IRC-Galleria

Olen edelleen samalla pääsykoekirjan sivulla kuin edellisessäkin päiväkirjamerkinnässä. On koko ajan helpompi ja helpompi jättää lukematta. Kertooko se siitä, että aihe ei kiinnosta vai siitä miten en pysty keskittymään lukemiseen ylipäätään. Jos kyse on mielenkiinnon puutteesta, niin kiinnostaako minua oikeastaan mikään aihe tarpeeksi ja jos taas en pysty keskittymään lukemiseen, niin johtuuko se siitä, että olen masentunut ja lamaantunut vai siitä, että olen liian typerä lukemaan.

Olen miettinyt, että jos suuntaisin kuntosaliin antamaani energiaa henkisiin ponnistuksiin, voisin ehkä saavuttaakin sillä osa-alueella jotain. Olen koko ajan ollut sitä mieltä, että kuntosali ei voi olla pois henkisestä kehityksestä vaan se pikemminkin auttaa keskittämään mielen paremmin oman tarkoituksen löytämiseen. Vähän niin kuin Zen-soturillakin. Tyhjentäessäni salilla mieleni ja antautuessani raskaan lihaskehityksen lumoihin, oivallan ja inspiroidun ja mieleeni tulvahtaa lukemattomia ideoita tulevaisuudesta ja omasta paikastani siinä. Oikeasti raudan nostelu tässä mittakaavassa kai vie vain syvemmälle päämäärättömän narsismin lumoihin eikä tuo kaivattua sielunsisältöä. Tiedän kaipaavani jotain muuta kuin viikonloppukännejä, vääriä kouluja, suurempia hauislihaksia, epävakaita ihmissuhteita ja lukemattomia unettomia öitä tietokoneen ääressä vain siitä, etten ole sillä yhtälöllä onnellinen.

Kaikista heikointa on valittaa asiasta, jonka itse voi muuttaa. Tähän väliin joku käyttäisi ainoa lapsi-vapaa kasvatus-isähahmon puuttuminen(tai sen surkeus)-turvaton ja alati muuttuva ympäristö -kortin, mutta minä en tee sitä sillä en usko sen pelastavan minua mistään. Itseasissa en usko kortin sisällön edes olevan mitenkään erityisen merkityksellinen nykyiselle tilalleni. Olisi helppoa tuudittautua ympäristötekijöiden sylkkyyn, muttei sillä saisi kuin sääliä. Kaikilla on vaikeaa ja erityisesti tässä vaiheessa. Käytän paljon mieluummin taas paikkakuntakortin, koska silloin ympärillä liehuu ainakin mahdollisuus onnellisuudesta! Silloin on päämäärä ja silloin on toivoa!

Ainiin. Otsikko ei liittynyt.

Aloitin taas pitkän tauon jälkeen lukemaan pääsykoekirjaa. Luin noin kuukausi sitten heti 40 sivua ja sitten jostain mystisestä syystä pidin kuukauden tauon. Nyt olen sivulla 70 ja pahasti jäljessä alkuperäisestä suunnitelmasta. Mielessäni on alkanut velloa yhä vahvempana vaihtoehto, etten pääsisikään yliopistoon. Tällä menolla se mahdollisuus toteutuu. Viime vuoden pääsykoeshokin olisi pitänyt opettaa siitä mihin pääsee lukematta ja mihin ei. Nykyiseen kouluuni pääsee ameebatkin ja opiskelukin on sen mukaista. Yliopistoon taas pitää ilmeisesti nähdä vaivaa. Asia jossa en ole koskaan ollut hyvä.

Suuri osa ihmisistä toimii paremmin pienen paineen alla. Minä olen yksi heistä. Minä vain vaadin jatkuvaa painostusta, että kykenen yleensä tekemään yhtään mitään. Tosin kohtuuden nimissä täytyy myöntää, että ehkä löytäisin oma-aloitteistakin motivaatiota jos opiskelisin sellaista mistä pidän tarpeeksi. Vaatimuksien osalta tuo koulun muotokuva, jonne menen nykyään ehkä 2 kertaa viikossa, on olematon. Läksyt ovat useimmiten helppoja ja yhdenkään tehtävän tai kurssin lopputyön deadline ei ole pitävä. Kaikkea voi siirtää, puhumattakin. Kunhan vain palauttaa tehtävän JOSKUS. Tässä on SAMKin opiskelupolitiikan ensimmäinen teesi. Sama pätee myös kokeisiin, joissa on yleensä 2 - 3 uusintaa. Aina voi ottaa rennosti ja sitten nähdä vaivaa muutama tunti silloin kun ei millään keksi muuta tekemistä.

