IRC-Galleria

Kuusi viikkoa mosakautta takana ja pari jäljellä. Pahimmat mosakauden leirit takana, edessä sotilaan perustutkinto ja vala. Pari viikkoa sitten väitin, että pitäisi vähän ryhdistäytyä intin suhteen. Nyt voin vain sanoa, ettei kyseinen paikka ole meikäläistä varten. Enhän ole koskaan väittänyt, että nuo sotahommat olisi jotenkin meikäläisen juttu. Muuten en aseisiin välittäisi tarttua, mutta velvollisuudesta kun on kyse niin kuuluuhan se asiaan.

Jotenkin ko. paikka on saanut minusta henkisen yliotteen. Jos jossain pystynkin olemaan rento ja itsevarma, intissä olen stressaantunut ja helposti tupakaverien, alikessujen ja muiden nolattavissa - koko komppanian hitain, häröin ja hermoheikoin mies. Koko laitoksen henki on niin maskuliininen ja kova, ettei siellä helposti voi olla oma itsensä. Fiilikset vaihtelee jatkuvasti ahdistuneen ja helpottuneen välillä, ja stressi painaa koko ajan, vaikka ohjelma ei kovin rankkaa olisikaan. Rankkaa se ei ole ainakaan sen perusteella, mitä olen muualta KUULLUT. Jääkärinä Vekaralla olisin varmaan jo keskeyttänyt. Kai tässä on siitäkin kyse, etten ole mikään käytännön tyyppi. Kyllä meikäläinenkin varusteiden käsittelyn, pinkan teon, teltan kasauksen, ampuma-asennot ja sulkeisjutut oppii, mutta ei välttämättä yhtä nopeasti kuin muut. Ja itsehän mietin aina ennen kuin teen.

Tähän asti pahin hajoaminen sattui mosaleirin alkupuolella, kun olin yliluutnantin haastattelussa ja kuulin testitulokseni: ei johtajaksi. Kysehän oli siis luonnetestistä, joka mystisten kysymysten pohjalta mittaa kohteen paineensietokykyä ja muuta. Itse kun kuvittelin että voisin olla hyväkin esimies, mutta ajatus sodan ajan johtotehtävästä kieltämättä hirvittää. Ja välillä tuntuu etten ehdi hoitaa edes omia juttujani kuntoon, puhumattakaan ryhmän johtamisesta. Toivottavasti ne nyt laittavat mulle jonkun sopivan vastuullisen tehtävän. Mainostin ainakin skappareille, että meikäläinen pärjää teoriapuolella hyvin. Viikon-parin sisällä selvinnee sekin asia. Jos satunkin pääsemään PsvK:sta puolella vuodella niin TTY ja opiskelu kutsuu jo elokuussa. On kai niitä tärkeämpiäkin asioita kuin joku sotilasarvo.

Toissa viikolla oli siis mosaleiri, joka sisälsi lähinnä erinäisiä ampumaharjoitteita sekä räjähteillä, käsikranaateilla sun muilla leikkimistä. Koulutus tuppaa olemaan sellaista, että itse suoritukset on ohi muutamassa minuutissa ja muu aika sitten odotellaan, siirrytään, kuunnellaan ohjeita tai valmistellaan - ja välillä syödään valtion tarjoama ateria. Tällä viikolla harjoiteltiin suojeluvarustuksen käyttöä (kaasunaamari ja maaginen sadeviitta), ryvettiin kyynelkaasussa ja napalmissa ja keskiviikkona lähdettiin simulaattoriliivit päällä metsään taistelemaan räkäpäillä. Ei niistäkään taisteluista kovin kaksista menestystä tullut, vaikka pari tappoa taisin saada tilille. Ei vaan tuo maastossa eteenpäin rynniminen sovi meikäläiselle. Ke-iltana kun hyökättiin 2. joukkueen leiriin, jouduin etenemään ryömien ja syöksyen montusta toiseen pitkin jäätynyttä aukeaa ryhmäni reunimmaisena miehenä ja totta kai muista jäljessä. Pääsin melkein vihollisen asemiin asti ja ehdin ampua yhden sarjan ennen kuin taistelu keskeytettiin. Aamulla 2. joukkueen hyökätessä en ehtinyt edes asemiin asti. Torstaina takaisin kasarmille marssittaessa oli vielä pari rähinää, joista ei jäänyt paljoa kerrottavaa. "Eteenpäin", komentaa ryhmänjohtaja ja muut, mutta mihinkäs juokset, kun et edes tiedä vihollisen tulosuuntaa... No, näillä esityksillä en ainakaan joudu jääkäriksi.

Siviiliä ja lomia oppii kummasti arvostamaan, kun on ensin ollut yöllä vartiovuorossa (pitkällä leirillä osasin onneksi välttää pahimmat kipinä- ja vartiovuorot), herännyt pari kertaa kylmyyteen ja huonoon asentoon ja sitten havahdut laukauksiin, "hälytys". Nappaat aseesi (nukuit tietty vaatteet päällä ja saappaat jalassa, jotta pääsisit lähtemään tarpeeksi nopeasti), rynnit teltasta ulos, jossa kylmä iskee välittömästi luihin ja ytimiin. Ryhmänjohtajan karjuessa "vauhtia", yrität löytää taisteluvyön ja kypärän ja ne napattuasi lähdet juoksemaan kohti asemia, kunnes kompastut teltan naruun, lennät turvallesi ja saat suun täydeltä rynkyn perää. Etsit kypäräsi uudelleen ja lähdet uudelleen asemapaikkaa kohti, missä muut jo makaavat hangessa tulittaen näkymätöntä vihollista. Rähinän loputtua tajuat, että kello on jo kuusi ja nyt pitää ruveta pakkaamaan kamoja säkkipimeässä ja sen jälkeen purkaa teltta. Ruoka leirillä nautitaan luonnollisesti pakista, ja jakomiehet annostelevat sen tasaisesti molemmin puolin pakkia ja käsineille. Tähän aikaan vuodesta sentään on lunta, johon ko. esineitä voi putsata. Ruokailuväline nuollaan puhtaaksi ja laitetaan taskuun. Lämmintä vettä, saippuaa tai paperia ei pääse käyttämään (mitä nyt mosaleirillä oli torstai-iltana jonkinnäköinen sauna). Paskalle voi mennä, jos päivän aikana siihen sopiva hetki siunaantuu. Käymälöitä leiripaikoilta sentään jonkin verran löytyy, paperi on jo suorastaan ylellisyyttä. Leirin jälkeen kasarmi tuntuu todellakin kodilta.

Leirejä ei P-kaudella onneksi enää ole nyt on tuo tanssihommakin jo onnellisesti (?) takana, että ainakin ensi viikolla pitäisi pystyä panostamaan täysillä palvelukseen. Itse ainakin toivoin, että pääsisin kokeilemaan johtajarataa. Muuten tiedossa on sotilaan tutkintoa (hrr), ammuntoja, sulkeisia ja valaharjoituksia. Helppoa kauraa siis leirielämään verrattuna. Ensi perjantaina on sitten tuo vala. P-kauden päätyttyä helpottaa päivärytmi kasarmillakin entisestään. Että kaipa tämäkin tästä.