IRC-Galleria

Lähden kävelemään Hotelli Teklasta, pitkän palosaarentien varrella sijaitsevasta kodikkaasta huoneistohotellista kohti Wolffintietä, jossa pitäisi odottaa tuntematon tulevaisuus. Kuljen ilmeisesti kiertotietä, näen merenrannan ja käännyn kulman taakse, kun huomaan eriskummallisen muotoisen ja värisen talokompleksin, joka ei näytä ollenkaan laitokselta. Rakennuksessa risteilee erilaiset kirkkaan punaisen, keltaisen ja beigen sävyt ja se näyttääkin juuri pystytetyltä. Päättelen, että olen tullut upouuteen Kiasmaan. Tätä johtopäätöstä tukee sekin, että missään ei lue mitään yliopistosta tai muistakaan kouluista kuin vasta ihan ovella ja siinäkin niin pienellä, että tulee hyvin selväksi miten tänne ei haluta vanhoja ihmisiä.

Jo yliopiston pihalla huomasin kuinka siisti kampusalue voi olla. Olen käynyt Tampereen yliopistolle lukemattomia kertoja ja tiedän, että jos ovien nurkilta ei löydy luonnontuotteiden polttamiseen käytettävää öljylampun näköistä innovaatiota, niin ainakin muutama pahvimuki ja huonosti hoidettu nurmikko. Päättelin, että Vaasassa ei juoda kahvia koska on niin kiire leikkaamaan ja lannoittamaan luonnon omaa vihermattoa.

Jos joku on joskus nähnyt Smallvilleä, My so called lifeä, Cluelessia tai mitä tahansa muuta teinicollege/high school -sarjaa, hän tietää mitä seuraavalla tarkoitan. Astun sisään putipuhtaisiin, kiiltäviin valkoseinisiin sisätiloihin ja huomaan ensimmäisenä alas tulevat tutorit, joilla on punaiset haalarit käärittynä vyötäisille. Tämä ei sinänsä ole erikoista, mutta ainakin kahdella tytöllä on topit, joissa toisessa lukee suht isolla Prada ja toinen on ihan selvä Lacoste. Tytöille oli myös minun nähdäkseni paitojen merkkeihin mätsäävät laukut. Tutoreista melkein jokainen on vaaleahiuksinen, joka ainakin Tampereella jatkuvassa latinovillityksessä on todella harvinaista. Useimmmat hymyilevät tai nauravat. Tuntuu kuin he nyt jo tervehtisivät minua iloisina.

Keskiviikon ensimmäinen ohjelmanumero on yliopiston rehtorin Matti Jakobssonin puhe, jossa saan tietää, että Vaasan yliopisto keskittyy kaupan ja hallinnon alalle ja, että lähes puolet onkin kauppaopiskelijoita eli kokoomusnuoria. Sosiologia on hallintotieteiden oppiaine ja se Jakobssonin mukaan keskittyykin tuottamaan käyttökelpoista tietoa kokoomusnuorille. Ei se mitään, olenkin aina ollut niin tekopyhä ja kuvitellut, että voisin oikeasti olla hippi. Ihoa myötäilevä Gsuksen paitani ei paljastanut minua missään vaiheessa, muuksi kuin kokoomusnuoreksi.

Tutustun heti johonkin kauppisopiskelijaan, joka onkirjoittanut kolme kieltä pitkänä. Itse valmistaudun ruotsin tasokokeisiin, jotka on tarkoitettu ämmää huonommin ruotsista kirjoittaneille. Olen kuitenkin aivan väärässä kuvitellessani, että suomalaiset ja suomenruotsalaiset eläisivät täällä kuin rikkaruohot ja ruusut samalla pellolla. Kieli on selvästi merkittävä tekijä ja sen perusteella Vaasassa jakaudutaankin ryhmiin, vaikkei se suoraan katukuvassa näykkään. Suomenruotsalaisuus vaikuttaa epäilemättä siihen, että koulu on kuin Kalifornian DreamCollege. Yhdessäkään laitoksessa en ole nähnyt yhtä paljon hyvännäköisiä, fiinejä ihmisiä, jotka kuitenkin samalla näyttävät pintapuolisesti ystävällisiltä ja hyväntuulisilta. Tämän lisäksi he haluavat oppia ja tutoritkin korostavat opiskelumoraalin tärkeyttä ja kertovat miten ehtivät suorittaa edellisenä vuonna täydet 60 opintopistettä, vaikka bilettivät kuin öö suomalaiset.