Kokeet ovatkin sitten sellaisia, että ne vaativat usein omaa panostusta ja mielenkiintoa kyseessä olevaan aiheeseen. Minulla sitä harvoin on. Ei ainakaan mihinkään ohjelmistotuotantoon tai logiikkaan. Viestinnän kurssi oli hauskin ja miellyttävin ja koekin mukava. Sekin kiva kuitenkin loppui hyvin pian. Tästä niin näkee, että olen väärässä paikassa.

Tiedän, että minun täytyy päästä oppilaitokseen päästäkseni pois Huittisista. Onhan sellainenkin mahdollisuus, että tekisin töitä Tampereella vuoden ja sitten taas yrittäisin yliopistoon. Vierastan kuitenkin sitä ajatusta, koska pelkään jääväni kiinni työssäkäyvän tulotasoon, kuten niin monelle on käynyt. Sitten en koskaan lähtisi opiskelemaan ja sitä todella haluan tehdä nyt ja vuosia eteenpäin. Ilman rahaa en voi mihinkään muuttaa ja tarvitsen lähemmäs tuhat euroa maksaakseni kaikki asunnon hankkimiseen liittyvät kulut. Jokin kesätyöhakemuksistani täytyy onnata. Olen hakenut kesätöihin innokkaammin kuin yksikään vuosi ja syykin on selvä. Jos olen täällä vielä vuoden, en tiedä mitä nyt jo valmiiksi tympääntyneelle mielelleni tapahtuu.

En lähettänyt yhtään korttia ystävänpäivänä, vaikka jälkeenpäin tuli olo, että olisi pitänyt. Minulle sillä ei ole mitään merkitystä, että ystävänpäiväkin on täysin kaupallistettu suklaasydänjuhla, sillä teemat säilyvät suklaan muodossakin. Itselle tärkeille ihmisille on kiva muistuttaa heidän tärkeydestään, samalla tavalla kuin muinakin juhlina. Tapoja on erilaisia ja tämä on ystävänpäivän tapa. Minusta sydämen muotoisissa suklaarasioissa ei ole mitään ällöttävää, vaikka ne saattavatkin olla ällösöpöjä. Ällösöpöyden arvostaminen on näkökulmasta kiinni. Ei ole koskaan liian vanha heittäytymään untuvapilvien sekaan epäitsekkäiden ajatusten keskelle. Enkä ole nyt ironinen.

Jos luet tätä, jos silmäsi liikkuvat juuri tällä hetkellä näiden sanojen yli, ole kiltti ja kirjota kommentti, jossa on muisto susta ja musta, vaikka emme edes puhuis usein. Se voi olla ihan mitä tahansa haluat - hyvää tai huonoa. Kun olet tehnyt tämän, laita tämä omaan päiväkirjaasi ja ylläty (tai kauhistu) siitä, mitä ihmiset muistavatkaan susta. :>

HAASTE

Tehtävänanto: paljastan viisi omituista tapaani. Tämän jälkeen valitsen seuraavat viisi ihmistä, jotka haastan tekemään saman perästä. Heidän tulee myös kirjoittaa nämä säännöt merkintäänsä. Linkitän haastamani ihmiset tämän merkinnän loppuun ja käyn ilmoittamassa heidän kommenttilaatikkoihinsa haasteesta ja tästä merkinnästä.

1. Tarve tarkistaa onko jääkaappi ja pakkanen kiinni aina ennen nukkumaanmenoa. Illalla, kun nukkumisaikaa lähenee, menen jääkaapille ja työnnän sitä sisäänpäin tarkistaakseni että se on kiinni. Teen saman pakastimelle. Usein palaan uudestaan tekemään saman kun en ole varma ovatko ne sittenkään kiinni.

2. Käyn luonnollisilla tarpeilla istualteni yhtä usein kuin seisoaltaan. En aika usein vaan jaksa seistä vaan istuminen on niin paljon mukavampaa. Istumis/seisomis -suhde on aika lailla 50/50.

3. En pysty varsinaisesti mennä nukkumaan. Minun täytyy nukahtaa luonnollisesti tehden jotain asiaa. Tyypillisimmin elokuvaa katsellessa. Aina ennen nukkumaanmenoa laitan jotain, usein komediallista, pyörimään ja sitten kun ensimmäisen kerran nukahdan siihen, laitan TV:n pois päältä ja nukahdan. Ikinä en varsinaisesti "mene nukkumaan" ja jos sitä yritän, en saa unta.

