IRC-Galleria

Edellisen päiväkirjamerkinnän kanssa kävi niin, että kirjoitin suuren intuition ja luomispalon vallassa ainakin 50 riviä tekstiä, jonka jälkeen menin ja painoin BACK -nappulaa hävittäen mielentuotteeni bittiavaruuteen. Se ärsytti ylitse kaiken käsityskykyni ja haistatin sillä hetkellä gallerialle vitut. Nyt yritän sitten lähinnä mekaanisesti muistella mitä ajattelin viikko sitten ja ehkä minut yllättää joku hassu ajatus, jota tahtoisin käsitellä yksityiskohtaisemmin.

Opin siis, että hometta voi olla ainakin kolmea eri väriä. Sinistä, vihreää ja harmaata. Jääkaapissani oli niitä kaikkia, josta olin aika ylpeä. Kaksi viikkoa vanha, avattu maitorahka oli suloisen sininen, viikon vanha, valmiiksi paistettu jauheliha oli vihreän sammaleen peitossa ja ties kuinka kauan kaapin perällä oleskelleen salaattikerän oli vallannut harmaa hämäkinseittimäinen mössö. Kaikki kolme ruokalajia vaikuttivat vielä oikein syötäviltä, mutta ajatus vatsapuruista tuntuikin sitten vähemmän huokuttelevalta, joten heitin pitkäaikaiset toverini roskalaatikkoon.

Opin ihmissuhteista taas jonkin verran. Opin mitä tapahtuu jos menen päinstikkaa erilaisten minussa vaikuttavien voimien perässä enkä ota huomioon toisenlaisia tarpeita ja ikivanhoja kompleksejani. Pitäisi niin usein vain pysähtyä analysoimaan itseään ja ottaa 24 tunnin irtiotto muista ihmisistä, olla kotona ja kypsytellä ajatuksia sekä erityisesti tuntemuksiaan. Tällöin vältettäisiin radikaaleimmat reaktiot ja turha dramatisointi.

Niin ja muuten! Opin myös miten voi jättää salitreenin lähes kokonaan ja korvata sen melkein yhtä terveellisellä alkoholilla ja paskaruoalla. Tämäkin huomio tulee varmasti palvelemaan minua myöhemmin monta kertaa, sillä huomasin että itsekurini on yhtä hutera kuin Doland Rumsfeldin logiikka.

Osasin aika hyvin arvioida omien tuntemuksieni kehityksen Tampereelle muutettaessa. Ensin olin ylimalkaisen innostunut aivan kaikesta ja tunsin oloni itsetietoiseksi ja tomeraksi missä tahansa tilanteessa. Minusta tuntui, etten ollut pariin vuoteen ollut yhtä monen ihmisen kanssa yhteyksissä kuin olin heti Tampereelle tultuani. Olin oman tieni kulkija, voittamaton ja murtamaton vahva persoona, joka eli omaa elämäänsä omalla tavallaan, omaan aikaansa, omissa paikoissaan. Tunsin yhteyttä tuntemattomiinkin ihmisiin ja minusta tuntui, että kaupunki oli jollain tavalla ottanut minut heti jäsenekseen.

Nyt kun on mennyt noin kuukausi, innostukseni on laantunut enkä enää tunne oloani voittamattomaksi. Arvelin ennen muuttoa, että epävarmuuteni alkaa korostua alkuinnostuksen jälkeen, kun huomaan joutuvani itse kestämään ja käsittelemään arjen realititeetit ja persoonassani edelleen vaikuttavat kompleksit sekä itsetunto-ongelmat, asuimpa sitten Huittisissa tai täällä. Muutto ajoittui ihmissuhdesotkujen raskaimpaan aikaan ja jouduin käsittelemään useita murrosvaiheita yhdellä kertaa.

