella tänään. Eikä kyllä huomennakaan. Koskisi edes johonkin juuri nyt niin muistaisi olevansa tässä. Mutta juuri nyt ei edes koske mihinkään. On tyhjyys... Ja kuoreni sisällä tyhjiö, joka imee ympäriltään asioita sisäänsä kuin hengityskone. Ja sinne ne jää kaivelemaan mieltä, kuin väkisin työnnetty heliumpalloon happea.

Että silleen... Mutta kaippa se on mentävä tuonne kylmään sänkyyn nukkumaan. Joten palaillaan...

*yksin yötä tutkii ja miettii niin että oksettaa*

~Mangobus~

Sataa ja sataa... Auringon kiila on sumentunut lumipilvien taakse. Navakassa tuulessa soi räystäät ja rännit omaa vienoa sävelmäänsä. Keskellä sateen taivallan minä. Liukastelen, kiroilen ja haen tasapainoani. Joskus silloin tällöin pysähdyn ja haistan ilmaa, jossa tuoksuu lumimyrskyn sydän. Kiskaisen koiraa hihnasta ja toivoisin sen liikkuvan nopeammin ja toisaalta samaan aikaan toivoisin sen pysähtyvän kokonaan. Kutsun ja maanittelen ja niin menemme taas. Pakkanen kirsikoi kasvojani ja saa pienet nipistelyt aikaan poskipäillä. Sataa kuin viimeistäpäivää.

Kotona heitän lumiset kenkäni nurkkaan ja vapautan iloiset koirat hihnoistaan. Niillä on virtaa. Minulla ei. Eteiseen leijuu tuoksuva kutsu suoraan kahvinkeittimeltä. Olin kaukaa viisas kun käynnistin sen ennenkuin menin. Samalla kun riisun takkini mietin kuinka olisikaan mukavaa, jos kotona odottaisikin joku. Olisi vastassa ovella ja toivottaisi: "moi kiva kun tulit kotiin..." Tuhahdan. Katson naulakkoa, jossa roikkuu takit ja mieleni tekisi viskata ne kaikki lattialle. Sisälläni on yhtäpaljon vihaa kuin tuolla myrskyllä ulkona. korvissani humisee ja samalla tavalla raivoaa lumimyrsky ulkona. Lasken nyrkkini alas ja tuijotan naulakkoa edelleen. Mitä hyötyä tästä kaikesta on...

Kupissa pyörteilee kuuma mustanruskea kahvi. Sen pinnalle kerääntyneisiin kupliin heijastuu kasvoni. Yritän rikkoa ne kaikki. En halua nähdä itseäni tänään. En todellakaan halua olla minä. Tulipunaisine poskineni ja nenineni. Muutama vesipisara hiuksillani. Saan rikottua muutaman kuplan vain huomatakseni, että jokainen lusikan kosketus saa aikaan uuden. Niin kai se menee. En pääse itseäni karkuun. En vaikka kuinka yrittäisinkin. Ja sekös minua turhauttaa. Olen taas raivoissani ja meinaan heittää kahvikuppini seinään. Mutta kuitenkaan en tee sitäkään vaan lasken sen pöydälle ja huomaan kuinka tuijotan ikkunasta pihalle.

Koiran märkä nenä tulee viereeni ja koskettaa poskeani. Alan vaistomaisesti työntämään sitä pois, mutta en kauaa. Tartun pieneen kaulaan ja nojaan. Sen lohdun määrä on niin suuri, vaikka koira onkin pieni. Se hyväksyy minut juuri tämmöisenä kuin olen. Se hyväksyy minut, vaikka itse en siihen pysty. Se katsoo altakulmiensa ja nuolaisee kättäni. Se on siinä ja odottaa vain huomiota minulta. Rapsutan koiran kaulaa ja toinen saapuu paikalle laahustaen ja pakkautuu jalkoihini. Sekin haluaa osansa huomiostani. Kyynel vierii silmääni ja yritän pyykiä sen pois.