4. Pakonomainen tarve haistella kotona onko äiti mahdollisesti polttanut sisällä. Etsin usein tuhkakuppeja sohvien ja pöytien alta todistaakseni, että äitimuori polttaa sisällä, vaikka on luvannut ettei polta. Usein olen haistavinani tupakansavun, vaikkei hän olisi edes kotona.

5. Alituinen itsensä punnitseminen. Punnitseni itseni ainakin 5 kertaa viikossa ja mietin syitä painon putoamiseen ja nousemiseen, jotka eivät usein noudata ollenkaan arvioitani ja ennusteitani.

Haastan:

Sharon

Heti kun kuulin aamulla Finlandian, alkoi ällöttää. Välittömästi kun kuulin sanan itsenäisyys, alkoi kuvottaa. Ei minua niinkään kuvota itsenäisyyskäsite vaan lähinnä se mitä siihen liittyy ja minkälaisen ajatusmaailman se yleensä pitää sisällään. Puhun nyt isänmaallisuudesta, joka on mielestäni aika pitkälti barbaarinen arvo, jonka tarkoituksena on erottaa väkijoukkoja sen sijaan, että niitä yritettäisiin yhdistää. Pystyn vuosi vuodelta samastumaan vähemmän ja vähemmän tähän ns. suomalaisuuteen, jonka joku ehkä kuvittelee olevan jollain tavalla muuttumaton käsite, johon ei vaikuta esimerkiksi se, että maahamme virtaa uutta aineistoa joka puolelta maailmaa. Suomalaisuus on joku ikivanha, valtion keksimä adjektiivivarasto, jonka avulla villittiin suuria ihmisryhmiä sotaan.

Itsenäisyydestä sen verran, että mikäli nämä urhoolliset pelastajamme olisivat eläneet tänä päivänä, emme olisi enää heidän määritelmänsä mukaan itsenäisiä. EU määrittää elämänmenoamme taloudellisella, sosiaalisella myös sotilaallisella akselilla hyvin kokonaisvaltaisesti ja hyvä niin. Olemme osa isompaa kokonaisuutta ja me pääsemme huolehtimaan myös laajemman kokonaisuuden asioista. Se tekee hyvää meidän ajatusmaailmallemme ja kasvattaa meistä empaattisempia ja sivistyneempiä ihmisiä. Olen mielelläni osa Eurooppaa ja Maailmaa.

Päivä toi taas ajatuksia miesten ja naisten asevelvollisuudesta ja epätasa-arvoisuudesta. En voi sietää jos nainen jollain tavalla kritisoi miespuolisia, jotka eivät käy armeijaa. Mielestäni heillä ei ole oikeutta ottaa kantaa asiaan kuin yhdestä näkökulmasta. Siitä, että velvollisuus saataisiin tasavertaiseksi. Provosoin tyttöihmisiä keskustelupalstalla huomaamaan oma ristiriitaisuutensa ehdottamalla naisten äänioikeuden poistamista ja pakollista miesten tottelemisvelvollisuutta, kuten ennenkin on ollut. Se on samalla tavalla oikein kuin miestenkin asevelvollisuus mikäli vedotaan historiallisiin tosiasioihin ja perinteisiin.

Nolostuin jälkeenpäin järjettömän paasauksen kirjottamisesta muistaessani oman surkeuteni koko mitan. Ehkä jos koittaisin itse edes jotenkin olla esimerkki itsensä monipuolisesta kehittämisestä, voisin puhuakin siitä jotain. Ei ole oikein uskottavaa pistää kaikkea ympäristön piiriin, kun täältäkin varmasti löytyy toisenlaisia ihmisiä, joilla on kykyä, syvyyttä ja paloa rakentaa itseänsä. Varmasti ihminen, jolla olisi mainitsemiani luonteenpiirteitä kykenisi ottamaan kaiken irti mistä tahansa perähikiän K-kauppa-pankki-apteekki-einonbaari -akselista.

Janoan mielen virikkeitä. Tarvitsen ajatustoimintaa kirvoittavia ärsykkeitä. Kun en saa niitä tarpeeksi, turrun ja puudun enkä ole iloinen. Usein silloin myös ajattelen, että ehken teekkään henkisyydellä juuri mitään vaan, että olen typeränä ihmisenä tarkoitettu kehittämään itseäni vain fyysisten uurastusten ja ponnistusten kautta. Kuten nyt esimerkiksi punttien nostolla. Karrikatyyrisesti olisi kai aivan oikein, etten kaipaisi mitään muuta kuin enemmän lihaksia, voimaa ja kokoa. Eihän punttijunteilla ole aivoja ja jos onkin niin lihakset korreloi suoraaan aivojen koon kanssa ja jne jne jne.