Minulla on tapana sysätä asioita syrjään ja vain olla miettimättä niitä. Se toimii aikansa, mutta käsittelemättä jääneet asiat kasautuvat komplekseiksi, jotka sitten ilmenevät moninaisilla tavoilla eri elämän osa-alueilla. Toisaalta olen luonteeltani optimisti ja sisäinen ääneni kertoo aina kaiken järjestyvän ja vieläpä lopulta hyvin. Tiedostan kuinka minun pikkumaiset identiteettiongelmani ja pinnalliset epävarmuuteni ovat niin mitättömiä asioita omankin hyvinointini kannalta ja miten voisin keskittää huomioni niin paljon suurempiin ja tärkeämpiin asioihin, kuten vaikkapa juuri toisten hyvinvointiin. Tunnen silti, etten pysty saamaan henkistä potentiaaliani ja auttamishaluani käyttöön ellen ole ensin sinut itseni kanssa. Lähestyn luultavasti asiaa väärästä kulmasta ja siksi epävarmuudet vain korostuvat. Haluaisin voida ajatella laajemmin, mutta jään silti kiinni itsekeskeisiin haluihin.

Olen aina tiennyt, etten ole kovinkaan varma itsestäni, vaikka persoonani vaikuttaakin sosiaalisissa tilanteissa vahvasti. En saa tarpeeksi voimaa arvoistani ja mielipiteistäni, sillä en useinkaan toimi niiden mukaan. Ne tuntuvat minulle läheisiltä, mutta silti mieluummin haen hyväksyntää ja huomiota itselleni kuin autan ja jaan aikaani toisten hyvinvoinnin turvaamiseksi, johon siihenkin olisi täällä Tampereella niin lukemattomia mahdollisuuksia. Heitä näkee joka päivä kadulla esittelylappuineen ja ennen kaikkea motivoitune katseineen. Heidän silmissään on auttamisen kipinä ja he ovat pikkumaisuuksien yläpuolella. Sellainen on kaiken muun positiivisen lisäksi vielä uskomattoman viehättävää.

Uusi osoitteeni tulee olemaan Näsinlinnankatu! Sain upealta paikalta kämpän ja hetken olin erittäin innostunut ja iloinen. Sitten laannuin, kun kohtasin todellisuuden: millä tavalla nyt kämppä ja työ yksinään muuttaisi elämääni radikaalisti. Ennen kaikkea minun pitäisi muuttaa asennettani ja alkaa todella toteuttaa sitä itsensä kehittämisen sinfoniaa, jota olen vuosikausia kuuluttanut. Aloitin kyllä lukemisharrastuksen ja pääsykoekirjankin, mutta toivoisin vielä saavani itsestäni enemmän irti, jotta en tuntisi itseäni näin toimettomaksi.

Buddhalaisfilosofia korostaa mielenhallintaa, itsensä tarkastelua ja ympäröivän maailman auktoriteettien unohtamista. Sain joitakin uusia ideoita identiteettini kehityksen kannalta ja toivon mukaan saan itseeni kärsivällisyyttä, pitkäjänteisyyttä ja myös jonkun verran tyyneyttä. Innostun ja petyn edelleen vuorotellen ja se on melko uuvuttavaa. Tahtoisin myös oppia ns. tyyntä tyytyväisyyttä, jossa minun ei tarvitse panikoida, syöksyä ja säntäillä niin fyysisesti kuin henkisestikin joka suuntaan.

Uusi kuntosalini on oikea bodausorientoituneiden cityihmisten mekka. Siellä on paljon eri tasoisia kuntolijoita, miehiä ja naisia, mutta silti useilla on päälle näkyvä vakaumus harrastuksessaan, josta onkin tullut jo elämäntapa. Naisten lukumäärä salilla on piristävää ja myös se, kuinka tosissaan monet naiset harrastuksen ottavat. Monista naisista tulee mieleen ulkonäkötyöläinen, missi, malli tai fitnessammattilainen ja heidän motivoituneisuuttaan on ilo seurata. Paistaahan salista läpi se ulkonäkökeskeisyys, joka lähes kaikille kovaa treenaajille on suuri osa elämää, mutta esimerkiksi ammatikseen bodaavien sitoutuneisuutta ei sovi vähätellä, sillä he ovat huippu-urheilijoita siinä missä muidenkin lajien harrastajat. Siksi haluan uskoa, että pelkkä narsismi ei laita liikkeelle sen tasoista sitoutumista joka usein aiheuttaa oman terveyden tai tukirangan rikkomisen

Nukahdin yöllä yhdeltä, joka on ennätysaikaisin minulle. Tämän vuoksi pääsin myös heräämään normaalia aikasemmin, joka mahdollisti aikaisempaa toimeliaamman päivän! Soitin työtodistuksia, vuokrakämppiä ja...siihen se sitten jäikin! Mutta odottakaapas, varmasti etin tänään vielä koulutodistukseni työvoimatoimistoa varten. Sitten olen saanut varmaan enemmän aikaiseksi yhtenä päivänä kuin kahtena viime kuukautena yhteensä.