Keskiviikon ekat bileet ravintola Fontanassa ovat söpöt. Etkoilla olen temponut menemään käsittämätön filosofivaihde päällä, ilmeisesti ottaakseni pesäeroa muihin muka yhteiskuntatieteilijöihin ja Jyrki Kataisen seuraajiin. Onnistun mainitsemaan muutaman lauseen muusta kuin treenauksesta ja ravintolaelämästä, kaiken rikkiviisastelun ohella, ja olen hyvin tyytyväinen illan kulusta. Tutustun moneen hallintotieteiden opiskelijaan eli hallariin ja vaikka lähes jokainen on minua nuorempi, jotkut ovat jopa potentiaalista keskusteluseuraa, joiden kanssa voi ihan varmasti jutella molemmista, kapeasta penkkipunnerruksesta ja humalan lieveilmiöistä.

Waasassa on pohjalaisia puukkojunkkareita. Waasassa on suomenruotsalaisia purjehdusseuroja. Se on myös mycket elävä tapahtumakaupunki, kansainvälinen teollisuskaupunki ja ennen kaikkea energinen opiskelijakaupunki. Kaksi ensimmäistä seikkaa tiesin itse, loput minulle kertoi Vaasan kaupunginjohtaja Markku Lumio yliopiston hyväksymiskirjeessä. Olisihan se kiva olla osa monikielistä ja kulttuurista yhteisöä ja siinä samalla kartuttaa omaa henkistä pääomaa muutaman ruotsinkielisen WC:n sijainnin opastetekstin verran, mutta kun se nyt sattuu olemaan niin, että eilen sain kuulla olevani varasijalla Tampereen yliopistoon, johon on ilmeisesti tullut vasta vähän peruutuksia! Käytännössä tämä tarkoittaa, että voisin aivan hyvin päästä sinne!

Lähetin Vaasaan opiskelupaikan hyväksymislomakkeen siinä luulossa, että Tampereen paikka ei enää ollut mahdollinen ja ruksasin tietysti kohdan, jossa ei jäädä jonottamaan toista opiskelupaikkaa. Vaasa nyt ei tietenkään halua menettää yhtään mahdollisuutta lisätä jo ennestäänkin tuppukylän kokoista väkilukuaan(58000) ja yliopiston kanslisti ilmoitti minulle: "voi voi, oma moka", vaikka opiskelupaikka pitää viimeistään varmistaa vasta viikon päästä! Onhan byrokratia tärkeää enkä vaadi erityisoikeuksia, mutta kyllä nyt tällainen yliopistojärjestelmään tutustumaton untuvikko ansaitsisi ainakin palkinnon tästä nopeasta heräämisestä. Jossain voisi myös lukea "Kandee muuten aina ruksata se viimeinen kohta, vaikka toisen paikan saaminen vaikuttaisi kuinka epätodennäköiseltä." Itsehän oletin, että kaikki haluaa opiskelemaan yhteiskuntatieteitä kaupunkiin, joka on kuitenkin elävä työläiskaupunki, jota koristavat monet poliittisesti ja vähemmän poliittisesti aktiiviset viherhipit, punkkarit ja muut Pispalan kommuunivähemmistöt. Oletin, että jos jonnekin tullaan lukemaan yhteiskuntatieteitä, niin tänne!

Onhan mulle Vaasassa jo melko makea opiskelijakämppä varattuna rivitalosta ja joskus maisemanvaihto ja sosiaalinen laajentuminen tekee vaan hyvää. Varsinkin kun pääsen kulttuurien leikkauspisteeseen ja ottamaan selvää eritoten suomenruotsalaisuudesta, joka on tähän asti toiminut allekirjoittaneella niin kuin muillakin suomalaisilla lähinnä vitsin punch linenä.

Katsoin Mamma Mian! Kyseessä on näytelmästä muokattu elokuvamusikaali, jossa näytetään elämästä sellainen puoli, joka ei liity työntekoon tai ahertamiseen, luonnollisiin tragedioihin ja niiden kohtaamiseen eikä yleiseen olemassaoloa käsittelevään angstailuun. Musikaalin tarkoituksena on kertoa, että joskus on kivaakin ja toisinaan myös nautitaan. Nurjatkin puolet voi nähdä toisessa valossa eikä kaikki ole aina niin vakavaa. Elämään kuuluu spontaanisuus, hedonistiset piirteet ja se hetki, joka on mahdollinen vain jos sitä ei analysoi.

Itken musikaalissa siksi, että se on pelkkää tunnetta ja siksi täynnä hetkeä. Musikaalin näkeminen on varmaan henkilökohtaisesti lähimpänä taiteellista kokemusta, johon koskaan pääsen. Kerrankin en koe tarvetta analysoida jokaista mahdollista elokuvan sisältöön tai sen katsomiseen liittyvää tuntemusta tai ajatustani vaan kykenen irrottautumaan tuosta jatkuvasti läsnä olevasta suojamuurista ja olemaan neiti-ihminen vailla realiteetteja.