Makaan hiljaa vuoteella ja kuuntelen myrskynlaulua. Muuten on hiljaista. Koira nukkuu vieressäni ja toinen tuhisee tuolillaan. Näistä yksinäisistä hetkistä punon mielessäni kangasta edes pientä lämpöä antamaan. Kun ei liikahdakkaan kuulee kaiken paljon selvemmin. Kuinka tuuli vinkuu ulkona ja patteri kohisee. Sydämmeni tasaisen rytmin ja kellontikityksen. Luulin, että täällä on hiljaista. Niin ei kuitenkaan ole. En vain kuule toista ihmistä missään. En edes autonääniä tai askelia. Ketään ei ole maisemissa, ei lähelläkään minua. Ajatus kuolemasta tuntuu rauhalliselta ja odotan sitä, tietäen ettei se ollut tulossa. Se tuijottaa minua kokoajan, mutta ei pidä kiirettä. Vedän peiton tiukemmin päälleni ja toivon nukahtavani.

Herään jäsenet turtana ja haen sinua viereltäni. Haron tyhjää aikani, kunnes havahdun todellisuuteen. Ei täällä ketään ole. Kuolema nauraa paskaistaan ja iskee silmää. Näytän pimeydelle keskisormeani. Jumaliste se leikkii minun kustannuksellani ja sillä on suorastaan hupaisaa. Silmäni tottuvat pian hämärään ja viimeisetkin unelmani kaikkoavat. Koetan nousta ylös, mutta en jaksa. Koskee niin kovasti, että mieleni tekisi huutaa. Puren hampaani yhteen ja tunnen kuinka huultani vihlaisee. Nousen ylös, vaikka minuun sattuu. En anna tuolle virnuilevalle kuolemalle periksi. Se nähdään kumpi meistä vielä nauraa huudan tyhjille seinille ja menen lääkekaapille. Pian tämä helpottaa ainakin hetkeksi.

Kahvi on jäähtynyt ja se on pahaa. Juon siltikin kupillisen ja tuijotan edelleenkin myrkyävää maisemaa. Lumi on peittänyt kaiken. Autot, puut, kaiken... mietin mielessäni kauanko myrkyltä kestäisi haudata minut valkeaan. Jos makaisin ihan paikallani ja olisin hiljaa niin olisinko tunnissa jo valkoisenpeitossa. Vai menisikö siihen kauemmin... Miski edes mietin moisia. Täyttä ajanhukkaa moinen. Kävelen naulakolle ja muistan kuinka halusin sen kaikkien takkien lentävän ilmassa vain muutamia tunteja aikaisemmin. Nyt katson niitä tyynen rauhallisesti ja otan omani. kaivan savukkeen ja katoan etuovesta tuiskuun. Minulla kun ei ole mitään menetettävää enää...

~Mangobus~

Olenko sinut unohtanut... En!

Olen humalassa ja hyvä niin... Toisaalta ainoa olo tila kun en ole ikävöonyt asioita koko päivänä... Mutta se ei vähennä asioiden arvoa! rakastan sinua... Ja vain sinua... Muistan edelleen kaiken! Muista sinut ja se tekee elämästäni helvetin... Luulin iteseni hautaamisen olevan ratkaisun, mutta niin ei ole... Kuoreni muistaakin liikaa... Sinua mietin aina ja en pääse siitä eroon edes näin!

Muistan kaiken! Vaikka olen juonut korin olutta muistan jokaisen eleesi ja ilmeensi! Ja kirjoitan siitä tässä! Juurikin nyt tässä! Olet niin tärkeä, että edes tässä humalassa, jossa pelkään etten aamulla herääkkään ja todennäköisesti iltapäivästä its
itken etten kuollutkaan olet mielessä!

Muitten voi unohtaa sinua! Rakastan sua...

*raivoissaan takavasemmale vailla lohtua postuu*

~Mangobus~

HMMMMMMMMMMH!

Olen ilmeisesti ollut sangen veiteränä yöllä... Tietäisi vain kenelle olen tämän tilityksen omistanut... Meinaan minnen rakasta kyllä ketään, mutta näemmä yöllä olen ollut ihan julumetun in love... :D
Noh jos ois taas hetken juomatta niin tarviis miettiä tämösiä...

*toista jalkaansa ontuen paikalta poistuu*

~Mangobus~

Olen haudannut itseni. Sen pienen kipinän joka sammui minussa eilen. Kuutamo sonaatin soidessa, sai paikkansa mieleni syövereissä, se joka olen. On enää kuoret. Ja hyvä niin. Enää en tunne mitään. En kipua, en iloa ja ennenkaikkea en surua. Kukat alkaa lakastumaan aikanaan. Ja tyhjät silmäni jatkavat elämää. Näin sen kuuluukin mennä. Olen elossa, mutta sisukseni sai rauhan.

