IRC-Galleria

Pääsykokeet tuli ja meni. Ylitin omasta mielestäni itseni siihen asti kunnes aika loppui ja viimeinen aineistotehtävä jäi melko pahasti vaillinaiseksi. Suru ja vitutus alkoivat heti kokeen jälkeen, johon olin ehkä ladannut turhankin paljon itsestäni. Olin valmistautunut paremmin kuin ikinä elämässäni mihinkään, mutta en siltikään luultavasti niin hyvin kuin monet. Silti tunsin tietäväni lähes kaikki kysyttävät asiat ja verbaalinen osaamiseni tuntui nokkelalta ja se sujui ehdottomasti huolellisemmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Jos tämä nyt kelloon kaatuu, jossiteltavaa jää kuukausiksi eteenpäin. Tällä hetkellä ajatus tuntuu liian musertavalta, joten keskityn mieluummin tutkimaan sitä vapauden tunnetta, joka minut olisi pitänyt vallata jos kaikki olisi mennyt hyvin.

Olen viime aikoina joutunut tai tuntenut velvollisuutta analysoida arvojani ihmissuhteissa monelle läheiselle tai kohta läheiseksi tulevalle ihmiselle. Olen todella iloinen, että olen löytänyt maailmankatsomuksellista varmuutta pysyä arvojeni ja asenteideni takana ja rakennan oikeasti omaa tasa-vertaista maailmaani muiden ihmisten maailmojen rinnalla. En koe enää samanlaista tarvetta mukautua seuraan ja seuran arvoihin vaan minulle on yhä useammin melko sama mitä muut ajattelevat elämäntyylistäni. Olen myös huomannut, että tulen siten vielä varmemmaksi itsestäni ja ennen kaikkea tyytyväisemmäksi. Minua kiinnostaa läheisieni mielipiteet ja ajattelen heitä päätöksissä ja valinnoissa, jotka jollain tavalla heitä koskevat. Muussa tapauksessa heidän ymmärryksen puutteensa minun toisinaan epäsovinnaisia arvoja kohtaan on valitettavaa, mutta toivon mukaan he tästäkin huolimatta kunnioittavat minua.

Pidän itseni analysoinnista, ääneen tai hiljaa, ja selitän kyllä mielelläni itsestäni ja käsityksistäni kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan. Menetän malttini vain silloin, kun moraaliani kyseenalaistetaan kerta toisensa jälkeen asiasta, jonka olen jo selvittänyt. Käsitykseni ihmissuhteista herättää usein ihmetystä, hämmennystä ja jossain vaiheessa myös moraalista epäilyä ja tuomitsemista.

Olen huomannut miten sukupuoliroolit, erilaiset parisuhdeinstituutiot, normit ja rakkauskliseet menevät sekaisin ihmisten mielessä hyvin samantapaisella tavalla. Yllätyin kuitenkin huomatessani, miten vaikea suomalaisen on ymmärtää ihmissuhdetta, jossa on monia samoja elementtejä kuin perinteisessä parisuhteessa ja ystävyyssuhteessa, muttei ole kumpikaan niistä. Tässä kohtaa yleensä sanotaan "Eli siis panosuhde", sillä merkitykselliseksi elementiksi mistä tahansa suhteesta löydetään ainoastaan seksi. Miksi ihmeessä suhde määritellään seksin harrastamisen mukaan, vaikka 95% suhteesta koostuu lähes jokaisessa tapauksessa aivan toisista asioista? Suhde voitaisiin määritellä intimiteetin mukaan, mutta tällöin olisi aivan turha puhua seksistä siinä merkityksessä kuin mitä se tällä hetkellä edustaa parisuhdekäsityksissä. Seksi ei tee suhteesta intiimiä vaan intiimi suhde tekee myös seksistä sitä. Siihen, kuinka läheinen suhde on, vaikuttaa taas monet muut inhimillisen yhteyden tasot, jotka taas koostuvat varmasti monilta osin niistä asioista, joita perinteiseen parisuhteeseen liitetään, mutta monet osat taas eivät välttämättä liity.

Läheinen suhde, jossa on syviä yhteyksiä, jakamista, tukemista, ajatusten- ja tunteiden vaihtoa, intiimiä kemiaa, toisen huomioonottamista ja seksiä, ei ole vielä perinteinen parisuhde. Tässä kohtaa olisi kai hyvä määritellä perinteinen parisuhde. Niin paljon kuin yksilöllisiä käsityseroja onkin, samankaltaisuuksia on vähintään yhtä lailla niin käytännön kuin unelmienkin tasolla. Arkipäivän toiminnoista, parisuhdesöpöilystä ja suurista elämää koskevista unelmista (joihin parisuhde keskeisesti liittyy) löytyy identtisiä ja vähemmän identtisiä tulkintoja, joissa useimmiten on sama juoni ja rakenne. Ainakin suhteeseen liitetään useimmiten käsitys yksiavioisuudesta sekä suhteen etenemisestä muiden yhteiskunnallisten etappien mukaan. Jälkimmäisessä lienee enemmän muovausvaraa kuin ensimmäisessä. Elämä ei etene enää lineaarisen kaavan mukaan, jossa opiskellaan, mennään töihin, naimisiin, hankitaan lapset, talo jne. Nykyään rytmin ja sisällönkin saa tiettyjen vaihtoehtojen puitteissa itse päättää. Silti perinteinen vaihtoehto on edelleen suosittu, vaikka se saatetaankin toteuttaa erilaisessa rytmissä ja vähän myöhemin kuin ennen.