Minulla on kaveri nimeltään Otso. Otso oli kiinnostunut yhteiskunnasta ja vaikuttamisesta jo pienenä poikana. Hän halusi olla mukana tekemässä parempaa huomista. Ei ollut ihme, että Otso ajautuikin lopulta eduskuntaan ja aina ministeriksi asti. Otso pärjäsi vaikuttajan pestissään loistavasti.

Otso on avoin ja sosiaalinen. Hänellä on paljon ystäviä ja erilaisia ihmissuhteita. Hän pyrkii aina työssään ja ihmissuhteissaan rehellisyyteen, mutta kokee oikeudekseen muodostaa sellaisia ihmissuhteita kuin itse haluaa. Nämä ihmissuhteet eivät aina vastaa toisten kuvaa tavoiteltavista suhteista.

Ministerinä Otso hoiti työnsä kunnialla, mutta tutustui taannoin thaihierojaan, jonka kanssa vaihtoi numeroita ja alkoi tekstailla. Otso ja thaihieroja vaihtoivat monta viestiä, joiden luonne oli henkilökohtainen. Otso tiesi, että thaihieroja saattaa käyttää hyväkseen Otson näkyvää virkaa mikäli olisi tarpeeksi julkisuudenhakuinen. Otso otti riskin, sillä hänestä myös valtion virkamiehillä täytyy olla yksityiselämä. Otso harkitsi ja päätti, että hänellä on oikeus tekstailla ja suhteilla kenen kanssa tahansa.

Muutama viikko sitten islantilaislehden haastattelussa Otsolta kysytään suhteestaan thaihierojaan. Paljastuu, että thaihieroja on kertonut kaiken Otson ja hänen suhteestaan punkalaitulaislehti Naurulle. Otso ei luonnollisestikaan kommentoi yksityisasiaansa ja toimittajat vain inttävät, johon Otso jatkaa edellistä linjaansa tokaisemalla "nei nei nei". Tästä islantilaistoimittajat kirjoittavat seuraavana päivänä Otson kieltäneen suhteen. Todellisuudessa hän vain halusi tehdä selväksi, ettei osallistu keskusteluun.

Täysin ministerin tehtäviin liittymättömästä haastattelusta alkaa hullunmylly, josta Suomen kaikki arvostetuimmatkin sanomalehdet kirjoittavat päivittäin etusivun juttuja. Palstatilaa saa otsikot "MinisteriOtso saattoi sanoa pippeli tekstaillessaan ulkomaalaisen miehiä työkseen koskettelevan naisen kanssa" ja "MinisteriOtso yhteydessä nuoreen(41) ja naimattomaan turistimiellyttäjään useammin kuin kerran". Käy ilmi, että thaihieroja on myynyt kaikki tekstiviestit Naurulle, joka aikoo julkaista ne seuraavassa numerossa. Otsolta kysytään viestien sisällöstä, johon hän on edelleen haluton vastaamaan, sillä hänestä viestit eivät kuulu muille. Koko juttu on kuitenkin paisunut niin suureksi, että hänen on pakko ottaa osaa keskusteluun. Otso vastaa mahdollisimman epämääräisesti, jotta yleisölle välittyisi miten henkilökohtaiseksi ministeri asian kokee.

Parin viikon painostuksen jälkeen paljastuu, että viesteissä todellakin puhutaan pippeleistä. Otso joutuu pian tämän jälkeen eroamaan. Otso tiesi, että näin voi käydä, mutta jotenkin hän silti luotti, että kansan enemmistön mielestä hän saisi lähettää henkilökohtaisia viestejä ulkomaalaiselle naiselle, jonka ammatti on hieroja.

En halua perustaa ihmissuhteita vain jatkuvuudelle ja ennustettavuudelle vaan myös ihmisten väliselle yhteydelle, joka on muuttuva, kehittyvä, kasvava, hiipuva ja loppuvakin. En ole innostunut etsimään elämänkumppania jatkuvuuden takia, vaikka itsekin sitä kaipaan. En halua tyttöystävää saadakseni ennustettavan, tasaisen elämän, jonka elettyäni voin tasaisesti kuolla pois. Minua ei innosta rakentaa ihmissuhdetta sellaisen kaipuun varaan, joka usein estää ihmistä saavuttamasta kaikkea sitä mitä on ikinä halunnut. En ajattele sellaisen rakkauden olevan tärkeää, joka muuttaa elämän ja unelmien sisällöksi yksittäisen ihmissuhteen. Ajattelen rakkauden olevan tärkeää, mutta se liittyy enemmänkin ihmisiin yleensä ja sekä välittämiseen, ei perinteiseen romanttiseen rakkauteen. Romantiikka ja rakastuminen on kulttuuria, rakastaminen universaalia. Rakastumisen kokemus voi olla kuinka hienoa tahansa, mutta tuon tunnekokemuksen merkitykset ja niille laitetut arvot ovat kulttuuria ja siten myös yksilöllisiä. Jokaisen elämä ei muutu koettaessa upeita ja tajunnanräjäyttäviä tunne-elämyksiä, olivatpa ne kuinka sigamageita tahansa.

