Olen löytänyt www.surunauha.net sivut, josta olen löytänyt vertaistukea. Niillä sivuilla kirjoitellaan täysin anonyyminä ja siellä on keskustelupalstat myös nuorille.
Itse ajattelin mennä ensi keskiviikkona vertaistukiryhmään Turvapoijuun. Siellä ei ole niin sanotusti ammatti-ihmisiä vaan ihmisiä, jotka ovat kokeneet läheisensä itsemurhan. Tuomaksen kuolemasta on kulunut vasta niin vähän aikaa, että pitää katsoa, kestänkö toisten surua, mutta senhän näkee sitten. Toisaalta koen, että olen siihen jo valmis. Henkilökohtaisia terapiaistuntoja ammatti-ihmisten seurassa aion myös jatkaa ja hakeutua lisäksi kuntoutuskursseille.
Se, miksi nyt herkesin nyt tänne kirjoittamaan, oli juttu juuri noilla em. sivuilla, jossa kuuden vuoden jälkeen tyttökaveri koki edelleen syyllisyyttä poikakaverinsa itsemurhasta. Minusta se on liikaa. Ymmärrän meidän kaikkien mahdollisen syyllisyyden tunteen, mutta kohtuus kaikessa. Emme me voi syyllistää itseämme vuosikausiksi.
Tuomas teki oman ratkaisunsa (tosin meidän mielestämme turhan ja hätiköidyn, mutta omasta mielestään sillä hetkellä ainoan oikean) syyllistämättä meitä ketään. Itse hän ei jaksanut. Itse hän pelkäsi juomistaan ja tulos oli sen mukainen. Hänen oma pelkonsa kävi toteen .Koska pelko oli olemassa, olisi hänen itse pitänyt osata olla juomatta. Toisaalta mehän kukin ajattelemme selvinpäin, että kyllä sen kuitenkin kestää. Niin paljon hän ei kuitenkaan vielä ollut kasvanut, että olisi osannut toimia itselleen parhaaksi.
Liitän tähän mukaan otteen em. naisen kirjoituksesta ja vastauksestani siihen. En tiedä helpottaako vai vaikeuttaako se oloanne, mutta pahalla en tätäkään tee. Olette niin usein mielessäni ja toivon sydämestäni, että jaksatte jatkaa elämäänne tapahtumista huolimatta. Teillä on kaikki vielä edessä päin. Toteutakaa se häikäisevä tulevaisuus, jonka olisin Tuomaksellekin toivonut olevan mahdollista. Olette kaikki erittäin rakkaita.
Rakkaudella
Pirkko
TEKSTI SURUNAUHAT.NET SIVUILTA
Minun poikaystäväni ampui itsensä reilut 6 vuotta sitten.olimme olleet yhdessä noin vuoden.Ja eronneetkin monta kertaa sen aikana, aina pojan halusta.Hänellä oli alkoholiongelma, mitä ei tietenkään myöntänyt, nuori poika... Viimeinen eromme oli sunnuntaipäivänä, hän keräs kaikki tavaransa, sukkia myöten mukaansa ja lähti ovet paukkuen.Kummallisinta oli se ettei meillä ollut ollut ees riitaa.Hän vain lähti, juovuksissa kylläkin.Oli sit myöhemmin soittanut siskolleni ja käskenyt pitää minusta huolta.Tekstiviestejä tuli paljon viikolla, mutta en muista yhtään enään mitä ne oli Perjantaiyönä oli sit ampunut itsensä.Se kaikki viha mitä sain päälleni...Hänen sukulaisten mukaan (huhuja kylläkin)pojalla oli kaikki hyvin ennen lähtöä.En ymmärrä miten sinisilmäisiä he olivat, ei ihmisellä ole kaikki hyvin jos päättää tappaa itsensä....
tästä on kulunut yli 6 vuotta ja minä tunnen päivittäin syyllisyyttä ja kartan tiettyjä paikkoja missä voisin törmätä hänen vanhempiinsa.Minulla on 4 lasta ja hyvä mies, kaikki ihan kohdallaan...mutta miksi ajattelen päivittäin poikaa ja ahdistun ajatuksistani.mielessäni on koko ajan että olen tappanut ihmisen.