Ihmiset odottavat edelleen joka tavalla ns. vakiintumista koko elämän tasolla, jonka avulla he ajattelevat saavansa elämänsä paremmin hallintaansa. Tämä vakiintuminen tukee inhimillistä tarvetta etsiä jatkuvuuksia, ennustettavuutta, rutiineja ja säännönmukaisuutta. Jokainen tarvitsee tietyn asteisia varmuuksia oman elämänsä rakenteista ja jokaiselle rutiinit ovat tietyllä tasolla hyväksi. Ne tuovat elämänhallintaa ja antavat mahdollisuuden tehdä rationaalisia ja harkittuja päätöksiä. Niiden ei ole tarkoitus estää ihmistä kehittymästä ja kasvamasta eri suuntiin tai sanella ihmisen toimintamahdollisuuksia. Jokaisen pitäisi rakentaa elämäänsä jatkuvasti omaan suuntaansa, etsiä uusia vastauksia itsestään ja ympäristöstä ja suhtautua epäilevästi vallitseviin rakenteisiin. Tämä ei tarkoita ettekö voisi olla vankkoja arvoja ja asenteita, joista kiinnipitäminen on vain hyvä juttu. Uuden etsiminen on silti aina vanhan asettamista kyseenalaiseksi ja sen pitäisi olla mukana jokaisen elämäntarkoituksessa, ainakin taustalla.

Minulle se rutiini tulee saliharjoittelusta ja sen vaatimasta elämänrytmistä ja ravintotietoudesta. Se on minun ennustettavuuteni ja jatkuvuuteni, joka vaikuttaa fyysiseen ja henkiseen terveyteeni useimmiten positiivisesti. Minä en tahdo ihmissuhteideni perustuvan tähän jatkuvuuksien ja ennustettavuuden kaipuuseen. Tahdon ilman muuta merkityksellisiä ihmissuhteista, tahdon ihastua ja ihastella, tahdon jakaa ajatuksiani ja tunteitani, ottaa niitä vastaan, olla tukena, tehdä toisen eteen asioita, olla läheinen ja tämän kaiken lisäksi tahdon vielä harrastaa seksiä. Jokainen ihmissuhde on ainutlaatuinen samalla tavalla kuin jokainen ihminenkin on. Samanlaisia yhteyksiä ei voi eri ihmisten kanssa saavuttaa eikä tärkeitä ihmissuhteita tarvitse laittaa hierarkkiseen järjestykseen. Itse asiassa se on kovin julmaa ja epäreilua.

Romantiikan ei tarvitse liittyä oikeastaan vasta viime vuosisadan alussa suosittuihin teemoihin yksiavioisuudesta ja siihen liittyvästä ikuisen rakkauden käsityksestä. Iäti kestävä rakkauden yhteys on sinänsä upea ja kaunis asia, mutta ei siitä minun mielessäni tee kaunista ajatus suhteiden hierarkiasta, jossa yksi suhde on aina edellä muita. Minulle kauneus välittyy siitä ihmisten välisestä yhteydestä, joka liittää persoonan osaksi toista tai toisia ja synnyttää näin uuden näkökulman osapuolten elämänkatsomukseen. Tällainen rakkaus ei missään nimessä sulje pois toisia yhtä tärkeitä ihmisyhteyksiä vaan toivottaa ne avosylin tervetulleiksi. Kaikki yhteydet ovat yhtä tärkeitä eikä kyse kerrankin ole julmasta valitsemisesta ihmisten kesken vaan läheisten kompromisseista ja jakamisesta, joita todellinen välittäminen synnyttää. Tälle perustalle kannattaa rakentaa suhteita eikä vain yhteiskunnallisia instituutioita tukevia turvaverkkoja, joiden tarkoituksena on tukahduttaa elämisen intohimo ja kasvupyrkimykset.

Kun olen koneella, internetissä, mesessä ta irkissä, koen lähinnä pettymyksiä. Kun taas opiskelen, luen ja pänttään minulle merkityksellisiä asioita tai ylipäätään mitä tahansa uutta, koen pelkkiä onnistumisen tunteita. Kumpaan minun pitäisi käyttää suurin osa ajastani? Tällä hetkellä käytän ensimmäisen listan aktiviteetteihin noin 8 tuntia päivässä ja jälkimmäisen ehkä tunnin tai pari. Kahdeksan tuntia turhautumista ja turtuneisuuden jäätävää paikallaan pysymistä ja tunnin pari mieltä virvoittaa, raikasta oppimista. Suhdeluku on siis mielekkään elämän kannalta vähintäänkin perseestä.

