IRC-Galleria

Mitä tehdä, kun luulee samassa luolassa asuvan olevan loputtoman kyrpiintynyt itseensä? Oletan että luulo on vain sitä itseään, silkkaa vainoharhaisuutta, mutta todellisuus siirtyy tukemaan ajatusta. No, kohta sekin ratkeaa. Ei välttämättä vastauksella, mutta luolan vaihdolla. Saan oman asunnon, enkä joudu enää haastamaan kenenkään sietokyvyn rajoja. Ehkä omiani, korkeintaan. Viimeinen viikonloppu täällä. Voisin mennä baariin. Olla siellä aikani, ja palata hissun kissun yöksi. Aamulla pois, sama uusiksi. Hyvä siitä tulee. Joo.

On vaikea sanoa mikä tilanteeni on. En ole epätyytyväinen, mutta vain niin kauan kuin en mieti itseäni, arvoani, onnistumistani. Jos erehdyn niin tekemään, kuljen yöt unohduksen perässä. Niin kaukana, horisontin takana. Ei, en pääse pakoon itseäni.

Mitä haluan, voinko saavuttaa mitä haluan? Entä jos en saa mitä haluan? Perustavanlaatuisesti epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko ratkaisu olla näitä ajattelematta, vai jollain tapaa tehdä rauha itseni kanssa? Uskon olevani peruuttamattomasti epätyytyväinen. Miten voin elää itseni kanssa? Vaikka saavuttaisin jotain, olen siltikin onneton, itseni pahin vihollinen ja tyhjäksitekijä. Ei ihme että itseni vihaa minua. Onko tyytymättömyyteni itseeni suurin hyveeni vai syntini?

En jaksa uskoa että on erityisen terveellistä loputtomiin paeta näitä tunteita, mutta en tiedä selviänkö niiden kohtaamisesta. Jos en tee niille mitään, jään lamautuneeksi. Pelkoihin ja katumukseen.

(ehkä joskus kirjoitan muutakin kuin masturbatorista angstia blogiini, mutta se joskus ei ole nyt)

Olen asunut jonkin aikaa nyt läheisen ystäväni sohvalla, ja huomaan etten voi enää mukavasti puhua omista asioistani. Joko etäisyyden puute tai ääneen puhuminen on tehnyt puhumisesta epämukavaa. En enää voi keskittyä siihen mitä minä ajattelen ja tunnen, vaan samalla tarkkailen toisten reaktioita, jopa siihen pisteeseen että jotkut ovat pitäneet sitä häiritsevänä. Olen creeper, tuijottaja, stalker. Ehkä ystäväni sanoi sen vitsinä, mutta minua epäilyttää. Entä jos?

Lienee olemaan jo jossain määrin perinteikästä (tai kliseistä) että epäilen autismiani. Se tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, rakenteellinen vamma jonka takia en parhaista pyrkimyksistä huolimatta ole kyennyt olemaan sosiaalisesti taidokas tai kykenevä. Se olisi valtava kivi sydämeltä.

Kaipaan omaan asuntoon. Alkaa ahdistamaan. Ehkei paljoa. Ehkä se menee kohta ohitse.

editlol: joo, meni ohitse. Selvitettiin kaikki jee jee. Ei hätää.

Ihmiset ovat usein kelvottomia. Me tiedämme mikä on oikein, mutta emme siltikään tee sitä. Me tiedämme mikä on väärin, mutta ahneus ja himo ja viha menevät oikeuden ohitse. Olen ollut pitkään toimeton, passiivisuudessani jossain mielessä hyveellinen, mutta nyt minäkin olen pettänyt itseni. Minä olen huono ihminen, vaikka pyrin hyvyyteen lähes pakonomaisesti.

Ehkä olisi aiheellista kohdata oma epätäydellisyytensä, antaa se anteeksi ja yrittää siirtyä eteenpäin ja parempana ihmisenä. Ehkä jopa yrittää kohdella muitakin ihmisiä epätäydellisinä, hyvyydessään ja pahuudessaan. Naiivius löytyy mustavalkoisesta ihmiskuvasta. Tämä ei tarkoita sitä että meidän kuuluisi antaa rikokset koska vain anteeksi ja minkä tahansa sovituksen tai sovittamattomuuden jälkeen. Teot ovat oikeita, pysyviä ja peruuttamattomia.

Jokainen tekee pahoja tekoja, mutta jokainen ei ole paha ihminen siltikään. Millä perusteella, mistä pahuus löytyy? Voiko ihmistä ylipäätänsä edes kutsua pahaksi, onko tämäkin vain naivistinen, hyödytön ajatus?

Pelkään vain että tämä ajattelu on yritys antaa itselleni anteeksi tekoni, vaikka tarkoituksenmukaista olisi antaa itselleni anteeksi vain se etten ole täydellisen hyvä. Hah, kuinka mieletöntä! Kuinka monta kertaa sinäkin olet kuullut sarkastisen, puolustelevan anteeksipyynnön muodossa "anteeksi että en ole täydellinen"?

Hulluutta, kaikki.

Käsikirjoittaja yleensä laittaa tekstiinsä juonille ratkaisut, ratkaisee hahmojen seikkailut ja antaa niille lopullisen vastauksen. Kun elokuva tai kirja jättää roikkumaan, siitä tulee paljon valitusta ja vaikerrusta, koska ihmiset ovat tottuneet siihen että asiat ratkaistaan. Tässä, tässä on vastaus.

Toivoisin itse sellaista käsikirjoittajaa elämääni, koska en voi tai en halua jättää asioita sikseen, kaivan ne esiin haudoistaan säännöllisesti jauhaakseni niitä hampaissani hetken. Hapanta, kitkerää.

Elämässä ei voi aina saada tietoisuutta epätietoisuuteensa, vähemmänkin enigmaattiset vastaukset saattavat jättää odottamaan tulemistaan. Elämä on lyhyt, ja me kuolemme tietämättöminä. Voimme vain hapuilla, ja toimia kaikesta huolimatta.