Lapsen uskoni horjuu
Olen viime aikoina miettinyt yhä useammin suhdettani Jumalaan. Olen pelännyt, että lapsenuskoinen kuvitelmani jälleennäkemisestä on harhaa. Selailin toisten henkilöiden ajatuksia samasta asiasta ja löysin seuraavan tekstin.
Julia oli aika raju tyttö, ratsasti hevosilla millä eivät isot miehetkään uskaltaneet....kaahasi mopolla, vuoden aikana noin kahdeksan, joko kolaria tai kaatumista! noin viikkoa ennen paasasin kaahailusta ja kerroin pelkääväni hänen kuolevan moponsa kanssa! Julia vastasi: äiti rakas, turha sun on huolehtia, meille on kaikille annettu aika syntyä ja kuolla!
kerroin tämän julian kuoleman jäkeen yhdelle uskovaiselle ihmiselle(itsekkin kyllä uskon, mutta yksityisesti omassa sydämmessäni) hän säpsähti ja haki raamatun, etsi minulle kohdan "ennen kuin olet ituna äitisi kohdussa, sinulle annetaan aika syntyä ja kuolla" ei ehkä sana tarkasti. miten uskotte asian, sehän myös perustuu uskoon?
Siinä on se...hämärän raja...Jos uskomme,että näin on, on meillä vielä mahdollisuus tavata rakkaamme toisessa maailmassa. Mutta jos näin ei olisi,
matkamme pää olisi vain pimeys. Tämä tuo myös esiin monia kysymyksiä. Miksi, miksi juuri minulle kävi näin? Itse vertaisin elämäämme savenvalajan
ruukkuihin, jotka olivat tehty eri käyttötarkoitusta varten. Mietin myös Jobin elämää, joka menetti kaikki rakkaansa, mutta pysyi tyynenä, ehkä tietoisena elämän jatkuvuudesta
Toinen henkilö kirjoitti edelliselle seuraavaa: Minä uskon, että meille on annettu kaikille oma aikamme syntyä ja kuolla. Tyttäresi oli todellakin oikeassa tässä asiassa. Luoja taivaassa yksin päättää koska on aika kuolla. Vaikka itsemurhankin kautta. Hänhän sanoo, "minä olen elämän ja kuoleman herra". Jokainen ihminen ja hänen kuolintapansakin ovat tärkeitä sanomia meille jälkeen jääneille täällä. Tyttäresi "suoritti Luojan hänelle antaman tehtävän" ja hänen aikansa lähteä tuli. Lähtötavalla on kaikessa karmeudessaankin oma sanomansa jälkeen jääneille, sureville, läheisille, tuttaville. Jokaisen on tarkoitus "kasvaa" tämän kauheuden kautta ihmisinä eteenpäin, olet jo alkanut pohtia asioita, luin näin rivien välistä. Minua on Raamatun lukeminen auttanut paljon poikani itsemurhan jälkeen, mutta muista terve järki siinäkin asiassa. Lue uutta testamenttia ja pohdi lukemaasi. Minulle asiat ainakin näin selkenivät paljon.
Minä uskon kuoleman jälkeiseen elämään, Jumalan Armoon ja Rakkauteen, koska Hänen Poikansa on meidät kerran lunastanut ristillä. Sinutkin, ja tyttäresikin. Julialla on kaikki nyt hyvin siellä toisella puolella, meillä jälkeen jäävillä on vain suuri ja raskas surutyö tehtävänä. Mutta siitä selvitään elämään, sen kanssa opitaan elämään, ja katso, joku päivä kaikki on sittenkin valoisaa, ymmärrämme elämän ja tämän kaiken tarkoituksen. Ja senkin, että kuolema on osa elämää, tuli se milloin tahansa, miten tahansa, kenelle tahansa. On vain opittava elämään sen asian kanssa, että kuolemakin kuuluu elämään ja sen asian kun oppii, sen kun hyväksyy, niin on paljon helpompi elää kuin koskaan ennen. Näin minä ajattelen.
7.11.2008 minä vastasin teeksteihin omalla tavallani.
Kaipasin juuri tällä hetkellä sanojasi lohduton. Ensimmäisen lapseni kuoleman jälkeen luulin oppineeni, että tänne synnytään ja täältä lähdetään. Niin on aina ollut ja niin tulee olemaan. Olen "luonnontieteilijä" ja ajatellut, että puutkin kaatuvat ja maatuvat ja luovat uutta hyvää kasvualustaa uudelle kasvulle. Niin meille ihmisillekin tapahtuu.
Toisaalta olen halunnut säilyttää mielestäni lapsenomaisen uskoni uuteen ulottuvuuteen siirtymisestä, taivaan ymmärtävään isään, hyvään oloon ja jälleen näkemiseen. Toivoisin niin, että poikani katselisi taivallustamme ja odottaisi tapaamistamme. Jotenkin se vaan tuntuu niin hassulta. Olisihan se lohdullista, mutta...
En halua kirjoituksellani loukata kenenkään tunteita, enkä vähätellä uskoa. Itsellä vaan on niin huono olo.... En tiedä mihin uskoa???
Sanonnat, ettei meille anneta enempää kuin , mitä jaksamme kantaa tai kaikella on tarkoitus tai kriisien ja menetysten kautta kasvamme ihmisinä jne, ovat kauheita ajatuksia. Niihin itsekin olen uskonut, mutta... Kuinka paljon minun pitää kasvaa, eikö vähäisempikin riittäisi jne... Kahden lapsen kuolema, kodin tulipalo, kaksi lähes konkurssia, aviomiehen kuolema, yrityksen tulipalo jne... muutamia luetellakseni.... Nyt oma, neljän poikani sisaren, poikani tyttöystävän, ystävien, mummojen, mieheni, hänen poikiensa jne.... tuska on suunaton. Surevien ja avun tarpeessa olevien joukko on laaja.