Kaikki sellaiset ominaisuudet, joiden vaikutusta itsessäni haluaisin vähentää, saavat minut jämähtämään kerta toisensa jälkeen koneelle vain huomatakseni kuinka onnettomaksi siitä tulen. Kompleksini, itsetunto-ongelmani, huteran identiteettini luomat häilyvät ja vaihtelevat tarpeet, tunteet ja päämäärät pitävät yksinkertaisempana vaihtoehtona jauhaa paskaa näennäisen sosiaalisissa chatverkoissa ja keskittyä ihmisten ulkonäön arvioimiseen sekä odotteluun siitä, että joku arvioisi omaa ulkonäköäni. Nekään ominaisuuteni, jotka näin tekevät, eivät kai oleta, että tulisin paskasta onnelliseksi, mutta hetkellinen, tyhjä ilo on helpompi toteuttaa kuin henkistä työtä vaativa uusien asioiden omaksuminen, kts. opiskelu.

En saa itsestäni irti tarpeeksi ennen kuin pääsen ongelmistani. En myöskään pääse ongelmistani ellen pysty korostamaan niitä ominaisuuksia itsessäni, joiden kautta tulen onnelliseksi. Eikä se ole vain niin, että lukeminen ja opiskelu ei merkitse minulle tarpeeksi, jotta viitsisin panostaa riittävästi. Tämä kevät on ollut täysin vallankumouksellinen minulle opiskelujen kannalta. Olen lukenut alle kolmen kuukauden sisällä 6 tulevaan alaani liittyvää tietokirjallista teosta ja käyttänyt runsaasti aikaa niiden omaksumiseen viiteaineiston kanssa. Pystyn siis parempaan kuin aiemmin ja pystyn parempaan kuin nykyäänkin. En vain tässä tilassa, en mitenkään.

Olen yksinäinen eikä mikään poista sitä tunnetta. Jos olisin tarpeeksi varma omista arvoistani ja paikastani maailmassa, yksinäisyyden tunnetta ei luultavasti olisi. Liikkuvuus, muuntautumiskyky ja jatkuva eteenpäin meneminen leimaa koko olemistani ja on aina niin tehnytkin. Minä koostun vapaasta halusta yrittää ymmärtää, omaksua ja samastua mahdollisemman moneen näkökulmaan ja kokemukseen, jotta voisin paremmin ymmärtää itseäni, yhteiskuntaa ja maailmankaikkeutta. Miten voin tarkasti määritellä paikkani jos kerran en edes tahdo tehdä sitä. Jos olisin kuitenkin tarpeeksi varma vaikkapa em. tarkoituksestani, saisin siitä voimaa, yksin, kaksin tai yhdessä. Mutta kun olemistani määrittää edelleen liikaa vaikkapa se pitääkö vastaan kävelevä teini minua hyvännäköisenä vai ei. Kaltaiseni ihminen ei voi olla varma mistään muusta kuin siitä, että seuraava, täysin merkityksetönkin negatiivinen kokemus tai sosiaalinen hyljeksintä tuhoaa mielenrauhan ja valmiiksi sirpaleisen itseluottamuksen vieläkin pienemmiksi palasiksi, jotka eivät pysty edes keräämään itseään hankkiakseen töitä, saati sitten jahtaamaan korkeammaksi olennoksi kohoamisen tasoa.

Kohtaan viimein todellista kurjuutta. Minulla ei ole rahaa ruokaan! Työharjoittelupaikkani lähti alta pois ja nyt olen laiska ja kuihtuva teeskentelijä, kun ennen olin vain laiska teeskentelijä. Ostin 30 kappaletta kalapuikkoja, koska ne on kaikkein halvin eines, jossa on edes vähän enemmän proteiinia! En ole ennen kohdannut tällaista tilannetta ja haluaisin nyt tutkiskella itseäni, että onko tästä minulle enemmän hyötyä vai haittaa.

Ensitarkastelulla voisi ajatella, että rahattomuus on huono juttu. Siltä se minustakin nyt tuntuu! Toisaalta taas minulla on oiva tilaisuus testata rajojani ja omaa mielikuvitustani. Mitä kaikkea pystyykään tekemään ilman rahaa! Tämän lisäksi palkkani on yleensä mennyt lähinnä sellaiseen, josta en pysty suoraan sanomaan, että siitä olisi todellista hyötyä itseni kehittämisen kannalta. Olen tuhlannut sen lähinnä proteiinipatukoihin ja erilaisiin biletysmatkoihin, joiden olen toivonut olevan joka kerta erilaisia, mutta jotka harvoin ovat! Suurin menoero on tietysti ruoka, johon tämä n. 90-kiloinen ruhoni saa tuhlattua tarkalla säännöstelyllä noin 400 euroa kuukaudessa.

