IRC-Galleria

Kävin tänään ensi kertaa kevään jälkeen töissä moikkaamassa opettajia ja oppilaita. Jäi kiva tunne, että minua odotetaan takaisin. Aloitan kahden viikon päästä vähän pelon sekaisin tuntein, mutta innolla.

Tuomaksen kuoleman jälkeen vaan kaikki on mennyt niin uusiksi...

Hetkien ohittaminen on ollut hankalaa ja minulla on niin suunnaton ikävä Tuomasta. Tunteiden läpikäyminen ja tapahtuman hyväksyminen on vain tehtävä, muuta mahdollisuutta kun ei ole annettu.

Jossittelulle ei ole sijaa ja syyllisiä ei ole. Kuitenkin noidenkin tosiasioiden edessä tuntuu hetkittäin niin vaikealta. Kuitenkin vakaasti uskon, että Tuomas ei halunnut kenellekään pahaa. Hän, jos kuka, oli mielestäni niin herkkä, pehmeä ja sydämellinen, että meille surua hän ei olisi halunnut tuottaa.

"Huomenna" hänestäkin olisi voinut tuntua toisenlaiselta, ehkä... Kuitenkaan kukaan ei voi tietää ja tuntea hänen laillaan, joten kenen näkemys on oikea, sitä ei kukaan voi sanoa.

Tuomas oli niin upea ja "monitahoinen", minulle niin rakas, etten koskaan voi saada mitään hänen tilalleen. Kaipaan hänen tempauksiaan ja huumoriaan, vakkakaan aina jutut eivät todellakaan äitiä naurattaneet. Hän kuitenkin kasvoi ja miehistyi aivan silmissä ja oli tunnollisuuden perikuva. Olisi voinut kuvitella, että edessä olisi ollut loistava tulevaisuus (takana pieni "häpeä") niin töissä, ihmissuhteissa kuin musiikissakin, mutta...

Menetys on suuri. Odotan kuitenkin aikaa, että osaan kiitollisuudella olla onnellinen niistä yhdeksästätoista vuodesta, jotka sain hänen kanssaan taapertaa. Vielä nyt ei ole sen aika, koska suru ja ikävä on niin raastava. Tunnen kuitenkin, kuinka tunteet muuttavat muotoaan ja tiedän selviäväni. Kunpa muutkin selviäisivät...

Olemme yhdessä toistemme kanssa surussa. Kunkin tehtävä on auttaa toista kykyjensä mukaan. Tehtävä on suuri...

Pirkko