Ilmeisesti harhaluulo punttijuntteuden ja yksinkertaisuuden korreloinnista juurtuu harrastuksen sosiaalisesta historiasta. Vuosisadan alussa kun kuntosalibuumi lähti liikkeelle, sitä mainostettiin nimenomaan tavallisen kansan hyötyhuvina, työmiehen ilona. Herraskansa karsasti moista itsensä uuvuttamista ja rehkimistä. Raskaan työn tekijälle siinä taas ei ollut mitään uutta. Nykyään kuitenkin suurin osa elämätapabodareista ja erityisesti kilpabodareista on korkeasti koulutettuja. Tällä tarkoitetaan, että useimmilla motivoituneimmilla kehonrakentajilla on jokin korkeakoulututkinto. Toki onhan tilanne muuttunut 80-luvusta, jolloin bodaaminen oli todellinen juppien trendi. Nykyään salilla käyvät kaikki, mutta kovinta työtä paiskivat jätkät ovat ilmeisesti myös akateemisesti pätevää porukkaa.

En koskaan tahtoisi kehittää itseäni vain salilla. Pidän lihasten kasvattamista kuitenkin ylevänä lähinnä sen vaatimien elämäntapaohjeiden vuoksi. Se on todellinen luonteen testaaja ja erityisesti sen kasvattaja. Sen rankkuus ja ääretöntä sinnikkyyttä ja pitkäjännitteisyyttä vaativa luonne herättää todellista kunnioitusta sen harrastajia kohtaan. Se kertoo kyvystä asennoitua haasteisiinsa vakavasti ja sitoutua niihin äärimmäisen tiiviisti. Sellainen näkyy elämän muillakin osa-alueilla tavalla, josta Arnold Schwarzenegger on mainio esimerkki. Mikä tahansa ponnistus, haaste tai päämäärä, jolle antaa kaikkensa, on mahdollista saavuttaa. Kun koko henkistä ja fyysistä tarmoa käytetään kokonaisuudessaan, mikään ei ole mahdotonta. On mahdollista saavuttaa asioita, joista unelmoi ja haaveilee. Esteiden ilmaantuminen herättää vain suurempaa tarmoa päästä niistä yli. Pessimismi ei kuulu omistautuneen ja sinnikkään ihmisen ominaisuuksiin.

En tiedä kuinka pitkännitteinen ja sinnikäs itse olen, mutta ainakin koitan rakentaa itseäni useammalla eri osa-alueella. Koitan olla koko ajan enemmän. En ole onnistunut siinä aivan haluamallani tavalla. Syytän usein tätä ympäristöä, tätä laiskuutta edistävää koulua, näitä tavallista elämää himoitsevia ihmsiä, jotka eivät edes kaipaa uusiin ulottuvuuksiin kokemaan jotain ennenkuulumatonta ja upeaa. Heillä on paloa elää paikallaan. He tahtovat ainoastaan turvallisuutta ja tuttua. Heillä ei ole edes uteliaisuutta lähteä kokemaan ja näkemään. Pidän heitä surullisena kuvana ihmisluonteesta. Tosin hekin ovat varmaankin ympäristönsä tuloksia.

Itsehän synnyin helsingissä ja muutin paikkakunnalta paikkakunnalla. Elin lapsuusvuoteni Espoon lähiöissä, jonka jälkeen muutin Nokialle. Olen varma, että vaihteleva elinympäristöni on suora syy siihen miksen halua tyytyä Huittisten tarjoamiin mahdollisuuksiin ja sen suorastaan taannuttavaan vaikutukseen. Täällä kaikki tekee työtä, ostaa työstä saatavalla rahalla ruokaa ja viinaa ja käy joskus katsomassa läheisiään. Täällä ei katsota edes elokuvia, ja jos katsotaankin, katsotaan paskaa. Huittislaisten on vaikea löytää kulttuuriantia täältä, joten eivät he sitä kaipaakaan. Ja koska eivät kaipaa, sitä ei tule olemaankaan. Kirjaston rakkausromaanit ovat heidän kokemuksensa ulkomaailmassa elämisestä.

Ihminen tarvitsee ympärilleen itsensä kehittämiseen omistautuneita ihmisiä, jotka tuovat omalla esimerkillään innostusta ja inspiraatiota rakentaa omaa persoonaa samalla tavalla. Tylsyys ja tavallisuus lamaannuttaa kaiken intohimon ja tekee ihmisestä nolon tollon. Ihmisen täytyy päästä käyttämään kaikkea mitä hän sisältää: kaikkea syvyyttä, kaikkea uteliaisuutta, kaikkea tietoa, ihan jokaista hippuakin. Sillä, mitä pikkukuntalainen tarkoittaa tavallaisella elämällä, ihmisen kyvyn käyttäminen on mahdotonta.