Silloin kun kaikki tapahtui, ensimmäiset kuukaudet oli vain jotan kauheaa, näin painajaisia, nukuin lääkkeiden avulla, hoidin lapset niin hyvin kuin pystyin, mutta illat kun lapset nukkui, olin aivan rikki .
Pikkuhiljaa siitä on noustu mutta tästä syyllisyydestä en pääse vaikka ajattelisin miten järkevästi.
VASTAUKSENI HÄNELLE
Kirjoituksestasi on kulunut vuosi ja poikaystäväsi itsemurhasta liki seitsemän vuotta. Toivon sydämestäni, että vuosi on tuonut helpotusta oloosi.
Poikani itsemurhasta on kulunut huomenna 4kk. Suru on lohduton ja alati läsnä. Omalla pojallanikin oli ihana tyttökaveri ja hänen jaksamisestaankin olen hyvin huolissani. Mennessäni paikalle poikani asuntoon tosin yksin, oli hänen tyttökaverinsa jo odotellut pitkään alaovella peloissaan. Palattuani asunnolta ei sanoja tarvittu.
Minä en todellakaan äitinä syytä tyttöä, en poikakaveria, en edes itseäni, enkä poikaanikaan, en ketään vaikka tiedän, että me itse kukin vaivumme aina välillä itsesyytöksiin. Syyllisiä ei ole. Ratkaisu oli yksin poikani. Jälkeen päin ajateltuna avunhuutoja oli nähtävissä, mutta emme osanneet niihin tarpeeksi hyvin tarttua. Olin poikani tukena enemmän kuin kenenkään toisen lapseni. Niin erilaisia he tarpeissaan ovat. .
Tiedän, että moni asia oli ollut todella ihanastikin, mutta olo silloin oli erittäin tuskainen ja alkoholi lisäsi sitä tuskaa suunnattomasti. Siksi olisinkin halunnut sulkea hänet syliini ja valaa uskoa tulevaisuuteen. Siinäpä se syyllisyys onkin, että niin moni olisi halunnut toimia tavallani, jos vaan olisi tiennyt asioiden todellisen laidan, mutta miten me voimme aina tietää.
Kirjoituksella halusin sanoa sinulle, että älä tunne enää syyllisyyttä. Pojan vanhemmat ovat omassa tuskassaan, eivätkä ole osanneet suhtautua sinuun minun mielestäni oikealla tavalla. Minä yritän olla poikani kavereihin ja sisariin paljon yhteydessä ja he ovat minuun.. Jokainen tekee vain sen mihin kykenee. Syyllisiä ei ole...
Toivon ,että voisit olla onnellinen nykyisestä elämästäsi. On kohtuutonta kantaa taakkana entistä. Hellitä jo ja jätä kauniit muistot mieleesi edellisestä ajasta.
Vielä pieni lisäys edelliseen. Minä tiesin, että pojallani ei ollut kaikki hyvin, mutta aiemmin oli ollut vielä paljon pahemminkin. Nyt kaikki tuntui minusta helpottavan. Samaa mieltä oli poikani ja hän oli ylpeä itsestään.
Muutamaa kuukautta aiemmin hän oli kuitenkin sanonut minullekin, että ei pidä tavastaan käyttää alkoholia. Tuolloin sanoin, että AA-kerhotkin ja klinikat ovat olemassa ja minä voin olla siinäkin asiassa hänen tukenaan, mutta enpäs vaan ollutkaan. En tilannut aikaa jne... aika vaan kului eteenpäin.
Itsemurhan jälkeen yksi hänen kaverinsa kertoi, että poikani oli sanonut, että yksin nukkuminen oli erittäin vaikeaa (humalassa = laskuvaiheessa tulee ns. lohikäärmeöitä). Alkoholi sopii niin harvoille, jos kenellekään... Apua hän olisi tarvinnut silloinkin, mutta nyt se kaikki on myöhäistä. Edelleen kuitenkin olen sitä mieltä, että syyllisiä ei ole. Itsesyytökset kuitenkin vaivaavat, vaikka järki sanoo toista... Tiedän kokemuksesta, että ajan kanssa helpottaa ja oppii olemaan kiitollinen yhteisestä ajasta.