Raha houkuttaa etsimään sisältöä ostettavista tuotteista ja palveluista, useimmiten esineistä, joilla on oikeasti vain välinearvoa ja, joita pitää siksi osata käyttää oikein. Jos ei osaa, ne ovat vain ajanvietettä, turruttavaa ja pinnallista aivotäytettä, jotka vievät kauemmas niistä minulle tärkeistä merkityksistä. Minulla on selvä taipumus viettyä pintoihin ja ulkoisuuteen heti kun unohdan hetkeksikin miksi tahdon esimerkiksi opiskella tai, kun kohtaan jotain vaikeuksia käsittelemissäni aihepiireissä. Panostaminen ja ongelmien ylittäminen on siis edelleen vaikeaa, koska en ole juuri mihinkään koskaan panostanut. Heti kun minulta viedään mahdollisuus keksittyä jonninjoutavuuksiin, alan taas etsiä sisältöä tärkeistä ja todellisemmista asioista ja tunnen tulevani täydemmäksi ja tyytyväisemmäksi! Raha siis ennen kaikkea turmelee ja vaikka minua nyt ottaakin päähän, etten saa proteiinipatukoita ja uusia DVD:eitä, tai etten pääsekään hurjan hauskoille pippalointiretkille, saan taas päntättyä enemmän ja löydän itsestäni suurempaa varmuutta tehdä töitä unelmieni eteen.

Kyllä mä silti haluun töitä!

Sain tänään 18.21 luettua Max Weberin Protestanttinen etiikka ja Kapitalismin henki -esseen, jonka lukemisesta ei muuten ollut juuri mitään hyötyä ilman latinan kielen maisterin tutkintoa ja sataa tuhatta lähdeviitteistä kertovaa kirjaa, ja lähdin normaaliin tapaani kuntosalille näennäisesti yhdistämään terveyttä narsistisiin taipumuksiini. Pukuhuoneessa aloin hahmottaa kirjan kokonaiskuvaa sekä siinä samalla yritin löytää omasta elämästäni elementtejä, jotka olisi yhdistettävissä aina uskonpuhdistuksen luomien protestanttisten liikkeiden elämänkäytäntöihin. Suomessahan on tietysti vahvimmin vaikuttanut Luterilainen liike, mutta silti reformoitujen liikkeiden voima on jyllännyt täälläkin aina Lutherista lähtien.

Löysin hauskan ja aika osuvankin yhteyden minun ja puritaanisten liikkeiden välillä. Alunperin kalvinismista lähteneet Puritaanithan korostivat maallisessa mielessä huvitonta ja prameilematonta elämäntapaa, jonka ainoa merkitys on Jumalan kunnian lisääminen oman vaatimattoman ja säntillisen elämän kautta. Heille kaikenlainen tunteenomainen oli merkki maagisesta tai lihallisesta suhtautumisesta maailmaan ja siksi he pidättäytyivät mm. sellaisesta taiteesta ja kirjallisuudesta, jonka katsoivat edistävät lihallisen ja vaistonvaraisen ihmisen kehitystä. He paheksuivat mässäilyä, rikkauden keruuta sen itsensä takia sekä joutilaisuutta ja lukuisia muita asioita, jotka taas olivat feodaalisella ajalla ja erityisesti aristokraattien keskuudessa hyvin yleisiä. Lopulta puritaaninen etiikka vaikutti osaltaan kapitalistisen hengen kehittymiseen, jonka jälkeen siltä putosi pois varsinainen uskonnollinen pohja. Minä tunnun kuntosalikäyttäymisineni aivan askeettiselta puritaanilta ilman Jumaluskoa.

Säntillisessä kuntosaliharjoittelussa, joka tähtää selkeisiin tuloksiin, on tärkeää elämäntavan täydellinen yhdistäminen harjoitteluun. Syödään oikeanlaista ruokaa tiettyyn aikaan, rutiininomaisesti, ei koskaan liikaa tai liian vähän. Ruoka on ensisijaisesti väline eikä kulinaristinen nautinto. Nukutaan paljon, muttei liian paljon, jotta ehdittäisiin treenaamaan ja syömään riittävästi. Alkoholin ja muiden päihteiden käyttäminen on erittäin epäsuositeltavaa, sillä ne hidastavat palautumista, kantavat kehoon turhia kaloreita ja hidastavat sen lihaksia kasvattavaa toimintaa. Tämä tarkoittaa, että juhliminen ja valvominen ovat myös kiellettyjä. Kuntosaliohjelmaa noudetaan orjallisesti ja mikäli joku kerta jää välistä, tunnetaan välittömästi huonoa omaatuntoa, ts. synnintuntoa. Usko saliharjoittelun tärkeyteen ja sen päämääriin on henkilökohtainen. Se ei ole kenenkään toisen asia, muut ovat itse asiassa oman elämänjärjestyksen ulkopuolella, eivätkä ehkä usein ymmärrä salillakävijän motiiveita. Salin sisällä taas on oma ymmärtävä, samoin ajatteleva yhteisö, jonka kanssa jaetaan kokemuksia ja ennen kaikkea kerrotaan toisille hyväksi havaittuja teesejä, jotka he sitten hurskaina yhteisön jäseninä lisäävät elämäntapaansa eli uskoonsa.

