Toivon sen kertovan tieni ikuisuuteenni...
Ikuisuudella huomaan olevan kuoleman kasvot. Kysyn miksi? Ikuisuus katsoo minuun
hymyillen ja kuiskaa:"Elät ikuisuutta joka on kuolema"...
Tajuan kaiken vihdoin...Olen menettänyt kaikkeni ajat sitten.
Olen kävellyt tyhjässä ja odattanut"en mitään"...
Ainut"päämääräni"on ollutkeksiä tapa tai keino,miten ruumiini pääsisi yhtymään
mieleni kanssa joka yksin vielä ikuisuudessani vaeltaa...
Kyllä sen vielä keksin...
Se ei ole tapa tai keino.
Se on ratkaisu...
Silloin kukaan ei pysty enään minua satuttamaan...
En lennä uniisi kuin enkeli,koska teit elämästäni helvetin...
Eikä sielä ole enkeleitä.
Aikako korjaa muistoni pois?
Vaiko muistoni korjaa aikaisemmin minut pois?
Liikaa muistoja...
Liikaa niissä pahaa...
Liian vähän niistä jäänyt hyvää...
Liian kauanko olen kestänyt?
Kauanko vielä?
Liikaa toivomista ja unelmia, niissä liikaa on
harhaa... Liikaa paskaa...
Liian kauan niissä rypenyt
'Memor ies hold me everyday,
and nothing left to say...
I die lidely everyday'...
En enään yksin jaksa... En enään yrittää.
Haluan tukahduttaa itseni muistoillani.
Muistoillani jotka arvet syvät jättivät.
Haluan tappaa kaiken hyvän, tappaa sen kaiken ilon, jotten
enään pettyisi.
Jotta oloisin kylmä ja sydämetön.
En jaksa uskoa enään hyvään...
En usko tälle onnellista loppua....