Minulle unelmat ovat tärkeitä ja niitä on monia. Yksi unelmistani on muodostaa upeita ihmissuhteita, jotka perustuvat molemminpuoliselle ajatusten ja tunteiden jakamiselle. Tällaiset ihmissuhteet ovat voimavara, eivät taakka tai vankila. Ne eivät vaadi hierarkkista järjestystä keskenään vaan niissä vallitsee oikea ymmärrys ja sympatia. Ihmissuhde käsittää kaksi persoonaa, joiden tarkoituksena on antaa toiselle pala itsestä vapaaehtoisesti, ei ottaa väkisin toisen elämää tai unelmia omille harteille ja päättää niiden kulusta.

En taida tietää ainuttakaan parisuhdetta, jota ohjaisi edellä mainitut periaatteet.

Tässä 23 vuoden aikana tapahtunut elämäni tiukassa pähkinänkuoressa: Äänekäs vauva, ennen syntymää eronneet äiti ja isä, jonka tapasin elämäni aikana noin 20 kertaa ja joka sittemmin kuoli oman mahtavan elämäntapansa aiheuttamiin sairauksiin. Lähiölapsuus, täsmälleen 19 muuttoa, paikkaansa etsivä yksinhuoltajaäiti, joka ei koskaan kokenut tarvitsevansa miestä rinnalleen. Ala-asteen lihavuuskompleksi, jonka seurauksena radikaali laihtuminen yläasteen kahdeksannella. Vaikea muutto Nokialle, puolittainen erakoituminen sekä eläminen virtuaalimaailmassa, ircin löytäminen. Myöhäinen äänenmurros sekä kiinnostuminen tytöistä. Narsististen piirteiden tiedostaminen lukiossa, koripallon lopettaminen, salillakäynnin aloittaminen.
Ristiriitaiset ylioppilaskirjoitukset, sekopäisin aika, elämän suurimmat ja kalleimmat mokat(2kpl), epämiellyttävä muutto Huittisiin, raskas siviilipalvelus -> ensimmäinen vastuun opettelu yläasteen auktoriteettihahmona. Ammattikorkean aloittaminen Huittisissa, vastahakoista heti alusta. Puolentoista kouluvuoden jälkeen ihana muutto Tampereelle omaan kotiin, vastuun opettelu jatkuu. Työelämä Astrologiakeskuksessa, Tampereeseen rakastuminen, Yhteiskunnallisen kiinnostuksen muuttuminen intohimoksi -> sosiologia. Ensimmäinen todellinen panostaminen ja uurastus ikinä mihinkään pääsykokeiden kanssa, katkera muutaman pisteen tappio, osaksi tiedostettu masentuminen, jatkuvasti alkavat ja loppuvat ihmissuhteet, elämänfilosofioiden jatkuva vaihtuminen, arvot ja moraali hakusessa, portsarityön aloittaminen, narsististen piirteiden korostuminen, vastuun opettelun kolmas osa ja auktoriteettirooliin sekä esillä olemiseen tykästyminen, avoin yliopisto, toivon pilke.

Mahtuihan tietysti kuvaan vielä muutama isähahmo, pari biletyskertaa, elämäni ainoa vakava seurustelusuhde ja erilaiset/väriset matkat päänsisäisiin paikkoihin. Niistä kertominen kuitenkin vaan hämärtää totuutta siitä miten kaikki johtuu mun vapaasta kasvatuksesta sekä oikean ja todellisen isähahmon puutteesta!12

Järjestysmiehen roolissa on paljon valinnanvaraa ja vapautta. Työhön kuuluvien tehtävien hoitamiseen jätetään kosolti omaan harkintakykyyn tukeutuvaa tilaa ja tämähän on ehdottomasti hyvä asia jos kyseessä on järjestysmies, joka ei ole a) rasistinen b) väkivaltainen c) typerä d) narsisti(tähän vaihtoehtoon voi kuulua kolme edellistä). Vaikka olisi kaikki neljä samaan aikaan, ei siltikään välttämättä joudu vaikeuksiin sillä portsarilta odotetaan juuri em. kaltaista käytöstä. Voi olla myös ystävällinen, kärsivällinen, avoin ja avulias eikä silloinkaan joudu välttämättä vaikeuksiin, mutta paljon helpommin kuin ensimmäisen listan luonneominaisuuksia komppaamalla. Armeijassa on särmä, järkkärifirmoissa on jämpti.