Lattioilla ei enää juoksentele melkein 14-vuotias, haiseva ja läski karvakasa vaan eilen päätimme yhteistoimin, että hänen täysin pidättämiskyvytön, vanha rakkonsa, vakavat kävelyvaikeudet ja selkäongelmat tuovat rakkaalle suursyömärillemme enemmän kipuja kuin meidän mahtavan ihastuttava seuramme pystyy niitä kompensoimaan. Outo tunne, kun edelleen mietin ruokapalan tippuessa, että se täytyy äkkiä nostaa ennen kuin koira ehtii sen nappaamaan. Olen alituisesti kuulevinani sen vaikean linkkauksen keittiötä kohti tai haistavinani vanhan koiran aromin, josta ei voi erehtyä. Karmivan hiljaista, yksinäistä ja ahdistavaa kun 20 kiloinen möykky ei enää hallitse kämppämme neliötilaa. Itse koen yleensä menetyksen surun vasta jonkin ajan kuluttua enkä eilen haukkuamme haudatessa pystynyt oikein ajattelemaan koko asiaa. Outous alkoi tänään eikä varmaan ihan heti pääty.

Päiväelokuvanani oli tänään ohjaajan väkivaltaisempi versio Robocopista. Itseasiassa väkivalta on Robocopissa tarpeellista, koska se yrittää välittää tulevaisuuden yhteiskunnallisia visioita niiden kaikessa raadollisuudessaan ja raakuudessaan. Robocop piirtää selkeän kuvan yhteiskunnasta, jossa ylikansalliset yhtiöt hallitsevat täysin julkisia laitoksiakin ja tekevät niillä voittoa samalla tavalla kuin muillakin talouden aloilla. Poliisilaitosta hallitsee kaikkialle lonkeronsa ulottava OCP, joka vähät välittää yleisestä hyvinvoinnista tai poliisivoimien toimivuudesta.

Tulen aina niin surulliseksi näistä visioista, joissa tarkastellaan inhimillistä itsekkyyttä ja ahneutta. Ne yleensä pitää sisällään jonkinmoisen lopun aikojen ennusteen ja sanoman siitä, että ihminen ei tule koskaan kehittymään vaan tulee pysymään samanlaisena raakalaisena kuin on aina ollutkin. Ahneuden raamit ovat vain prameammat ja valtataistelu eri näyttämöllä.

Robocopissa oikeamielisyys voittaa, mutta elokuvan tulevaisuuskuvaa se ei hetkauta. Sen mukaan suurin osa ihmisistä tulee aina pelaamaan omaan ahtaaseen, pikkuruiseen pussiinsa ja sen vuoksi tuhoudumme ennemmin tai myöhemmin. Kyllä vain Star Trekin tulevaisuuskuvat ovat niin paljon parempia.

Ja hei. Kuinka helvetissä Robocopin 'lähitulevaisuudessa' ollaan kehitytty neurologiassa ja robotiikassa niin pitkälle, että kyetään yhdistämään tietokone aivoihin ja vielä ohjelmoimaan ne? Miksi siinä tulevaisuudessa ajetaan vielä - 86 vuoden Fordeilla ja puhutaan lankapuhelimiin?

Tänään oli ahdistushuippu. Mokasin niin monta asiaa saman päivän aikana ja voi kuinka päivä alkoikin niin mahtavasti. Heräsin innokkaana ja iloisena siitä, että tänään tekisin paljon asioita, joista jokainen jollain tavalla edistäisi uuden elämäni alkua. Nyt kirvistelen järjettömien yksinäisyys ja luuseriustuntemuksien parissa, joista en tunnu pääsevän eroon.