Ikääntymisen väistämätön jatkumo on kai monille hankala asia. Usein sanotaan, että murrosvaiheissa on aina vaikea siirtyä yhdestä vaiheesta toiseen. Se luo paineita, se pelottaa, siitä ei tiedetä. Silti aina noihin lausahduksiin lisätään se kuinka uuden vaiheen päästyä kunnolla alkuun, siitä alkaa pitää ja sen hienouksiin pääsee käsiksi. Silloin esimerkiksi ymmärtää, että nyt tietää enemmän kuin ennen, niin itsestä kuin maailmastakin. Itse en ole varma asiasta.

Olen 20-vuotias poika jonkun sellaisen kynnyksellä jota kutsutaan aikuisuudeksi. Ai mistäkö tiedän olevani sen kynnyksellä? Koska minun ei anneta unohtaa sitä. Nykyinen opiskelupaikkani ei annan unohtaa sitä, sukulaiseni ja läheiseni ei anna unohtaa sitä, eikä edes suoramarkkinointi anna unohtaa, että minä voin nyt ottaa opinto-, asunto- ja tekstiviestilainaa, ostaa auton ja jopa ajaa sillä, ottaa erinäköisiä luottokortteja, joita voin käyttää niin kauan kun en kypsänä aikuisena jätä laskuja maksamatta. Sukulaiset ja läheiset sentään muistuttavat kannustavasti aikuisuuden onnesta erilaisilla motivointijärjestelmillä, jotka sisältävät liiallista alkoholinkäyttöä, masennuslääkkeitä, alituista sairastelua, yrittäjän paineiden ja pelkojen täyteistä elämää sekä katseen täyttävää yksinäisyyttä, joka saa kyllä minkä ikäisen tahansa säälimään ja surkuttelemaan elämänkulun kehitystä.

Ei ympärilläni ole juurikaan onnellisen tuntuisia aikuisia ihmisiä. Kaikki ovat enemmän tai vähemmän onnettomia, pettyneitä ja surullisia elämäntilanteeseensa. Minä olen saanut käsityksen, että se on väistämätön lopputulos. Kaikki jäävät yksin, pettyvät, menettävät kiinnostuksensa ja elämänhalunsa. Jokainen lopulta taistelee jaksamisestaan, eikä tosiaankaan pelkästään jaksamisesta työssä tai muissa uurastuksissa vaan ihan oikeasti, että jaksaisi edes kiinnostua herättämään itsensä aamulla ja vieläpä pitämään itsensä hereillä. Miksi helvetissä tahtoisin ikimaailmassa kasvaa ja edetä siihen tilanteeseen?

Olen saanut esimakua aikuisuuden hyödyttömyydestä. Se tuo mukanaan vastuuta, josta nauttiminen on pidemmällä aikavälillä mahdotonta. Usein sanotaan, että se vastuu tuo identeetin lujittumisen ja itsearvostuksen kehityksen kautta oikeaa nautintoa siitä kuka ja mikä on sekä tuo oikeaa ymmärrystä elämästä ja omasta tarkoituksesta. On kuitenkin vaikea nähdä miten aikuistuminen oikeasti kasvattaisi uskoa itseensä ja omaan elämään tai edes kertoisi pätevästi 'kuka minä olen'.

Miksi minunkin on pakko aina elää erilaisten päämäärien kautta. Sitten kun olen tehnyt sen, sitten kun tulee se päivä, se aika, se tapahuma olen täydempi, kokonaisempi ja onnellisempi. Jos taas en määritä olemista päämäärillä, tunnen oloni tyhjäksi ja turhaksi. Ikään kuin minulla ei olisi mitään tarkoitusta. Silti päämäärät tunnetusti estää hetkestä nauttimisen ja vie myös usein iloa tekemiseltä, päämäärän prosessilta. En tahtoisi tuhlata elämääni yrittäen päästä johonkin minkä jälkeen haluan päästä johonkin toiseen asiaan, tilaan tai tulokseen. Haluaisin tuntea olevani täysi koko ajan, jokaisena hetkenä. Tahdon olla varma itsestäni myös silloinkin kun oletettu päämäärä ei olisi niin lähellä. Tahdon, että minut määrittää jokin muukin kuin eteen tulevat etapit. En halua kulkea eteenpäin päättymätöntä suoraa, jossa suoritan vain erilaisia tehtäviä, jotka lopulta loppuvat, kun olen kuollut.