IRC-Galleria

Minä vihaan elokuvia ja rakastan kirjoja.

Katsoin tänään taas Kaksi tornia kavereiden kanssa Opistolla. Se oli kuin tervan juontia. Vitutti niin paljon, ettei mitään rajaa. Siinä oli jotenkin uhrattu kaikki, ihan kaikki. Ne ottavat tarinan sielun ja runtelevat sen saadakseen kasan kauniita kuvia. Ne ottavat hahmot ja tekevät niistä epäinhimillisiä kaksiulotteisia silhuetteja, vain saadakseen kontrasteja ja ylikorostettuja pseudopsykologisia nokkeluuksia. Ne ottavat jotain elävää, iskevät siihen neulan ja laittvat sen laatikkoon, joka on varustettu nimilapulla "Suurta Draamaa".

Kahdessa tornissa henkilöt eivät ole olemassa itsekseen. Kaikki on vain lihaa, joka on koottu yksinkertaisten luiden ympärille. Mikään ei ole puhdasta, hienovaraista, todellista. On vain joukko perusväittämiä, jota kaiken muun täytyy tukea millä hinnalla hyvänsä.

Perusväittämä, Aragorn ja Legolas ovat maailman suurimpia ja cooleimpia sankareita. Tämän toteuttamiseksi elokuva on myynyt jo puolet sielustaan. Näillä kahdella ei voi olla heikkouksia eivätkä he voi tehdä virheitä. Lisäksi heidän ylivoimaisuuttaan täytyy nostaa polkemalla kaikki muut henkilöt lokaan. Tämän vuoksi sitkeästä, herkästä ja sotaisasta Gimlistä on täytynyt tehdä ärisevä seniili ja kävelevä kääpiövitsi. Tämän vuoksi uljaasta ja älykkäästä, joskin vanhevasta kuningas Theodenista on täytynyt tehdä päättämätön ja aikaansaamaton, säikky vätys. Elokuva tuntuu väittävän, että kukaan, jolla ei ole kiiltävää miekkaa ja suuria sinisiä silmiä ei voi tehdä mitään hyvää tai urheaa.

Minä en luota tarinankertojaan, joka lellittelee joitakin hahmoja ja nöyryyttää toisia, sen enempää kuin luotan opettajaan, jolla selkeästi on luokassa suosikkeja. Totta kai hahmoille saa tapahtua pahoja asioita ja he saavat tehdäkin pahaa, totta kai hahmot saavat joutua noloihin tilanteisiin. Totta kai hahmot saavat olla hyviä ja uljaita ja sankarillisia. Mutta älkää tehkö jakoa aina-cooleihin ja ei-koskaan-cooleihin, kiitos. Terry Pratchett ja japanilaiset ovat oppineet tämän jo.

Perusväittämä, koska Sormus on paha, sen täytyy olla äärettömän ja jumalattoman paha aina ja kaikille. Faramir ei voi luopua siitä vain siksi, että on hyvä mies ja siksi, että se on oikein. Sormuksen esiintullessa täytyy kuulua sihiseviä ääniä ja Frodon täytyy saada kauhukohtauksia, kirjasta viis. Missä on hidas, hienovarainen rappeuttava vaikutus? Missä ovat henkilöiden vahvoina, itsenäisinä hahmoina tekemät valinnat pelkän "Sormus-on-paha-ja-se-on-niin-kamalan-paha-että-ei-voi-mitään" :n sijaan?

Kirjassa Faramir on aito, kokonainen hahmo, joka ei suuremmin kehity. Leffassa hän on yksiulotteinen, samaistumiskelvoton hahmo, joka kokee teennäisen ja epäaidon kasvun ihmisenä. Pidän kirjan versiosta enemmän.

Perusväittämä, meillä täytyy olla rakkaustarina ja se täytyy saada mukaan. Viis tarinasta, meillä täytyy olla rakkaustarina ja se täytyy saada mukaan. Viis loogisuudesta, meillä täytyy olla rakkaustarina ja se täytyy saada mukaan. Nämä kaverit silpovat tarinat kurjien sääntöjensä takia, heittävät lapsen pesuveden mukana. Nämä kaverit eivät ymmärrä tarinoista mitään. Tarina kootaan pala palalta, ei niin, että ensin tehdään kehikko ja sitten lyödään kangas päälle.

Ja aina on kiire, ja mitään ei voi kuvata kunnolla, paitsi taistelua, jolle riittää aikaa loputtomiin. "Mehän ollaan vähän vaihdeltu näiden repliikkien paikkoja ja puhujaa, kun meidän mielestä on tärkeää, että jotain sanotaan, eikä se, kuka sen sanoo." Otetaan kaikkea tekotaiteellista ja älysyvällistä ja liimataan se kasaan, ja unohdetaan tai ei koskaan ymmärretä, mikä on aitoa ja syvää ja todellista.

Jahas, tuli taas avauduttua. Aika lakonista tekstiä tuo näyttäisi olevan, mutta tulipahan parempi mieli. Vielä kerran ja kuuluvalla äänellä: "Minä vihaan elokuvia, minä vihaan Peter Jacksonia ja minä vihaan Kahta tornia."

Ni.