Tein normaaliin tapaani aamupuuron, johon lisäsin maitorahkapurkin ja sopivan määrän mansikoita. Erittäin täyttävä, ravintopitoinen ja maukaskin aamupala maistui tänään vielä erityisen hyvältä koska löysin pölyisestä laatikostani mahtavan roskapätkän, joka on siis jatkoa yhdelle pelottavimmista kauhuelokuvista elokuvahistoriassa. Tähän he olivat vielä saaneet houkuteltua ykkösen Nancy Thompsonin eli Heather Langenkampin! Siinä vasta samaan aikaan pikkutytön ja vanhan ikälopun näköinen nainen. Keskinkertainen näyttelijä, mutta Nancy Thompsonin rooli antaa vain kaiken anteeksi.

Innostuin niin palon Elm street 3:sta, että halusin laittaa puhelimeeni elokuvan taustamusiikin soittoääneksi. Etsin sitä minuuttikaupalla ja löysin eri tasoisia äänitteitä, joiden laatuun olin enemmän tai vähemmän tyytyväinen. Pääasia, että sain puhelimeeni äitikullan numeron kohdalle soittoäänen, jossa pienet viattomat lapset toistavat jo historiallisen maineen saanutta lorua "One, two, Freddy's after you. Three, Four, better lock your door. Five, six grab your crusifix, seven, eight, better stay up late. Nine, ten, never sleep again" Ooooooooooh. Elokuvan hulvattomat splattertehosteet ovat kekseliäisyydessään ällöttävän ihanaa kamaa ja vaikka käsikirjoitus on vain pikkuriikkisen parempi kuin muoissa Elm street -sarjan osissa (lukuunottamatta seiskaa, joka on mahtava), nuoret näyttelijät aiheuttavat samastumisrefleksin, sillä minähän itse olen myös nähnyt aivan hirveitä painajaisia, kun pikkupoikana katselin mm. tätä nimenomaista elokuvaa.

Äitini aikoinaan soitti videovuokraamoon ja sanoi, että minä saan vuokrata aivan mitä elokuvia tahdon. Minun täytyi saada erilaisia näkökulmia henkisen kehitykseni tueksi ja niitähän minä myös sain! Tosin tällä hetkellä olen henkisesti hutera, hapuileva, itsekeskeinen ja vastuuta pakoileva pikkupaskiainen. Ehkä lapsuudessa vastaanotetun monipuolisen aineiston ja näkökulmavaraston merkitys tulee näkyviin vasta myöhemmin!

Katsoin ensimmäisen kerran varmaankin kymmeneen vuoteen elokuvan The Hackers, josta silikoonisuu Angelina Jolie pompahti pinnalle, eikä yksi pienemmistä syistä varmaankaan ollut se, että Jolie on roolissaan harvinaisen hottia kamaa lyhyine hiuksineen ja reivikuteineen. Tyttö onnistuu muutenkin osassaan useimpia myöhempiä rooleja paremmin eikä hänen käsivarren paksuiset huulensakaan onnistu tällä kertaa edes ärsyttämään.

Informaatioyhteiskunnan uhkista kertovat ysärielokuvat ovat nostalgisuudessaan aina herkkua niille, jotka aloittivat tietokoneharrastuksensa tuolla vuosikymmenellä. Itsehän sain ensimmäisen koneeni 5-vuotiaana ennen 90-luvun alkua ja silloin kone oli edistyksellinen, 16-värin näytöllä varustettu Macintosh, jonka hienoin elementti 5-vuotiaasta oli erillinen mikrofoni. Jälkeenpäin ajateltuna oman äänensä kuuleminen uudestaan ja uudestaan ei ollut kovinkaan käytännöllistä tai kehittävää, mutta ehken vielä tuolloin ymmärtänyt sanelimen todellista merkitystä, kun en ollut nähnyt vielä ainuttakaan TV-sarjaa psykiatreista.

