IRC-Galleria

http://www.vanitybackstage.com/2014/03/kokoomusta-kavereita-ja-keravaa.html

"Kokoomus ja Helsingin Kokoomusnuoret vaikuttavat ainakin ensifiilisten perusteella mahtavalta jutulta! Edustan huomenna yhdistyksemme ylimääräisessä vuosikokouksessa äänivaltaani. Lauantaina olen näillä näkymin menossa Kokoomuksen Eurovaalijuhliin! Way to Go. ;p"

Myönnettäköön, ilmapää tietää itsekin olevansa pihalla politiikasta. Siitäkin huolimatta, julkisesti kokoomusnuorten hyväksyminen on melkoinen virhe – paitsi jos tykkää sortopolitiikasta.

Tässä otteita A-stylen uuden kaveripiirin ajatuksista:

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288597946743.html

• "Sosiaalimenojen osuutta pyritään laskemaan erityisesti passiivisia sosiaalietuuksia karsimalla."

• "Julkisten terveyspalvelujen kohdalla maksullisten palveluiden osuutta on lisättävä."

• "Kolmannen sektorin palveluiden käyttämistä osana palveluverkkoa tulee lisätä, ja vapaaehtoistyön malleja tulee kehittää."

Eli tuet pois ihmisiltä, ja julkinen palvelusektori piikille. Kuka eniten hyötyy kun palvelut yksityistetään?

Aleksi Tolvanen (yksi näistä ihanista kokoomusnuorista) on esimerkiksi
laittanut kokoomusnuorten ajatukset hyvin selkeään muotoon näin:

http://aleksitolvanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123512-lapsilisat-ja-kaikki-muukin-sosiaaliturva-poistettava

"Todellinen auttaminen on sitä, että hyväntekeväisyyttä ja muuta huolehtimista harjoitetaan vapaaehtoisesti. Se on aitoa auttamista ja myötätuntoa, että hyväntekeväisyyttä tehdään vapaaehtoisesti oman henkilökohtaisen rahallisen tai jonkin muun kontribuution kautta eikä muilta otetulla verorahalla."

Miksi paskapäiden pitäisi antaa olla kantamatta korteaan yhteiskunnan kekoon? Vaikka onkin totta että on olemassa ihmisiä jotka antaisivat omastaan auttaakseen muita, nämä ihmiset yleensä eivät ole rikkaita.

Kokoomusnuorten tukeminen on itsemurha köyhälle.

Joku kehotti kirjoittamaan unia ylös, niin ne jäisi paremmin mieleen. Ehkä. Kokeillaan.

Näin unta että minut kutsuttiin post-apokalyptiseen peliin jossa pelaajat olivat jossain massiivisessa, edelleen kulkevassa junassa. Siellä sisällä oli niiden selviytyjien (pelaajien) lisäksi myös jonkinlaisia entisiä ihmisiä, ja ne kävi jonkinlaista kilpaa junan hallinnasta. Ne työnsivät toisiaan vaunusta toiseen, käyttäen kaiken maailman aseita.

Minä olin sheriffi, jostain syystä. En oikein ymmärrä miksi. Ehkä se oli uneni tapa kertoa etten peleissä oikein täytä roolejani, kun ei se titteli mitään merkinnyt.

Hetken aikaa pelattuani sain haavoittavan osuman jonkun pyssykästä. Leikin haavoittuneeni pahemmin kuin "oikeasti", ja asetuin makaamaan. Taistelu kulki ohitseni, ja kukaan ei huomioinut minua. Tunsin juurtuvani siihen, tunsin miten muotoni muuttui vähän hirviömäisemmäksi. Pian kävi ilmi että entiset ihmiset olivat voittaneet tämän kärhämän, ja ne alkoivat kulkemaan ohitseni rauhallisesti. Ne olivat saaneet tämän vaunun.

Kokeilin mennä junan katolle, jos pääsisin sitä kautta takaisin ihmisten luokse. Se näytti mahdolliselta, mutta juna kulki liian nopeasti ja liian ahtaista tunneleista jotta olisin uskaltanut. Lisäksi vaunujen katot oli päällystetty teipillä tai muovipusseilla, en oikein muista enää. Palasin paikalleni juurtumaan.

Istuttuani hetken, tunsin poistuvani ruumiistani. Leijuin junan yllä, ja näin ihmisten tavoitteen: junan päässä olevan vaunun. Leijuin sinne, ja näin että se oli itse asiassa temppeli. Seremonialliselta näyttävät vartijat seisoivat riveissä erilaisten astioiden vierellä, ja valtaistuimella istui leiskuvin silmin katseleva johtaja. Leijuin johtajan luokse, ja katsoin häntä silmiin. "Tiedän että näet minut", sanoin. Hän katsoi takaisin.