Saliharjoittelusta luotu elämäntapa määrittää kokonaisvaltaisesti toimintaa salilla ja sen ulkopuolella, jokaisena hetkenä. Sen päämäärä on lihasten kasvattamisessa, mutta myös paljolti itse tekemisessä, ts. elämänhallinnassa. Harjoittelun vaatima itsekuri vastaa puritaanisen yhteisön jäseneltä vaadittua nöyrää elämän hyväksyntää, joka näkyy uutterana ja alati jatkuvana työnä. Uhraukset, joita treenaaja joutuu tekemään dogminsa eteen, vastaavat puritaanin pidättäytymistä lihallisista, tunnepohjaisista nautinnoista ja maallisisista iloista. Harjoittelun tuottama fyysinen tuska koettelee salikävijän uskoa ja aina kun sen kykenee ylittämään, tietää olevansa oikeilla jäljillä. Samalla tavalla puritaanit ottivat vastaan arjen kärsimyksen ja kiusaukset Jumalan koettelemuksina, jotka on laitettu heitä varten ja heidän uskoaan testaamaan.

Olen kuunnellut hurjan teiniangstipalon vallassa Avril Lavignea viimeisen kaksi viikkoa ja vaikka hänessä onkin tiettyyn elämäntilanteeseen sopivaa ylidramaattista ranteidenviiltelytunnelmaa, Avrilin biisejä vaivaa korviinpistävän perinteinen sukupuoliroolikeskeisyys. Jokaisessa kappaleessa laulaa satutettu TYTTÖIHMINEN, jota MIESHENKILÖ on loukannut, pettänyt tai muulla tavoin satuttanut. Itse asiassa jokaisen laulun lyyrikoissa kuvaillaan miten"pienen, herkän ja hyväuskoisen" pikkulikan mieli on pahoitettu, sydän murskattu ja unelmat lyöty palasiksi. Tämän seurauksena puidaan, miten ne KUNDIT voi aina olla niin törkeitä, epäluotettavia ja ennen kaikkea MIESMÄISIÄ.

Rakkauslaulut, joissa nainen on subjekti, sisältävät aina huiman määrän naisenergiaksi luonnehdittavaa "I WILL SURVIVE" -henkeä, jolla feministipioneeri kertoo selviytyvänsä ilman miestä vaikka mikä olisi! Tällä väkinäisellä ja tarpeettomalla todistelulla nainen alentaa itsensä juuri sellaiseksi miehen leluksi, jota alkuperäinen feminismi halusi välttää. Miksi naisten pitäisi miehiä erityisemmin kailottaa pärjäävänsä ilman vastakkaista sukupuolta? Vaikka sellainen oman itsenäisyyden julistus olisi tarkoitettu nimenomaan miehille muistutukseksi, paljon parempi todistuskeino olisi neutraali ja oikeasti itsetietoinen suhtautuminen elämään parisuhteessa ja sen ulkopuolella. Tämän lisäksi sukupuolistereotypioiden korostaminen rakkauslauluissa ei muokkaa naiskuvaa (tai mieskuvaa) avoimemmaksi muutoksille ja sitä kautta vähennä sukupuolten välistä epätasa-arvoa.

Minua nämä teemat koskettavat erityisesti, sillä en ole koskaan kokenut perinteisiä maskuliinisia instituutiota kovinkaan läheisiksi. Tietysti varhaisteininä tahdoin korostaa miehisyyttäni eheämmän identiteetin puutteessa, mutta sen jälkeen olen kasvanut kohti, kaikille tuttuja sosiaalisia kategorioita käyttäen, ns. metroseksuaalisuutta, jossa yhdistetään elementtejä erilaisista sosiaalisista rooleista. Olenkin hassu yhdistelmä suomalaiseen kansanperinteeseen liitettävää jäyhää äijämäisyyttä ja naisten parissa kasvaneen, äidissä pitkään kiinni olleen pojan yliherkkää ja ihmiskeskeistä feminiinisyyttä. Varmaan senkin vuoksi arvoni ovat monessa asiassa niin ristiriitaiset. Usein väheksyn ja suorastaan halveksun perinteitä, koska katson niiden estävän siirtymistä eteenpäin, ylöspäin, avoimemmaksi, tasa-arvoisemmaksi, sivistyneemmäksi tai muulla tavoin kehittyneemmäksi olennoksi. Toisaalta vain historian ja menneen kautta voi tietää ja analysoida tulevaisuutta ja mahdollisia päämääriä, joten perinteet sekä niihin liittyvät tottumukset ja tavat on hyvä tuntea.

Minullakin on avoimuusyrittelystä huolimatta paljon ennakkoluuloja, joista monet ilmentävät itseään käytöksessäni tiedostamattomalla tai hyvin löyhästi tiedostetulla tasolla. Jälkeenpäin yritän aina korjata mielipiteitäni ja tekojani selittelemällä ne ensin itselleni ja sitten toisille. Todellisuudessa en ole vielä niin avoin ja ennakkoluuloton ihminen kuin haluaisin. Epäilemättä toiminnassani vaikuttaa isäni, jonka kanssa en siis ole koskaan asunut, mutta joka on ollut minulle vaistomaisesti roolimallina sen pohjalta mitä olen hänestä tiennyt. Tämä jokaisesta työstään potkut saanut bodariraakki on arvoiltaan erittäin konvervatiivinen ja hänen retoriikkansa noudattelee idolinsa Arnold Schwarzeneggerin (amerikkalais)oikeistopohjaista invidualismia, jossa korostetaan yksilön vaikutusmahdollisuuksia ja vastuuta, mutta jonka vapaus näyttää lähinnä ulottuvan ainoastaan markkinatalouteen ja yksilötasolla pröystäilevään rahankäyttöön. Tästä hyvänä esimerkinä isän taksipolitiikka. Hän ei siis koskaan matkustanut bussilla sillä vain köyhät tekevät niin.