Koneessani ei ollut modeemia, joka on The Hackers -elokuvan keskeisin teknologinen vimpain. "Jos sinulla on modeemi, voit (mikäli taitosi riittävät) yhdistää koneesi vaikkapa FBI:n keskustietokoneeseen mikäli olet ensin ostanut graafisella käyttöliittymällä varustetun Hakkerointi -ohjelman, jossa ensin täytyy näpytellä näppäimiä oikein nopeasti ilman järkevää tai hakkeroinnin kannalta olennaista syyttä ja sen jälkeen painaa nappia "LAUNCH" tai "HACK". Tämän jälkeen eteesi ilmestyy hienolla 3D-piirtografiikalla varustettu kaupunkikuva, joka symboloi kovalevyn sisältöä. Nyt voitkin vain surffailla kaupungilla näpytellän näppäimistöä taas oikein nopeasti kunnes löydät talon, jossa vilkkuu sinisellä kansio "CONVICTED FELONIES" ja sieltä etsiä vaikka sukulaisesi tiedoston, joka tietysti avautuu eteesi graafisena lomakkeena kuvineen kaikkineen. Nyt voitkin muuttaa hänen rikosrekisteriään mieltymystesi mukaan kunhan muistat häipyä FBI-virtuaalikaupungista mahdollisimman nopeasti, sillä FEDUT jäljittävät sinut kahdessa minuutissa ja ovat kolmessa ovesi takana." Okei okei, tietenkin elokuva on tehty tavallisille kansalaisille miellyttäväksi ja viihdyttäväksi ja elokuvan pääasia on teema ja visiot. "Hakkerit" onnistuukin hyvin välittämään teknoyhteiskunnan uudet arvot, normit ja ennen kaikkea tyylin, vaikka sekin haiskahtaa jo hieman Prodigy - Music for the jilted generation -levyltä.

Hassuinta elokuvassa on tyylikkäälle jenkkipätkälle tyypillisimmät elementit. Hakkereista annetaan samaan aikaan erittäin asiantunteva, eristäytynyt, sisäsiittoinen ja oman kulttuurinsa parissa pitäytyvä kuva, mutta silti jokainen heistä tuntuu olevan sosiaalisestakin lahjakas, itsevarma ja ulkoisesti kaunis oman tiensä kulkija, joka nyt vain sattui saamaan geeneissään tiedon miten ohjelmoidaan viruksia ja tunkeudutaan sisään valtion tietopankkeihin. Ehkä elokuvan pointti onkin, että hakkerivat eivät ole tavallisia nörttejä, jotka ryystävät Joltcolaa, käyvät kerran viikossa suihkussa ja pystyvät korkeintaan sanomaan oman nimensä jos sitä kysytään Internetin ulkopuolella. Hakkerit ovat väärin ymmärrettyjä, kulmakarvansa nyppiviä Onlyn asiakkaita, joilla on palava halu käyttää maagista tietotaitoaan mihin tahansa mitä käsiinsä saavat. Onneksi heistä ei edes yritetä tehdä uuden ajan jeesuksia, joilla on "niinku oikeesti tosi painavaa sanottavaa maailmast, köyhyydest ja vaikka valaist."

Mikä Science Fictionissa viehätttää minua niin suuresti, että monet siinä esitetyt visiot, unelmat ja fantasiat ovat myös omia henkilökohtaisia unelmiani ja päämääriäni? Miettiessäni miellyttävintä utopiaa, mieleeni hypähtää aina Star Trek -sarjan perusasetelma. Aika, jolloin sodat, köyhyys sekä sairaudet on voitettu eikä ihmisiä enää aja eteenpäin alkeelliset tunteet kuten ahneus, kostonhimo ja itsekeskeisyys. Eriarvoisuutta ei ole enää nykyisessä muodossa, sillä ihmiset ovat omistautuneet itsensä ja koko ihmiskunnan kehittämiselle. Itse asiassa kaikki ponnistelevat parantaakseen muidenkin galaksissa ja mahdollisesti toisissa galakseissa asustavien elävien olentojen elämää. Sotia on tietysti vielä olemassa mutta ne liittyvät lähinnä muiden rotujen ristiriitoihin eikä esimerkiksi ihmisten keskinäiseen nahisteluun mitättömistä syistä.