Leijuin temppelin alempaan kerrokseen, missä tiesin tärkeimpien astioiden olevan. Niiden sisällä oli jotain tärkeää, jotain mitä vartijat ja johtaja yrittivät pitää suojassa. Työnsin muutaman nurin, tunsin syyllisyyttä. En tarpeeksi. Otin tärkeimmän astian, ja iskin sen palasiksi. Tunsin miten peli lähestyi loppuaan.

Leijuin pelinjohtajan luokse, ja selitin hänelle mitä olin tehnyt. Olin tehnyt väärin, sillä hengen leijuminen ei kuulunut pelin henkeen lainkaan.

Heräsin.

En ole ennen kaivannut takaisin joulua juhlimaan perheen kanssa. Hiljaisuudet olivat rentoja, pelit olivat hauskoja, ihmiset olivat kivoja, luotettavia. Arki tuntuu kelvottomalta sen rinnalla. Ahdistusta, pelkoa, nälkää. Sielun köyhyyttä. Mitä nyt? Takaisin yliopistolle?

Mökillä en joutunut pelkäämään olevani kelvoton, tai että salaa kaikki halveksivat minua. Oliko parempi että olin hetken siellä, olinko oikeasti näin ahdistunut aikaisemmin? Kaikessa todennäköisyydessä totun taas tähän, ja sitten se ei vaivaa niin paljoa. Elämä on vaikeaa, ihmiset ovat vaikeita, juhlat eivät kestä ikuisesti.

Voisin soveltaa niitä meta-ajattelun neuvoja joita on annettu. Ei pidä antaa negatiivisuudesta muodostua kierrettä. Voisin kääriytyä itseeni, olla hetken yksinäni ja latautua.

Ehkä se hauska ja kiva sosiaalisuus oli sittenkin kuluttavaa.

Kävin keskustelua kieliopista jonkun juntin kanssa. Kyllä, erittäin rakentavaa. Juntti väitti että "what they are" on korrekti vaihtoehto kun puhutaan luokasta, ja että yksikkömuotoinen "what it is" on väärin. Juntti on tietysti väärässä, mutta tästä hyvästä sain kuulla että näytän "2000-luvun pedofiililta". Kiitos, en ollutkaan erityisen peloissani ulkonäköni puolesta. En haluaisikaan selvitä päivästäni ilman että mietin kuinka ruma olenkaan.



Kuvassa oikea "2000-luvun pedofiili", tai lasten (ja ihan vauvojenkin) raiskaamisesta tuomittu, puhumattakaan muista sen rikoksista, Lostprophetsin laulaja Ian Watkins. Toivoisinkin näyttäväni tuolta, tummat piirteet ovat kauniita. Tuollainen partaviiksiyhdistelmäkin olisi tosi jees - mutta ei nyt eksytä liian kauaksi rumuudestani.

Huvituin erityisesti siitä että vahvimmat puolustajani kommentoivat vain että rumuuteni ei liity tähän. Legendaarisen vahva itsetuntoni tulkitsi sen niin, että eihän se haittaa vaikka olenkin ruma.

Ehkä olisi hyvä päästää muutenkin irti siitä, että onko ruma vai kaunis vai mitä. Se ei kauheasti määrää ihmisen arvoa tai hyvyyttä, ja ihmisten lohduttaminen sillä että he eivät ole rumia ei välttämättä ole pitemmän päälle kannattavaa.

Mitä tehdä, kun luulee samassa luolassa asuvan olevan loputtoman kyrpiintynyt itseensä? Oletan että luulo on vain sitä itseään, silkkaa vainoharhaisuutta, mutta todellisuus siirtyy tukemaan ajatusta. No, kohta sekin ratkeaa. Ei välttämättä vastauksella, mutta luolan vaihdolla. Saan oman asunnon, enkä joudu enää haastamaan kenenkään sietokyvyn rajoja. Ehkä omiani, korkeintaan. Viimeinen viikonloppu täällä. Voisin mennä baariin. Olla siellä aikani, ja palata hissun kissun yöksi. Aamulla pois, sama uusiksi. Hyvä siitä tulee. Joo.

On vaikea sanoa mikä tilanteeni on. En ole epätyytyväinen, mutta vain niin kauan kuin en mieti itseäni, arvoani, onnistumistani. Jos erehdyn niin tekemään, kuljen yöt unohduksen perässä. Niin kaukana, horisontin takana. Ei, en pääse pakoon itseäni.