Kasvuiässä ja myöhemminkin malleja haetaan joka suunnasta ja tietysti minä halusin löytää yhden mallini isästäni, jota en ikinä tuntenut. Joka tavalla omastakin mielestään epäonnistunut ja terveytensä alkoholilla, tupakalla ja hormoneilla pilannut, multivelkaantunut, epäluotettava ja itsekeskeinen ikuinen pikkupoika onkin roolimallina surkuhupaisan opettavainen tapaus kelle tahansa!

Masennusta on vaiketa huomata itsessään. Sen merkkejä ei halua tai pysty pistämään merkille jos on sellainen persoona, joka tahtoisi vain rypeä toivossa, innostuneisuudessa ja ilossa. Jotkut tahtovat sukeltaa masennukseen ja he toitottavatkin siitä alituisesti saadakseen sääliä ja huomiota. Itse tunnen jollain tavalla häpeää masennuksesta enkä koe muiden säälin auttavan minua tilani hoidossa ollenkaan. Tosin aikaisemmin luulin, etten koskaan ole masentunut vaan minulla on vain huonompia ja parempia aikoja, mutta säilytän aina tietyn perustavanlaatuisen elämänilon, toivon tulevasta. Myöhemmin huomasin, että syvempi suru ja alakuloisuus valtaavat minua samalla tavalla kuin muitakin ihmisiä, mutten vain tahdo kohdata sitä.

Minä siis kai olen masentunut. Aloin pistää merkille elementtejä, jotka yleisesti luetaan masennuksen oireiksi. Varmaan erityislaatuisinta omalla kohdallani on ruokahaluttomuus, josta en ole ikinä kärsinyt. Minähän syön n. joka toinen tai kolmas tunti proteiinipitoisen välipalan, jotta pysyisin lihoissani. Vaikka olen selvästi vähentänyt vähistä rahavaroista johtuen hiilihydraattien määrää ja laihtunut sen takia, olen pitänyt kyllä kiinni proteiinin saannista. Nyt ei oikeastaan huvita syödä. Ruoka ällöttää. Jopa kalapuikot ja ranskalaiset, joka on aiemmin ollut yksi lempiruoistani, ei maistu oikein miltään ja sen syöminen kestää tunnin. Syön kuitenkin väkisin, sillä en tahdo menettää painoa. Säilytän sentään lihani, niin minussa on edelleen edes ne, vaikkei muuta olekaan.

En pysty lukemaan pääsykoekirjaa, en tekemään töissä mitään, enkä edes katsomaan elokuvia, joka aiemmin on ollut yksi lempiharrastuksistani ja analysointi-intoni tärkein kohde. En seuraa uutisia, en siivoa vähimmässäkään määrin ja mikä pahinta, en yritä tehdä mitään, jotta taas tekisin jotain. Nyt ollaan siis päästy pisteeseen, jossa itsekeskeisyys, saamattomuus ja vain puhdas laiskuus vihdoinkin estävät lapsekasta mieltäni löytämästä iloa niistä ainoista asioista mitä teen. Tuttuun tapaan ne ovat täysin puulta tuntuva saliharrastus sekä merkityksettömien ja pinnallisten sähläyssuhteiden viljely siellä missä se vain on mahdollista.

Enhän aiemminkaan tehnyt mitään, mutta aikaisemmin se ei masentanut. Nyt tunnen ennenkokematonta yksinäisyyttä ja epävarmuutta paljon syvemmällä tavalla kuin teinivuosinani. Silloin epävarmuus liittyi lähes yksinomaan käsitykseeni omasta ulkonäöstäni ja siitä, miten en kelpaa kenellekään tai tarpeeksi monelle ja siksi minut on tuomittu olemaan yksin koska kukaan tai tarpeeksi moni ei oikeasti tykkää vaan he vain kelpuuttavat paremman puutteessa. Oikeastihan en edes tällaisena ihmisenä voisi seurustella koska haen vain huomiota, arvostusta ja ihailua enkä oikeasti tahdo tutustua kehenkään. Tämä senkin takia, että useimmat tapaamani ihmiset ovat nuorempia teinejä, joilla ei ole mitään sanottavaa ja suurimman osan ajasta minua kyllästyttää kuunnella heidän merkityksettömiä tarinoitaan ja ainoastaan heihin keskittyviä monologeja. Todellisuudessa ei ole kuitenkaan väliä onko kyseessä 4 vuotta nuorempi teini vai omanikäiseni ihminen, sillä en heitä siltikään osaa arvostaa tarpeeksi.