Jumala koittelee vaan ei hylkää??? Ahkerasti ristin käteni muutamina iltoina ennen poikani itsemurhaa ja pyysin, että mitään pahaa ei tapahtuisi. Itsemurha ei ollut minulle ennakkoon nähtävissä. En tiedä, mistä oli kyse, etiäisestäkö vai mistä. Ambulanssien ja paloautojen äänet olivat taas alkaneet kammoksuttaa jo kuukausia ennen tapahtumaa jne.... Miten minä jaksan???? Usko uudelleen syntymään ja Jumalaan voisi auttaa, mutta... Voisiko rakastava Isä antaa näin paljon rakkaalle lapselle kannettavaksi???
Tekstiini tuli vastauksia, joista tässä ensimmäinen.
Silloinkun tuntuu siltä, että oma pää ei enää kestä sitä surun ja tuskan taakkaa, voi sanoa Taivaan isälle," Nyt on niin, että tämä on aivan liikaa minulle, ota sinä huoleksesi nämä minun asiani ja elämäni"
Aina voi omia murheita ja ongelmia jättää Jeesuksen huomaa.Ajattelet omassa mielessäsi ,että tee sinä Jeesus niiden kanssa niinkuin niiden on tarkoitus mennä.
Jatka kuitenkin rukoilemista, pidä piuhat kuumana ylhäälle.
Kaikista pahinta on se kun katkeroittaa oman mielensä niiden suurien takaiskujen ja menetysten kanssa, mitä elämässä tapahtuu.Tämä maanpäällinen elämä tuntuu joskus niin epäinhimillisen raskaalta ja epäoikeudenmukaiselta.
Ei se ole itsekästä jos luopuu omista tuskaa aiheuttavista asioista ja luovuttaa ne Jeesuksen hoitoon.Se on sitä suurta luottamista, että kaikki asiat järjestyvät. Jeesushan on luvannut huolehtia meistä.
Minunkin elämässä on tapahtunut paljon menetyksiä, nykyisin pystyn kuitenkin jotenkuten olemaan murehtimatta sitä, että mitenkäs tässä minun elämässäni näin kävikään.
Jos kokoajan mietimme oman elämämme tuskallisempia kokemuksia, on se päättymätön suo jossa rämpiä.Kun alkaa miettimään jotakin valoisaa, tuntuu aluksi että sitä valoa ei minun elämästäni löydy.Vähitellen huomaa , että onhan sitä ja sitä löytyy lisää.
Voimia sinulle tälle taipaleelle!
Tässä toinen
Poikani vielä eläessä rukoilin juuri noin. :"en tiedä mitä hitsii on tekeillä, mutta on outo fiilis tulevan suhteen tosta pojasta. Joten tee Sinä, mitä tässä voi. amen" Näin puhuin ikonin eessä. Kun sitten kävi näin, sanoin ikonille "mitä? miksi? missä hän on? En näköjään voi luottaa mihinkään." Yhteys katkesi pitkäksi ajaksi. Jumala ei viitti kuunnella edes mua, ja hänen poikansa oli näköjään vain ihminen. Minulla oli siis uskon kriisi. Jumala petti mut, mikä Jumala se sellainen. Yhtä hyvin voisin olla inkkari tai joku ja uskoa outoihin henkiolentoihin. Mutta, kuten piispa Eero Huovinen sanoo, usko on kuin rakastuminen, et voi vaikuttaa siihen, se vain on, vaikkei siinä olis mitään järkeä. Lopetin kirkossakäynnin, ja jos näin kadulla papin, ajattelin "ai kato pellenpuku siinä menee, mahtaaks toi jätkä/muija tietää mitään mitä tosielämä on."
Nyt jatkan taas tänä hitsin kristittynä. Jumala ei ole antanut mulle muuta vaihtoehtoa. Sinä kuulut minulle-ajatus. Uskon, että poikani sai periä maan, tai miten se raamatussa sanotaan. Mutta sen sanon, ettei mua päästetty vähällä
ja tässä kolmas
Mulla on sama kokemus. Vaikka ketuttaa ja mikään ei paranis, niin mulle jää vain Jumala. En tiedä, osasinko muotoilla sanoiksi sen, mitä tunnen.
Mua lohduttaa virsi, jossa sanotaan:
"Oi auta Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan!
En päästä sinua, ennenkuin minua käyt siunaamaan
Tekstien jälkeen minulle tuli pakoittava tunne vastata seuraavaa:
Toivon, että vielä jonain päivänä voi syyspimeällä taivaan tähtiä katsellessani uskoa vankasti, että siellä poikani katselee maallista taivallustani ja on ihan tosiaan seurassani. Toivon todella vielä kohtaavani hänet ja muut rakkaat poismenneet. Nyt se vaan tuntuu niin harhalta, turhalta toiveelta ja itsensä pettämiseltä.
Toivon saavani lapsen uskoni takaisin kaiken luojasta, rakastavasta taivaan isästä...
On tämä maanpäällinen taivallus niin uskomatonta. En minä siitä ole kuitenkaan valmis vielä luopumaan. Haluan nähdä lastenlasteni kasvavan. Haluan saada mielenrauhan jne. Ajan kanssa se vielä tulee, mutta haluaisin uskoa jälleennäkemiseen. Siihen minun on kuitenkin vielä vaikea uskoa.
Jatkan pohdintoja