Visiot, joissa ihminen voittaa itsensä ja heikkoutensa, täyttävät tajuntani toivolla ja ennen kaikkea mahdollisella toivolla. Ihmiskunnan yhtenäistyminen, uudenlaisten yhteisten ja kaikille keskeisten päämäärien luominen on joka tavalla toteuttavissa. Kansasta, ihonväristä, uskonnosta tai yhteiskuntamuodosta riippumatta voidaan löytää sellaisia yhteisiä lähtökohtia, jotka ajavat eteenpäin jokaista yksilöä ja yhteisöä. Usein scifikuvitelmat pitävätkin sisällään ajatuksen näiden näkökulmien tulemisesta yksilöllisen persoonan sekä myös koko ihmiskunnan tärkeimmäksi tehtäväksi. Tällöin sellaiset yhteisöllisyyttä määrittäneet seikat kuin uskonto, historia tai kansallisuus jäävät toissijaisiksi ja lopulta menettävät merkityksensä siinä muodossa kuin me nyt ne ymmärrämme. Minusta sellainen tulevaisuusnäkymä kuulostaa hyvin todennäköiseltä, sillä vanhakantaiset yhteisöt lähinnä vain erottavat ihmisiä sen sijaan, että toisivat heitä yhteen. Uskonto on varsinkin toiminut sotien ruutitynnyrinä koko ihmisen historian ajan ja sen hävittäminen yhteisöjen tärkeimpänä elementtinä, lienee olennaisimpia virstanpylväitä matkalla kohti parempaa tulevaisuutta.

Miten ihminen sitten voisi parhaiten ymmärtää yhteinäistymisen ja itsensä kehittämisen merkityksen ennen kuin on liian myöhäistä? Kuuluisassa scifisarjassa, Star Trekissahan potku persuksille tapahtuu avaruusolioiden toimesta. Tosin sekin potku toteutuu vain ihmisen oman kehityksen kautta. Tuhoisan Kolmannen maailmansodan jälkeen, joskus 2050 -luvun puolessa välissä, ihmiset ovat ripottautuneet pitkin jäljelle jäänyttä maailmaa eikä tulevaisuutta ihmiskunnalla näytä juuri olevan. Tiedemies Zefram Cochrane keksii ensimmäisenä ihmisenä poimumoottorin, joka mahdollistaa valoa nopeamman avaruusaluksen rakentamisen. Aluksen ensikokeilu on menestys ja alus kiitää hyperavaruuteen nopeammin kuin mikään ihmisten valmistama sukkula aikaisemmin. Samaan aikaan ihmisiä huomattavasti kehittyneempi rotu, Vulcanialaiset matkustavat linnunratamme poikki ja huomaavat poimumoottorista syntyneet poimujäljet. He lähtevät tutkimaan asiaa ja huomaavat jälkien johtavan maaplaneetalle, joka aikaisemmin on ollut liian primitiivinen Vulcanialaisten mielenkiinnon kiinnittämiseksi. Nyt he ovat kuitenkin huomanneet, että maa on kehittynyt asteelle, jolloin se on valmis ottamaan ensimmäisen yhteyden oman planeettansa ulkopuolisiin olioihin. Vulcanialaiset laskeutuvat maahan ja loppu onkin historiaa, tai siis tulevaisuutta.

Poimualukset mahdollistavat tähtien välisen matkailun muuttaen koko ihmiskunnan ja maan merkityksen, kun rakkaasta planeetastamme tulee esimerksi oivallinen kauppa- ja vierailukohde Vulcanialaisille ja muiden rotujen edustajille. Ihmiset alkavat toimia yhdessä kehittyen hurjaa vauhtia. Ihmisyyden luonne on muuttunut täysin, kun emme olekaan yksin vaan ainoastaan yksi rotu lukemattomien muiden joukossa. Perustetaan uudenlaisia maailmanlaajuisia liittoja, joiden avulla ihminen hävittää sadassa vuodessa sairaudet ja köyhyyden. Ihmiskunta panostaa nyt yhdessä ottamaan selvää universumista ja sen tarjoamista mahdollisuuksista. Raha menettää merkityksensä, kun ulottuvilla on maailmankaikkeuden suurimmat totuudet. Ihminen ei enää pyri rikkauksien haalintaan vaan pikemminkin kehittymään paremmaksi, sivistyneemmäksi ja tietoisemmaksi universumista.

Toivoisimpa näkeväni tuon päivän. Se on minulle paljon todellisempaa kuin pikkuporvarillisen yhteiskuntamme elämän suurimmat ihmeet: päivätyö, avioliitto ja pentujen poikiminen.