Narsistina voi myös muukalaisvihan ja kuristelun ohessa ilmentää muitakin järkkärin työssä olennaisia ominaisuuksia. Pissisten ja pubiruusujen järjestelmällinen mutta spontaani paneminen on hyvin suosittua ja ennen kaikkea mahdollista, niin hyvännäköisille kuin vähemmän hyvännäköisillekin järkkäreille. Melkein joka työilta avautuu mahdollisuus päästä tyrkkimään pahalta haisevaa yksinhuoltajaäitiä, jonka mielestä musta kauluspaita ja oletettu auktoriteettiarvo on niin seksikästä. Portsari on viimeinen mahdollinen lohduttaja, josta voi hyvässä tapauksessa saada muutamaksi viikoksi jopa vakipanon, mutta turha kuvitella enempää sillä nopeasti loppuun kuluvaan portsarielämään ei kuulu pitkäjänteisyys tai asioihin panostaminen, ei ihmissuhteissa eikä missään muussakaan. Ideana on panna ja sitten panna uudelleen eri tyttöä koska *tähän jotain perinteisiä suomalaismaskuliinisia arvoja ja evoluutio-opista poimittuja fraaseja*.

Jos taas ei halua oikein olla ihmisiä hakkaava kusipää tai kaikkea liikkuvaa pökkivä playboykaan, järkkärintyöstä voi löytää hyviä puolia siitä mitä se kaiken vääntämisen, säätämisen ja valittamisen jälkeen pitäisi olla. Kyseessä on asiakaspalveluala puhtaimmassa muodossaan ja suora kontakti ihmisiin on todella piristävää ja toiminnan vapaus luo oikeaa vuorovaikutusta ja seurallisuutta. Tässä työssä on todellinen mahdollisuus tutustua ihmisiin ja samalla hoitaa annetut työtehtävät kiitettävästi. Vaikea sanoa kovin monesta palvelutyöstä samaa, jossa liukuhihnamaisuus varjostaa kaikkea kontaktia asiakkaisiin. On upeaa muistaa jonkun kasvot, tietää millainen ihminen on kyseessä ja oppia hänen nimensäkin. Tuntuu hyvältä nähdä aitoa iloa ja odotuksen sekaista innostusta siitä mitä baari-iltana tulee tapahtumaan. Ihmiset tulevat virkistäytymään, unohtavat työminänsä, etsivät itsestään hyviä puolia ja korostavat niitä. Ennen kaikkea he etsivät kuitenkin muita ihmisiä, uusia tuttavuuksia. Sellaista avoimuutta ei vieläkään tapaa suomalaisessa yhteiskunnassa muualla kuin baareissa.

Niin, muutama piste jäi sosiologian opiskelupaikasta. Mihin tahansa muualle kaupunkiin olisin luultavasti päässyt, mutta Tampereelle sosiologia oli tänä vuonna hankalin yhteiskuntatiede. Jossiteltavaa jäi todella paljon sen jo aikaisemmin mainitun ajan loppumisen takia. Nyt kohtaan kuitenkin todellisuuden niin toiveikkaana ja innostuneena kuin vain kykenen. Työpaikan hankkiminen on pakollista enkä oikeastaan enää kestäisikään tätä rahattomuutta. Vaikka en halua keskittyä pelkkään materiaan, olisi silti kiva saada sopivassa määrin ruokaa sekä kulttuuria.

Tällä hetkellä näyttäisi olevan kaksi mahdollista työpaikkaa, joihin pääsisin suurella todennäköisyydellä. Kävin juuri äsken raksahaastattelussa, johon ko. firman pomo ei ollut edes vaivautunut paikalle. Rakennushommat epäilyttävät ensinnäkin niiden kuluttavuuden takia, jonka epäilen vievän fyysisen jaksamisen lisäksi henkistäkin puhtiani ja analysointi-innokkuuttani. Tämän lisäksi äskeisessä firmassa minua katsottiin kieroon ja epäilemättä näiden "oikeiden miesten" mielikuvissa liikkuivat ajatukset aina homosta narsistibodariin. Kummassakin tapauksessa arvostusta ei varmaan kovin älyttömästi liikene. Enhän minäkään heihin osaa kovin vahvasti samastua. Niin ja tässä kohtaahan on hyvä huomauttaa itselle kuinka fiksua on tehdä ammattialastereotypioita ja ajatella kaikkien raksamiesten olevan keskenään identtisiä! ;O

Ajattelin käydä järjestysmieskortin, sillä uuden "kaveripiirini" ansiosta pääsisin varmasti aika nopeasti jonkin viihdejuottolan ovelle. Mieluiten tietysti menisin sellaisten paikkojen POKEKSI, joissa itsekin käyn, sillä niissä lienee vähiten oikeasti vaarallisia tilanteita ja änkyttäviä urpoja. Toisaalta minulla on taas mielessä kaikki pokestereotypiatkin enkä tiedä sovinko sellaiseen. En osaa olla väkivalta-auktoriteetti, vaikka tietysti portsarin aseman voisi ajatella vastuun opetteluna ja mukavana asiakaspalveluhommana, vielä yötyönä, joka on minulle ehdottomasti mieluisa. Olisinhan muutenkin hereillä.