Yksinäisyys tuntuu nyt sellaiselta, että olen aiheuttanut sen aivan itse. Sanon, etten kaipaa mitään kestävää, mutta kyllä minä kaipaan. Ei sen tarvitse olla mallinmukainen laatikkosuhde, jossa asiat tehdään samalla tavalla kuin kaikissa muissakin huusholleissa. Kestävyydellä tarkoittanen yleisesti omaa kykyäni sitoutua IHAN MIHIN TAHANSA, oli se sitten pääsykoekirja, työtehtävät, säädyllisen asunnon ylläpitäminen tai mitä vain, johon pitää käyttää vaivaa pidemmän aikaa kuin päivän! Tahdon tasaisuutta, jotta voin itse sitoutua johonkin. En voi jatkuvasti muuttuvassa tilanteessa löytää mielenrauhaa, joka mahdollistaisi laajat projektit. Tämän vuoksi en voi myöskään jatkaa ikuista ristiretkeäni ja hakea monipuolisia kokemuksia joka puolelta(jota en tee muutenkaan, sillä ainoat kokemuksenihan ovat samat baarit, pään sekoittaminen sekä seksi eri tyttöjen kanssa).

Joudun luultavasti selviämään jatkossa pienemmällä rahalla koska en saa työstäni enää yhtä paljon. Tämä on luultavimmin hyvä asia vaikka nyt se pelottaa ja vituttaa. Mikäli joudun sitoutumaan tiukkaan budjettiin, opin siinä samalla edes vähän säntillisyyttä ja nöyryyttäkin. Nyt syön ulkona 3 kertaa viikossa enkä koskaan osta edes kolmen päivän ruokia etukäteen. Tärkeintä on kuitenkin se, että lopetan tyhjän ja typerän baareissa juoksemisen, joka huonontaa itsetuntoani, tuhoaa aivojani ja estää minua keskittymästä ideaaleihini, joiden totta vie tahtoisin määrittävän elämääni nykyistä enemmän.

Näin ei voi jatkua, mutta itseni tuntien se on hyvin mahdollista.

The Office - Jouluspecial! Hei, te ihmiset, jotka ette ole nähneet brittiläistä Office -sarjaa, tulkaa lainaamaan minulta molemmat tuotantokaudet sekä jouluspecial, joka sisältää kaksi sarjan hulvattomimmista jaksoista. Siinä toimiston entinen pomo, säälittävä egoisti, täysin todellisuudesta irtaantunut David Brent on aloittanut vielä surullisemman uuden uran viihdeteollisuudessa. Brent on kokonaisuudessaan inhimillinen hahmo, sillä hänen läpinäkyvän itsensä korostamisen takaa tulee alituisesti esiin järjetön epävarmuus, joka ohjaa Brenttiä niin toimistossa kuin Brittiläisen minikylän Sloughin räkälöissäkin. Hän hakee hyväksyntää ja arvostusta niin kovasti, että unohtaa miksi ylipäätään haluaa sitä. Pullea, surkeasti ihmisiin samastuva David tahtoo oikeasti vain huomiota ja paikan muiden joukossa. Kenestä ei voisi sanoa samaa.


Basic Instinct. Elokuvan Hitchcock-mainen ote jaksaa aina yllättää ja herättää ihailua. Erityisesti takaa-ajot, kuvaustyyli ja älykäs dialogi muistuttavat minua ainakin lapsuusajan painajaiselokuvasta, Vertigosta. Musiikki luo koko elokuvan ajan kestävän maagisen uhan tunnelman, joka ei herätä iloisia fiilareita, mutta silti niin herkullisia säväreitä, kun usko ihmisiin alkaa elokuvan edetessä järkkyä. Pihdeissään pitävä seksuaalinen vire on jotain eläimellistä ja raadollista. Douglasin ja Stonen välinen intohimo kehittyy haluksi, himoksi ja tunneleikiksi, jossa mies jää laskelmoivan naismielen koukkuun. Itsehän en halua tehdä sukupuolistereotypioita, mutta Stonen äärimmäisen feminiininen älykkyys ja samalla niin tyhjä ja kylmä asennoituminen tuntuvat pelottavilta ajatuksilta suhteilevalle pojalle. Systemaattinen laskelmointi tuntuu niin ilkikuriselta ja välinpitämättömältä, etten yhtään ihmettele miten esimerkiksi kaverini Niklas sanoi, ettei halua katsoa elokuvaa, sillä ei pidä sen synnyttämistä viboista.

Edellisen päiväkirjamerkinnän kanssa kävi niin, että kirjoitin suuren intuition ja luomispalon vallassa ainakin 50 riviä tekstiä, jonka jälkeen menin ja painoin BACK -nappulaa hävittäen mielentuotteeni bittiavaruuteen. Se ärsytti ylitse kaiken käsityskykyni ja haistatin sillä hetkellä gallerialle vitut. Nyt yritän sitten lähinnä mekaanisesti muistella mitä ajattelin viikko sitten ja ehkä minut yllättää joku hassu ajatus, jota tahtoisin käsitellä yksityiskohtaisemmin.