Kirjoitin sille laulun...

Se soi siellä missä oikea minäni nykyisin vaeltaa. Ehkä jonakin päivänä osaan vielä nauraa tai edes hymyillä. Onhan mahdollista, että kuorellani on oppimisen kyky. Mutta olen varma siitä, että minun on parempi näin. Mieleni maisemassa nukkuu nyt molemmat vierekkäin... Minä ja hän jota en koskaan saanut tavata. Hän joka minulta vietiin.

Joten soikoon ilon pasuunat, nyt siitäkin saatanasta ja piruparasta päästiin eroon.

* Tyhjin kuorin huomista tervehtii*

~Mangobus~

Minulla on sinulle asiaa...
Kysymyksi miksi?
Miksi luulet, että se satuttaa vähemmän jos ensin annat toivoa ja sitten viet sen pois?
Miksi pelkäät, koska jos et anna milloinkaan millekkään mahdollisuutta ei mitään tapahdukkaan?
Miksi teet tämän minulle...

Olen niin väsynyt. Niin puhki ja niin turta, että en näe edes itseäni peilistä. Sattuu, joka kohtaan sattuu. Ei ole valoa tässä pimeydessä. Ei toivoa tässä synkkyydessä. Olen vain minä ja yö, joka laittaa minut nukkumaan ja toivottaa luisella sormellaan hyvää yötä. Sen jokainen kosketus paleltaa ja minä tärisen kylmyyttäni yksin. Kuolema kyttää verhon takana ja odottaa. Ei sillä kiire ole, se tietää minut saavansa. Todennäköisesti pikemmin kuin minä teidänkään.

Muistan sinut liian hyvin. Osaan piirtää kasvosi paperille ja niin teenkin. Yhä uudelleen ja uudelleen piirrän ne tutut kasvot samaan asentoon. Sen pienen hymyn, josta pidän, piirrän kauniisti ja silmäsi vielä kauniimmin. Muista ihan liikaa pieniä asioita, joita sinä teet. Muistan kuinka silmäkulmaasi tulee pieni ruttu kun hymyilet tai kuinka suupielesi kääntyy, kun ihmettelet. Muistan kuinka heilautat hiuksiasi aina tietyin väliajoin. Muistan kuinka aamulla aivastat. Ja jokainen muistoni on nyt noen musta. Ennen ne olivat aarteeni, nyt ne vievät minusta viimeisenkin elinvoiman. Ne ovat valottomia, ne ovat kuolleet.

Elämässäni on paikka auki ihmiselle, jonka kanssa minä voin jakaa asioita. Joku jonka kanssa katsella ja ihmetellä maailmaa. Kävellä käsikädessä, kun sataa lehtiä taivaalta. Nostaa maasta sen kauniin kiven, vain siksi että voin antaa sen sinulle, koska se on yhdessä löydettu ja koettu. Antaa veneen lipua usvaan, kun ei voi nähdä edes omaan kättään ja istua viereen lämmittelemään. Katsella nuotiota ja sen kipunoita yö taivaalla ja olla sanomatta sanaakaan. Tarvitsen jonkun jota kutsua vielä vuodenkin päästä nimellä rakas. Oliko se liikaa toivottu?

Ei mikään tässä maailmassa saa maailmaani korjaantumaan. En ole kokonainen enää koskaan. Mutta olisin vain halunnut, että minulla on aamulla syy herätä. Halunnut saada sinut illan viimeiseksi ja aamun ensimmiseksi ajatukseksi. Ja niinä aamuina, kun en halua vielä herätä, käpertyä viereesi vielä hetkeksi. Kuunnella hengitystä ja sydämen lyöntejä, kunnes rauhoitun ja vaivun uneen. Hiljaa vain olla lähellä...

Minulla ei ole kuin tämä rikki revitty iteseni. Ja nämä seinät jotka huutavat nimeäsi pimeään. Jokainen muistoni saa kyyneleen silmääni. Jokainen sekuntti tuntuu ikuisuudelta. Jokainen minuutti vuodelta. Toiset laskevat elämäänsä kuinka paljon on tullut lisää. Minä lasken paljonko minulla on vielä tätä helvettiä jäljellä. Jokainen minuutti on vähemmän kestettävää. Annan ajan valua tiimalasissa ja toivon hiekan loppuvan pian. Tulisi jo se pimeys ja antaisi minulle rauhan.