Odotan jumalallista johdatusta, joka kertoo minun KUTSUMUKSENI täksi vuodeksi. Sen jälkeen näytän keskaria Jumalalle ja elän omaa unelmaani!

Olisiko järkevämpää odottaa pelonsekaisessa tilassa 17. päivää ja sitten pettyä tai peittyä onnen kyyneliin, kun vihdoin avaan kuoren, joka määrää kohtaloni taas ainakin vuodeksi eteenpäin. Olisiko se siis järkevämpää kuin töiden hakeminen ihan vain siksi, että saisi rahaa. Ajattelin asian siten, että jos pääsen opiskelemaan, millään ei ole enää mitään väliä koska sosiologiasta tulee elämäni tärkein sisältö, suunta ja varmaan vielä valo pimeydessäkin. Oikeastihan keksisin opiskellessakin ihan uudet ongelmat, joista selviytyminen olisi varmaankin yhtä suuren työn takana kuin nykyisetkin kompleksini. Luultavasti myös huomaisin, miten pelkästä opiskelusta on vaikea rakentaa elämä, ainakin se vaatisi myös toisenlaista itsensä kehittämistä pänttäämsien rinnalle. Siihenhän sopisi erityisen hyvin yliopistopiireissä niin usein järjestettävät itsensäkehittämispippalot, joissa tajuntaa laajennetaan monella eri tavalla yhtä aikaa!

Tiedän, etten enää tule vaihtamaan alaani. En ainakaan tule hakemaan mihinkään muualle kuin yhteiskuntatieteelliseen. Viimeisen vuoden aikana olen pistänyt merkille miten oikeastaan kaikki teemat, joista olen ikinä ollut kiinnostunut, ja joiden käsittely on tuntunut olennaiselta, liittyvät yhteiskuntaan. Olen aina ollut kiinnostunut enemmän taustoista kuin varsinaisesti ilmiöstä. Rakenteet ja niiden keinotekoisuus on minusta aina ollut olennaisempaa kuin niiden luoma normi- ja instituutioverkosto. Niin kauan kuin muistan olen aina kyseenalaistanut ja nähnyt olennaiseksi etsiä vaihtoehtoisia tapoja toimia, ei siksi, että itse haluaisin välttämättä toimia eri tavalla kuin useimmat vaan siksi, että erilaiset näkökulmat ovat olennaisia henkisen kasvun ja kehittymisen kannalta.

Synnyin yksinhuoltajaäidille ja vaikka yksinhuoltajuuskaan ei ollut sovinnaisin vaihtoehto, äitini on yksinhuoltajaksikin melko kaukana sellaisesta, jota minä kutsun konservatiiviseksi ja perinteiseksi. Muutot joka puolentoista vuoden välein, äidin usko itsenäiseen elämäntapaan ja sen myötä tullut perinteisen parisuhdemallin kyseenalaistaminen, rauhaa rakastava, vasemmistoliberaali asenneilmasto ja selkeä, ehkä vähän väkinäinenkin välinpitämättömyys suomalaisia perinteitä kohtaan on vaikuttanut minuun siten kuin lapsuudenkoti ja vanhemmat yleensäkin. Katsoin lapsuuteni lähinnä lapsilta kiellettyjä elokuvia koska äidin mielestä ne olivat myös olennainen näkökulma, joka minun halutessani kuului kokea. Tunsin kyllä kasvavani ja oppivani aikuisten elokuvista jotain sellaista, jota en olisi pelkästä leijonakuninkaasta oppinut eikä minusta ikinä tullut sarjamurhaajaa, mutta silti lapsen täysin suodatinvapaa mieli ei osaa asettaa kaikkia kuvia oikeanlaiseen kontekstiin pelkästään siksi, että se ei vielä tiedä maailmasta tarpeeksi. Minunkin lukemattomat painajaiseni ovat siitä todisteena. Toisaalta elokuvien avulla opin irrottautumaan arjesta ja elämään utopioissa. Sellainen tähänkin päivään jatkunut lapsenmielisyys on ehdottomasti ominaisuus, josta pidän.

Olen vastuuton ja perin välinpitämätönkin erityisesti arjen askareita kohtaan. En löydä ruohonjuuritasolta juuri mitään tavoittelemisen arvoista, vaikka yksityiskohdista elämä löytyy. Pikku puuhissa suurin osa elämästä tapahtuu. Halveksun työtä itseisarvona, vaikka minusta onkin ylevää toimia yhteisönsä eteen. Atomisoituva yhteiskunta vaan saisi olla enemmän sellainen moraalinen yhteisö, jonka voisi aistia muuallakin kuin jääkiekko-ottelussa tai joulurauhaa julistettaessa. Arki vain tuntuu hämärtävän elämän merkityksen ja tekevän siitä tyhjänpäiväistä "elettävää". Se koostuu ainoastaan tavoista, tottumuksista, jatkuvuuksista ja ennustettavuudesta. Sellainen elämä tuntuu lähinnä kehäpäätelmältä.

