Olisiko järkevämpää odottaa pelonsekaisessa tilassa 17. päivää ja sitten pettyä tai peittyä onnen kyyneliin, kun vihdoin avaan kuoren, joka määrää kohtaloni taas ainakin vuodeksi eteenpäin. Olisiko se siis järkevämpää kuin töiden hakeminen ihan vain siksi, että saisi rahaa. Ajattelin asian siten, että jos pääsen opiskelemaan, millään ei ole enää mitään väliä koska sosiologiasta tulee elämäni tärkein sisältö, suunta ja varmaan vielä valo pimeydessäkin. Oikeastihan keksisin opiskellessakin ihan uudet ongelmat, joista selviytyminen olisi varmaankin yhtä suuren työn takana kuin nykyisetkin kompleksini. Luultavasti myös huomaisin, miten pelkästä opiskelusta on vaikea rakentaa elämä, ainakin se vaatisi myös toisenlaista itsensä kehittämistä pänttäämsien rinnalle. Siihenhän sopisi erityisen hyvin yliopistopiireissä niin usein järjestettävät itsensäkehittämispippalot, joissa tajuntaa laajennetaan monella eri tavalla yhtä aikaa!
Tiedän, etten enää tule vaihtamaan alaani. En ainakaan tule hakemaan mihinkään muualle kuin yhteiskuntatieteelliseen. Viimeisen vuoden aikana olen pistänyt merkille miten oikeastaan kaikki teemat, joista olen ikinä ollut kiinnostunut, ja joiden käsittely on tuntunut olennaiselta, liittyvät yhteiskuntaan. Olen aina ollut kiinnostunut enemmän taustoista kuin varsinaisesti ilmiöstä. Rakenteet ja niiden keinotekoisuus on minusta aina ollut olennaisempaa kuin niiden luoma normi- ja instituutioverkosto. Niin kauan kuin muistan olen aina kyseenalaistanut ja nähnyt olennaiseksi etsiä vaihtoehtoisia tapoja toimia, ei siksi, että itse haluaisin välttämättä toimia eri tavalla kuin useimmat vaan siksi, että erilaiset näkökulmat ovat olennaisia henkisen kasvun ja kehittymisen kannalta.
Synnyin yksinhuoltajaäidille ja vaikka yksinhuoltajuuskaan ei ollut sovinnaisin vaihtoehto, äitini on yksinhuoltajaksikin melko kaukana sellaisesta, jota minä kutsun konservatiiviseksi ja perinteiseksi. Muutot joka puolentoista vuoden välein, äidin usko itsenäiseen elämäntapaan ja sen myötä tullut perinteisen parisuhdemallin kyseenalaistaminen, rauhaa rakastava, vasemmistoliberaali asenneilmasto ja selkeä, ehkä vähän väkinäinenkin välinpitämättömyys suomalaisia perinteitä kohtaan on vaikuttanut minuun siten kuin lapsuudenkoti ja vanhemmat yleensäkin. Katsoin lapsuuteni lähinnä lapsilta kiellettyjä elokuvia koska äidin mielestä ne olivat myös olennainen näkökulma, joka minun halutessani kuului kokea. Tunsin kyllä kasvavani ja oppivani aikuisten elokuvista jotain sellaista, jota en olisi pelkästä leijonakuninkaasta oppinut eikä minusta ikinä tullut sarjamurhaajaa, mutta silti lapsen täysin suodatinvapaa mieli ei osaa asettaa kaikkia kuvia oikeanlaiseen kontekstiin pelkästään siksi, että se ei vielä tiedä maailmasta tarpeeksi. Minunkin lukemattomat painajaiseni ovat siitä todisteena. Toisaalta elokuvien avulla opin irrottautumaan arjesta ja elämään utopioissa. Sellainen tähänkin päivään jatkunut lapsenmielisyys on ehdottomasti ominaisuus, josta pidän.
Olen vastuuton ja perin välinpitämätönkin erityisesti arjen askareita kohtaan. En löydä ruohonjuuritasolta juuri mitään tavoittelemisen arvoista, vaikka yksityiskohdista elämä löytyy. Pikku puuhissa suurin osa elämästä tapahtuu. Halveksun työtä itseisarvona, vaikka minusta onkin ylevää toimia yhteisönsä eteen. Atomisoituva yhteiskunta vaan saisi olla enemmän sellainen moraalinen yhteisö, jonka voisi aistia muuallakin kuin jääkiekko-ottelussa tai joulurauhaa julistettaessa. Arki vain tuntuu hämärtävän elämän merkityksen ja tekevän siitä tyhjänpäiväistä "elettävää". Se koostuu ainoastaan tavoista, tottumuksista, jatkuvuuksista ja ennustettavuudesta. Sellainen elämä tuntuu lähinnä kehäpäätelmältä.