Haluan kertoa kesästä kaikkea kivaa. Tahdon kuvailla paikkoja, tapahtumia ja hetkiä, jolloin tunsin iloa, jännitystä, yhteyttä itseeni ja nuoruuteeni, täydemmäksi tulemista, oman paikkani löytämistä ja muuta sellaista, joka käsitykseni mukaan on ominaista tämän ikäiselle. Sen sijaan tulen kuvailemaan pettymyksen, tympääntyneisyyden ja ennen kaikkea tyhjyyden tuntemuksia. Olen jauhanut samoista angstisanoista varmaan tuhat kertaa mutta niiden tuleminen yhä selvemmin näkyviin valon, toivon ja uudelleensyntymisen aikana, pistää vain taas miettimään kuinka järjettömän turhaksi voi itsensä tuntea.

Minulla ei edellenkään ole omia arvoja, joilla olisi jotain varsinaista merkitystä. Nappaan tilanteen mukaan uudet ja usein ristiriitaiset arvot, jotka useimmiten liittyvät siihen miten selviäisin itse mahdollisimman vähällä: pienellä päänvaivalla, työllä, omantunnontuskalla tai itseeni liittyvällä hankaluudella. Sellainen arvo on hyvä, josta on minulle hyötyä ja usein hyöty on sellaista, jolla tunnen hyvää oloa omasta fiksuudestani, solidaarisuudestani, näennäisestä epäitsekkyydestäni ja muusta hyväihmisyydestä. Olen olevinani kaikkea samaan aikaan, vaikken oikeasti ole mitään. Ainoa todellinen arvoni ja ominaisuuteni on siis narsismi, joka tulee näkyviin kaikessa mitä teen. Lopulta minulle tuntuu olevan läheistenikin onni yhdentekevää mikäli se ei vaikuta suoranaisesti omaan hyvinvointiini. Muussa tapauksessa voin olla ajattelematta heidän sairauksiaan, ihmissuhdeongelmiaan, taloudellisia ahdinkojaan tai muita elämän karikkoja ja elää ihan hyvillä mielin välittämättä ja sivussa heidän vaikeuksistaan.

En pääse millään irti elämäni täyttämisestä turruttavalla ulkokuorella ja viihteellä, jossa elän tyhjänä ja typerästi hymyilevänä hauiksena. Pelkästään mielikuvilla ja harhoilla on merkitystä ja tukeudunkin niihin joka ainut kerta kun tapaan muita ihmisiä. Luon osaksi tiedostamatta ja tiedostaen itsestäni käsityksiä, jotka liittyvät samaan narsismiin ja oletettuihin päämääriin siitä minkälainen tahtoisin olla. En siltikään tahdo olla mitään niistä. Tahtoisin taantua ja suorastaan mennä aikakoneella aikaan, jolloin olin 8-vuotias. Silloin olin oikeasti jotain aitoa ja myös tuntemukseni tuntuivat todella joltain.

Ennen odotin sitä hetkeä, jolloin pääsisin kirjoittamaan tuntemuksistani päiväkirjaan. Suorastaan janosin avata itseni ja päästää ulos kaikki mutkikkaat höyryt, jotka eivät niistä kirjoittamatta selvinneet. Huojennuin aina kun sain tuoda ulos maailmaan kaiken, joka minua vaivasi. Se oli sellainen luonnollinen jatkumo. Ajatuksia päässä, jotkin niistä sellaisia, jotka eivät kaivanneet käsittelyä, jotkut taas kaipasivat ja niistä kirjoitettiin.

Entä kun tulee hetki, jolloin kokee, ettei itsellä ole oikein mitään jaettavaa, sillä mitään kovin erityistä ei ikinä tapahtu? Kaikki pysyy samanlaisena, yhtä tavallisena, tympeänä ja mitäänsanomattomana. Ei enää koe, että olisi tarpeeksi moniulotteinen, jotta mitään erityisiä ulottuvuuksia voisi käsitellä. Kaikki vain menee aina samaa rataa eikä mikään oikeastaan kiinnosta. Ei jaksa keskittyä mihinkään, ei jaksa panostaa mihinkään, ei viitsi nostaa kättään tehdäkseen oikeastaan mitään mikä veisi eteenpäin tai kehittäisi. Saa aikaiseksi vain olemista ja saman turtuneisuuden jatkamista.

Muuttuu minullakin nämä mielentilat nopeasti. Ehkä vain toivoin hetken, että jotain uutta ja erityistä tapahtuisi.