Pääsykokeet tuli ja meni. Ylitin omasta mielestäni itseni siihen asti kunnes aika loppui ja viimeinen aineistotehtävä jäi melko pahasti vaillinaiseksi. Suru ja vitutus alkoivat heti kokeen jälkeen, johon olin ehkä ladannut turhankin paljon itsestäni. Olin valmistautunut paremmin kuin ikinä elämässäni mihinkään, mutta en siltikään luultavasti niin hyvin kuin monet. Silti tunsin tietäväni lähes kaikki kysyttävät asiat ja verbaalinen osaamiseni tuntui nokkelalta ja se sujui ehdottomasti huolellisemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Jos tämä nyt kelloon kaatuu, jossiteltavaa jää kuukausiksi eteenpäin. Tällä hetkellä ajatus tuntuu liian musertavalta, joten keskityn mieluummin tutkimaan sitä vapauden tunnetta, joka minut olisi pitänyt vallata jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Olen viime aikoina joutunut tai tuntenut velvollisuutta analysoida arvojani ihmissuhteissa monelle läheiselle tai kohta läheiseksi tulevalle ihmiselle. Olen todella iloinen, että olen löytänyt maailmankatsomuksellista varmuutta pysyä arvojeni ja asenteideni takana ja rakennan oikeasti omaa tasa-vertaista maailmaani muiden ihmisten maailmojen rinnalla. En koe enää samanlaista tarvetta mukautua seuraan ja seuran arvoihin vaan minulle on yhä useammin melko sama mitä muut ajattelevat elämäntyylistäni. Olen myös huomannut, että tulen siten vielä varmemmaksi itsestäni ja ennen kaikkea tyytyväisemmäksi. Minua kiinnostaa läheisieni mielipiteet ja ajattelen heitä päätöksissä ja valinnoissa, jotka jollain tavalla heitä koskevat. Muussa tapauksessa heidän ymmärryksen puutteensa minun toisinaan epäsovinnaisia arvoja kohtaan on valitettavaa, mutta toivon mukaan he tästäkin huolimatta kunnioittavat minua.

Pidän itseni analysoinnista, ääneen tai hiljaa, ja selitän kyllä mielelläni itsestäni ja käsityksistäni kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan. Menetän malttini vain silloin, kun moraaliani kyseenalaistetaan kerta toisensa jälkeen asiasta, jonka olen jo selvittänyt. Käsitykseni ihmissuhteista herättää usein ihmetystä, hämmennystä ja jossain vaiheessa myös moraalista epäilyä ja tuomitsemista.

Olen huomannut miten sukupuoliroolit, erilaiset parisuhdeinstituutiot, normit ja rakkauskliseet menevät sekaisin ihmisten mielessä hyvin samantapaisella tavalla. Yllätyin kuitenkin huomatessani, miten vaikea suomalaisen on ymmärtää ihmissuhdetta, jossa on monia samoja elementtejä kuin perinteisessä parisuhteessa ja ystävyyssuhteessa, muttei ole kumpikaan niistä. Tässä kohtaa yleensä sanotaan "Eli siis panosuhde", sillä merkitykselliseksi elementiksi mistä tahansa suhteesta löydetään ainoastaan seksi. Miksi ihmeessä suhde määritellään seksin harrastamisen mukaan, vaikka 95% suhteesta koostuu lähes jokaisessa tapauksessa aivan toisista asioista? Suhde voitaisiin määritellä intimiteetin mukaan, mutta tällöin olisi aivan turha puhua seksistä siinä merkityksessä kuin mitä se tällä hetkellä edustaa parisuhdekäsityksissä. Seksi ei tee suhteesta intiimiä vaan intiimi suhde tekee myös seksistä sitä. Siihen, kuinka läheinen suhde on, vaikuttaa taas monet muut inhimillisen yhteyden tasot, jotka taas koostuvat varmasti monilta osin niistä asioista, joita perinteiseen parisuhteeseen liitetään, mutta monet osat taas eivät välttämättä liity.