Satakooon vettä, routikoon maat, puhaltakoon pohjoistuuli, sillä pian koittaa aika kun minuun ei enää satu.

What´s the point of living if I can´t feel alive? You are not my fairytale, not anymore, never ever again...

~ Mangobus ~

Last Drop Falls

[Tony Kakko]

When I'm looking in your eyes
Everything seems to fade away
After all these years we had do I know you now
Have I trusted blindly in your love, too many times

You said: "hey, my love, I'm sorry but we can't go on 'cause
I'm in love with someone else"
Tell me, what do you want me to say
When you treat me this way

Oh I love you, maybe
And I hope it goes away
Oh, how I want you daily
I know it's gonna stay

You are so self satisfied
Always ready for a ride
Double crossing, lousy cheat, love you anyway
You have warm and tender devils soul, you are so low

I can hear you say: "I'm sorry, should we still go on,
I'm not in love with that someone else"
Tell me, what do you want me to say
When you treat me this way

Oh I love you, maybe'
And I hope it goes away
Oh, how I want you daily
Tell me now that...

I have found the whore in you
Why can't I tell you no
Time will show, the last word is for me
If you fail to see the problem we have, one room full of walls
Jar of love isn't dry until the last drop falls

The moment I will step aside, you're ready for another ride
Walking in the cool night air without underwear
You have red light burning in your soul, I've seen the glow

In every dream I have I say: "I'm not in love with you"
But every day I say I do
You have messed with my head so many times
Forced me to love you [spoken]

Now that...
I have found the whore in you
Why can't I tell you no
Time will show, the last word is for me
If you fail to see the problem we have, one room full of walls
I will try until the last drop falls

~Sonata Arctica - Last Drop falls, Silence~


Joitain asioita ei vain voi sanoa... Onneksi joku on sanonut ne puolestani!

~Mangobus~

Selittämätön haluni katsella maailmaa alkaa hiipumaan. Tunnen sen viimeiset lämpimät hiilet sormieni alla. Haluan asettua aloilleni, haluan rauhoittua. Haluan tuntea sen mitä monet muut kutsuvat rauhaksi. Olen väsynyt, niin väsynyt. Tahdon vain unohtua ja unohtaa. Maata tässä hiljaa ja saada sinut vierelleni. Olla ihan hiljaa sanomatta sanaakaan. Ja jos haluan, tiedän että voin aina painautua viereesi ja kuunnella sydämesi sykettä. Olla onnellinen.

Mutta kuten aina, olen sotkenut maailmani. Olen saanut raiteiltaan sen junan, jota elämäksi kutsutaan. Ja enää se ei ole hallinnassani. Se vain menee ja puskee läpi pimeyden, tuhoaa kaiken tielleen sattuvan. Sen voima on liian suuri. Se pysähtyy aikanaan, kun aika ja paikka on otollisia. Se on juna läpi pimeyden, läpi ajan. Sen määränpää on kuolema ja sen kyydissä olen minä. Tuijotan maisemia sen ikkunoista ja vaeltelen itseni eksyksiin sen käytävillä. Etsin sinua sen monien penkkien viidakosta. Tunnen kuinka juna alkaa jarruttamaan ja tiedän päätepysäkin olevan pian.

Odottaako minua laiturilla kukaan? Onko paikalla enää ketään, kun olen matkani päässä?

~Mangobus~

Noh siellähän on Kiss:n keikka :)

Eli Pirjo Tuonela ja Retu Perällä vauhdissa taas. Kuva materiaalia ilmaantunee sivutolle vielä tämän illan aikana, mutta sen verran on kova meno tällä hetkellä, että joudutaan odottamaan. :D

Eli virvoitus pemaa ja kasvomaalit... Ja tietenkin kaksi umpi hullua kuva-artesaania tarvitaan tämän mummojen pelettelun multihuipentuman luomiseen. Ja kuinka ollakkaan kesken parhaan töhertämisen huomaammekin, että avot kiskaltahan TARVITAAN jotain... Eli eikun tuonne syyssateeseen tällä naamalla hakemaan... En olisi halunnut olla se kioskin myyjä todellakaan :D

Mutta meno senkun paranee ja naamat hurjenee, joten palailemme astialle :)

~Mangobus~

Niinpäs niin... Syysloma ja mitään tekemistä... Laiskottelen siis luovasti, vai kuinka tämän nyt muotoilisi silleen nätisti. No huomennapahan se tämäkin loppuu kun alkaa taas olla tekemistä enemmän kuin jaksaisi tehdä... Mutta ennen sitä kirjoittelempa tänne ylös vähän ajatuksiani...