Opin siis, että hometta voi olla ainakin kolmea eri väriä. Sinistä, vihreää ja harmaata. Jääkaapissani oli niitä kaikkia, josta olin aika ylpeä. Kaksi viikkoa vanha, avattu maitorahka oli suloisen sininen, viikon vanha, valmiiksi paistettu jauheliha oli vihreän sammaleen peitossa ja ties kuinka kauan kaapin perällä oleskelleen salaattikerän oli vallannut harmaa hämäkinseittimäinen mössö. Kaikki kolme ruokalajia vaikuttivat vielä oikein syötäviltä, mutta ajatus vatsapuruista tuntuikin sitten vähemmän huokuttelevalta, joten heitin pitkäaikaiset toverini roskalaatikkoon.

Opin ihmissuhteista taas jonkin verran. Opin mitä tapahtuu jos menen päinstikkaa erilaisten minussa vaikuttavien voimien perässä enkä ota huomioon toisenlaisia tarpeita ja ikivanhoja kompleksejani. Pitäisi niin usein vain pysähtyä analysoimaan itseään ja ottaa 24 tunnin irtiotto muista ihmisistä, olla kotona ja kypsytellä ajatuksia sekä erityisesti tuntemuksiaan. Tällöin vältettäisiin radikaaleimmat reaktiot ja turha dramatisointi.

Niin ja muuten! Opin myös miten voi jättää salitreenin lähes kokonaan ja korvata sen melkein yhtä terveellisellä alkoholilla ja paskaruoalla. Tämäkin huomio tulee varmasti palvelemaan minua myöhemmin monta kertaa, sillä huomasin että itsekurini on yhtä hutera kuin Doland Rumsfeldin logiikka.

Osasin aika hyvin arvioida omien tuntemuksieni kehityksen Tampereelle muutettaessa. Ensin olin ylimalkaisen innostunut aivan kaikesta ja tunsin oloni itsetietoiseksi ja tomeraksi missä tahansa tilanteessa. Minusta tuntui, etten ollut pariin vuoteen ollut yhtä monen ihmisen kanssa yhteyksissä kuin olin heti Tampereelle tultuani. Olin oman tieni kulkija, voittamaton ja murtamaton vahva persoona, joka eli omaa elämäänsä omalla tavallaan, omaan aikaansa, omissa paikoissaan. Tunsin yhteyttä tuntemattomiinkin ihmisiin ja minusta tuntui, että kaupunki oli jollain tavalla ottanut minut heti jäsenekseen.

Nyt kun on mennyt noin kuukausi, innostukseni on laantunut enkä enää tunne oloani voittamattomaksi. Arvelin ennen muuttoa, että epävarmuuteni alkaa korostua alkuinnostuksen jälkeen, kun huomaan joutuvani itse kestämään ja käsittelemään arjen realititeetit ja persoonassani edelleen vaikuttavat kompleksit sekä itsetunto-ongelmat, asuimpa sitten Huittisissa tai täällä. Muutto ajoittui ihmissuhdesotkujen raskaimpaan aikaan ja jouduin käsittelemään useita murrosvaiheita yhdellä kertaa.

Minulla on tapana sysätä asioita syrjään ja vain olla miettimättä niitä. Se toimii aikansa, mutta käsittelemättä jääneet asiat kasautuvat komplekseiksi, jotka sitten ilmenevät moninaisilla tavoilla eri elämän osa-alueilla. Toisaalta olen luonteeltani optimisti ja sisäinen ääneni kertoo aina kaiken järjestyvän ja vieläpä lopulta hyvin. Tiedostan kuinka minun pikkumaiset identiteettiongelmani ja pinnalliset epävarmuuteni ovat niin mitättömiä asioita omankin hyvinointini kannalta ja miten voisin keskittää huomioni niin paljon suurempiin ja tärkeämpiin asioihin, kuten vaikkapa juuri toisten hyvinvointiin. Tunnen silti, etten pysty saamaan henkistä potentiaaliani ja auttamishaluani käyttöön ellen ole ensin sinut itseni kanssa. Lähestyn luultavasti asiaa väärästä kulmasta ja siksi epävarmuudet vain korostuvat. Haluaisin voida ajatella laajemmin, mutta jään silti kiinni itsekeskeisiin haluihin.

Olen aina tiennyt, etten ole kovinkaan varma itsestäni, vaikka persoonani vaikuttaakin sosiaalisissa tilanteissa vahvasti. En saa tarpeeksi voimaa arvoistani ja mielipiteistäni, sillä en useinkaan toimi niiden mukaan. Ne tuntuvat minulle läheisiltä, mutta silti mieluummin haen hyväksyntää ja huomiota itselleni kuin autan ja jaan aikaani toisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, johon siihenkin olisi täällä Tampereella niin lukemattomia mahdollisuuksia. Heitä näkee joka päivä kadulla esittelylappuineen ja ennen kaikkea motivoitune katseineen. Heidän silmissään on auttamisen kipinä ja he ovat pikkumaisuuksien yläpuolella. Sellainen on kaiken muun positiivisen lisäksi vielä uskomattoman viehättävää.