Läheinen suhde, jossa on syviä yhteyksiä, jakamista, tukemista, ajatusten- ja tunteiden vaihtoa, intiimiä kemiaa, toisen huomioonottamista ja seksiä, ei ole vielä perinteinen parisuhde. Tässä kohtaa olisi kai hyvä määritellä perinteinen parisuhde. Niin paljon kuin yksilöllisiä käsityseroja onkin, samankaltaisuuksia on vähintään yhtä lailla niin käytännön kuin unelmienkin tasolla. Arkipäivän toiminnoista, parisuhdesöpöilystä ja suurista elämää koskevista unelmista (joihin parisuhde keskeisesti liittyy) löytyy identtisiä ja vähemmän identtisiä tulkintoja, joissa useimmiten on sama juoni ja rakenne. Ainakin suhteeseen liitetään useimmiten käsitys yksiavioisuudesta sekä suhteen etenemisestä muiden yhteiskunnallisten etappien mukaan. Jälkimmäisessä lienee enemmän muovausvaraa kuin ensimmäisessä. Elämä ei etene enää lineaarisen kaavan mukaan, jossa opiskellaan, mennään töihin, naimisiin, hankitaan lapset, talo jne. Nykyään rytmin ja sisällönkin saa tiettyjen vaihtoehtojen puitteissa itse päättää. Silti perinteinen vaihtoehto on edelleen suosittu, vaikka se saatetaankin toteuttaa erilaisessa rytmissä ja vähän myöhemin kuin ennen.

Ihmiset odottavat edelleen joka tavalla ns. vakiintumista koko elämän tasolla, jonka avulla he ajattelevat saavansa elämänsä paremmin hallintaansa. Tämä vakiintuminen tukee inhimillistä tarvetta etsiä jatkuvuuksia, ennustettavuutta, rutiineja ja säännönmukaisuutta. Jokainen tarvitsee tietyn asteisia varmuuksia oman elämänsä rakenteista ja jokaiselle rutiinit ovat tietyllä tasolla hyväksi. Ne tuovat elämänhallintaa ja antavat mahdollisuuden tehdä rationaalisia ja harkittuja päätöksiä. Niiden ei ole tarkoitus estää ihmistä kehittymästä ja kasvamasta eri suuntiin tai sanella ihmisen toimintamahdollisuuksia. Jokaisen pitäisi rakentaa elämäänsä jatkuvasti omaan suuntaansa, etsiä uusia vastauksia itsestään ja ympäristöstä ja suhtautua epäilevästi vallitseviin rakenteisiin. Tämä ei tarkoita ettekö voisi olla vankkoja arvoja ja asenteita, joista kiinnipitäminen on vain hyvä juttu. Uuden etsiminen on silti aina vanhan asettamista kyseenalaiseksi ja sen pitäisi olla mukana jokaisen elämäntarkoituksessa, ainakin taustalla.

Minulle se rutiini tulee saliharjoittelusta ja sen vaatimasta elämänrytmistä ja ravintotietoudesta. Se on minun ennustettavuuteni ja jatkuvuuteni, joka vaikuttaa fyysiseen ja henkiseen terveyteeni useimmiten positiivisesti. Minä en tahdo ihmissuhteideni perustuvan tähän jatkuvuuksien ja ennustettavuuden kaipuuseen. Tahdon ilman muuta merkityksellisiä ihmissuhteista, tahdon ihastua ja ihastella, tahdon jakaa ajatuksiani ja tunteitani, ottaa niitä vastaan, olla tukena, tehdä toisen eteen asioita, olla läheinen ja tämän kaiken lisäksi tahdon vielä harrastaa seksiä. Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen samalla tavalla kuin jokainen ihminenkin on. Samanlaisia yhteyksiä ei voi eri ihmisten kanssa saavuttaa eikä tärkeitä ihmissuhteita tarvitse laittaa hierarkkiseen järjestykseen. Itse asiassa se on kovin julmaa ja epäreilua.

Romantiikan ei tarvitse liittyä oikeastaan vasta viime vuosisadan alussa suosittuihin teemoihin yksiavioisuudesta ja siihen liittyvästä ikuisen rakkauden käsityksestä. Iäti kestävä rakkauden yhteys on sinänsä upea ja kaunis asia, mutta ei siitä minun mielessäni tee kaunista ajatus suhteiden hierarkiasta, jossa yksi suhde on aina edellä muita. Minulle kauneus välittyy siitä ihmisten välisestä yhteydestä, joka liittää persoonan osaksi toista tai toisia ja synnyttää näin uuden näkökulman osapuolten elämänkatsomukseen. Tällainen rakkaus ei missään nimessä sulje pois toisia yhtä tärkeitä ihmisyhteyksiä vaan toivottaa ne avosylin tervetulleiksi. Kaikki yhteydet ovat yhtä tärkeitä eikä kyse kerrankin ole julmasta valitsemisesta ihmisten kesken vaan läheisten kompromisseista ja jakamisesta, joita todellinen välittäminen synnyttää. Tälle perustalle kannattaa rakentaa suhteita eikä vain yhteiskunnallisia instituutioita tukevia turvaverkkoja, joiden tarkoituksena on tukahduttaa elämisen intohimo ja kasvupyrkimykset.