Mitä haluan, voinko saavuttaa mitä haluan? Entä jos en saa mitä haluan? Perustavanlaatuisesti epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko ratkaisu olla näitä ajattelematta, vai jollain tapaa tehdä rauha itseni kanssa? Uskon olevani peruuttamattomasti epätyytyväinen. Miten voin elää itseni kanssa? Vaikka saavuttaisin jotain, olen siltikin onneton, itseni pahin vihollinen ja tyhjäksitekijä. Ei ihme että itseni vihaa minua. Onko tyytymättömyyteni itseeni suurin hyveeni vai syntini?

En jaksa uskoa että on erityisen terveellistä loputtomiin paeta näitä tunteita, mutta en tiedä selviänkö niiden kohtaamisesta. Jos en tee niille mitään, jään lamautuneeksi. Pelkoihin ja katumukseen.

(ehkä joskus kirjoitan muutakin kuin masturbatorista angstia blogiini, mutta se joskus ei ole nyt)

Olen asunut jonkin aikaa nyt läheisen ystäväni sohvalla, ja huomaan etten voi enää mukavasti puhua omista asioistani. Joko etäisyyden puute tai ääneen puhuminen on tehnyt puhumisesta epämukavaa. En enää voi keskittyä siihen mitä minä ajattelen ja tunnen, vaan samalla tarkkailen toisten reaktioita, jopa siihen pisteeseen että jotkut ovat pitäneet sitä häiritsevänä. Olen creeper, tuijottaja, stalker. Ehkä ystäväni sanoi sen vitsinä, mutta minua epäilyttää. Entä jos?

Lienee olemaan jo jossain määrin perinteikästä (tai kliseistä) että epäilen autismiani. Se tuntuu houkuttelevalta vaihtoehdolta, rakenteellinen vamma jonka takia en parhaista pyrkimyksistä huolimatta ole kyennyt olemaan sosiaalisesti taidokas tai kykenevä. Se olisi valtava kivi sydämeltä.

Kaipaan omaan asuntoon. Alkaa ahdistamaan. Ehkei paljoa. Ehkä se menee kohta ohitse.

editlol: joo, meni ohitse. Selvitettiin kaikki jee jee. Ei hätää.

Ihmiset ovat usein kelvottomia. Me tiedämme mikä on oikein, mutta emme siltikään tee sitä. Me tiedämme mikä on väärin, mutta ahneus ja himo ja viha menevät oikeuden ohitse. Olen ollut pitkään toimeton, passiivisuudessani jossain mielessä hyveellinen, mutta nyt minäkin olen pettänyt itseni. Minä olen huono ihminen, vaikka pyrin hyvyyteen lähes pakonomaisesti.

Ehkä olisi aiheellista kohdata oma epätäydellisyytensä, antaa se anteeksi ja yrittää siirtyä eteenpäin ja parempana ihmisenä. Ehkä jopa yrittää kohdella muitakin ihmisiä epätäydellisinä, hyvyydessään ja pahuudessaan. Naiivius löytyy mustavalkoisesta ihmiskuvasta. Tämä ei tarkoita sitä että meidän kuuluisi antaa rikokset koska vain anteeksi ja minkä tahansa sovituksen tai sovittamattomuuden jälkeen. Teot ovat oikeita, pysyviä ja peruuttamattomia.

Jokainen tekee pahoja tekoja, mutta jokainen ei ole paha ihminen siltikään. Millä perusteella, mistä pahuus löytyy? Voiko ihmistä ylipäätänsä edes kutsua pahaksi, onko tämäkin vain naivistinen, hyödytön ajatus?

Pelkään vain että tämä ajattelu on yritys antaa itselleni anteeksi tekoni, vaikka tarkoituksenmukaista olisi antaa itselleni anteeksi vain se etten ole täydellisen hyvä. Hah, kuinka mieletöntä! Kuinka monta kertaa sinäkin olet kuullut sarkastisen, puolustelevan anteeksipyynnön muodossa "anteeksi että en ole täydellinen"?

Hulluutta, kaikki.

Käsikirjoittaja yleensä laittaa tekstiinsä juonille ratkaisut, ratkaisee hahmojen seikkailut ja antaa niille lopullisen vastauksen. Kun elokuva tai kirja jättää roikkumaan, siitä tulee paljon valitusta ja vaikerrusta, koska ihmiset ovat tottuneet siihen että asiat ratkaistaan. Tässä, tässä on vastaus.

Toivoisin itse sellaista käsikirjoittajaa elämääni, koska en voi tai en halua jättää asioita sikseen, kaivan ne esiin haudoistaan säännöllisesti jauhaakseni niitä hampaissani hetken. Hapanta, kitkerää.

Elämässä ei voi aina saada tietoisuutta epätietoisuuteensa, vähemmänkin enigmaattiset vastaukset saattavat jättää odottamaan tulemistaan. Elämä on lyhyt, ja me kuolemme tietämättöminä. Voimme vain hapuilla, ja toimia kaikesta huolimatta.