Käynnistän auton. Sen moottori pauhaa kuin ukkonen. Ratti tuntuu jotenkin ihmeellisen vieraalle ja irralliselle, mutta ei se haittaa olen viimeinkin vapaa. Polkaisen kaasua, ykkönen sisään ja kytkin ylös. Se liitää kuin unelma. Maisemat alkavat vaihtua silmissäni ja kuuntelen moottorin urinaa. Vielä muutama lisäkierros ja kakkonen, heti kolmonen ja siitä viitonen ja urku auki. 80...90...100...110... Mittarin lukemat juoksevat ylöspäin. Puristan rattia entistäkin kovempaa ja painan kaasua. 120... Hellitän viimeinkin jalkani kaasulta. Osaan lentää, osaan kaiken, tämä metalli tottelee minua ja vain minua. Minun voimani on sen käsky toimia ja se tottelee. Väännän auton stereot lujempaa. Nyt moottorin pauhua ei enää kuulu, mutta sydämeni hakkaa kahta kiivaammin. Sydän huutaa. Minä, vain minä määrään.

Hälytysajoneuvojen valot piirtyvät mustale asfaltille. Vettä sataa. Discomainen ilotulitus loistaa pimenevään yöhön mustasta vedestä. Joku huutaa ohjeita karkealla äänellä. Liikenne pysäytetään. Ihmiset nousevat autoistaan katsomaan. Metsästä loistaa kahdet valot, mutta jotenkin niiden sijoittuminen on omituinen. Ambulanssi kuski juoksee pimeyteen valojen luokse. Puhee sorinaa, hiljaisuutta ja ilmaa viiltävä huuto...

On valkoista. Kaikki on niin valkoista. Valkeaan piirtyy nauha. Punainen nauha. Sydänfilmi liikkuu ja pomppii siksakkiaan. Piip piip piip, sen ääni halkoo ilmaa. Kuvia... Irtonaisia kuvia lentää viivan päällä. Kuvia minusta ja muista. Kuvia sieltä täältä, kunnes tausta muuttuu mustaksi. Punainen nauha muuttuu suoraksi. Piiiiii... Pimeys laskeutuu ja laittaa lämpimän viittansa minun päälleni.

Avaan silmäni. On pimeää. Kokeilen kasvojani. Ne ovat paikallaa. Pulssi on pilvissä. Kosketan jotain märkää kasvoillani. Kyyneleitä. Kuuntelen pimeyttä. Käännän päätäni ja yritän tarkentaa pimeyteen katsettani. Nyyhkytys saa oloni tuntumaan heikolta ja pimeys kurista kurkkuani. Pian silmäni tottuvat hämärään ja alan nädäkkin jotain. Se on kuvani ikkunasta. Noen mustat silmät kalpeilla kasvoilla, valuen poskille ja siitä yöpaidalleni. Silmissäni ei ole elämää, ne ovat pysähtyneet. Yritän koskettaa kuvaa, mutta osun vai kylmään lasiin. Unta se kaikki olikin vain unta...

~ Loppu ~

Että semmoista saa aikaan luova laiskuuteni. Kertomuksia unistani. Painajaisista joita olen alkanut nähdä taas uudestaan. Mietin vain mistä nämä painajaiset tulevat... No kaikkea ei ihmisen tarvitse tietää. Ehkä ne on tarkoitettukin järkyttämään pientä mieltäni, että oppisin jotain... Kukapa tietää. Mutta kuitenkin osaan jo arvostaa pieniä asioita ja kunnioittaa sitä mitä saan. Taitaa olla kasvunpaikka taas edessäni. Sitä aikuiseksi muuttumista.

Mutta nyt tämä Mangobus menee ja tekee jotain kivaa. Olen sen ansainnut.

Palaillaan asitialle...

*hymysuin koneelta poistuu*

~Mangobus~

P.S. Olette minulle tärkeitä, jotka luette päiväkirjaani