IRC-Galleria

P-kausi takana (viimeinen viikko pelkkää rötväystä ja hajoilua, lomaa odotellessa) ja kuskin nakki sieltä sitten napsahti. Kyllähän sitä kuskipulaa jo kutsunnoissa toitotettiin ja kaverikin jo piti meikäläisen paikkaa autokomppaniassa varmana, mutta luulin kiertäneeni sen pääsemällä vaunukomppaniaan. No, oli syy mikä hyvänsä, meikäläinen palvelee vuoden E-kuskina, kuskaten kai lähinnä tväl-materiaalia, panoksia sun muita. Autokoulu alkaa parin viikon päästä ja edessä on EHKÄ muutto autokomppaniaan. Siihen asti kulutan aikaa kasarmilla ja ehkä hallilla, paskanakkeja tehden. Tilanteen kruunaa vielä huomenna alkava virka-apunakki, jonka ansiosta en pääse mihinkään vapaalle ennen 12. päivää.

Onhan tässä puolensa. Meikäläinen asuu samassa tuvassa toisen tulevan kuskin ja viiden vanhan varusmiehen kanssa - ja lonnii vanhojen huoltojoukkueen mukana suoraan ruokalaan, kun koksut vielä juoksuttaa vaunumiehiä takaisin tupiin. Kuskeille on taattu uni ja homma on muutenkin lepiä. Kai se E-kortti siviiliin on ihan hyödyllinen juttu (enemmän olisin kyllä arvostanut johtajakoulutusta). Pitää vaan hommata riittävästi lukemista ym. ajanvietettä ja mielekästä tekemistä siviiliin. Autokoulukurssi on parissa kuukaudessa ohi ja loppuvuosi ajetaan sen verran kuin ajetaan. Vaunumiehet kuittasi tänään vajaat tuhat sivua opiskelumateriaalia, ne opettelee vaunun rakennetta, ammuskelee pistooleilla ja niillä kurssi kestää juhannukseen asti. Pitää sitten puolen vuoden päästä kysyä, onko se Lepardi nyt NIIN hieno vehje. Kyllä niihinkin purkkeihin ehtii kyllästyä, luulisin.

Vaan pääseekö kuskit koskaan kokemaan tällaista toimintaa?
http://www.youtube.com/watch?v=yfiRWBpTLQY
http://www.youtube.com/watch?v=H65tZ2IfRLk

Nopeasti jäi viime lomien pettymykset taakse, kun sunnuntaina koitti (kieltämättä epämiellyttävä) paluu arkeen. Viikon mittaan meininki oli kyllä sellaista että jos itsellä olisi siviilissä jotain tärkeämpää meneillä, voisi firmaa syyttää ajan hukkaamisesta. Seuraavassa läpivienti alokkaan seitsemännestä viikosta Suomen armeijassa:

Maanantai: Herätys, rötväystä, aamupala, kamojen pakkausta kiireessä kunnes huudetaan puolen tunnin lisäaika, rötväystä, järjestyminen asekäytävään ja ulos, pari tst-rastia (kertasingon käsittelyä ja käsikranaatin heittoa, 90% ajasta odottelua), aseiden palautus ja lounas MuKessa, pari tst-rastia lisää (telamiinan hautausta ja suojeluvarustuksen käyttöä), klo 14 lähtien rötväystä tuvassa, päivällinen, siivous, iltavapaa.

Tiistai: Herätys, aamulenkki, aamupala, taistelijan tutkinnon rasteja (90% ajasta odottelua), lounas kassun takapihalla, lisää taistelijan tutkinnon rasteja, paluu kassulle, aseen huolto, klo 14 lähtien rötväystä tuvassa, päivällinen, siivous, iltavapaa.

Keskiviikko: Herätys, aamupala, järjestyminen ulos, johtajaradan rastit (kolme rastia á 5 min ja loput odottelua), lounas kassun takapihalla, kassulle palauttamaan varustusta sopivan hitaasti ettei ehdi muiden mukana hakemaan leirivarusteita hallilta, klo 13 lähtien rötväystä tuvassa, päivällinen, siivous, iltavapaa

Torstai: Herätys, aamulenkki jne., marssi ampumaradalle, 2x kohdistukset ja 2x ATT, marssi kassulle, lounas kassun takapihalla, aseen ja tst-varustuksen huolto ja tarkistus (jumalaton kiire ja häslääminen), täydellinen varustarkastus (= kaikki kamat kaapista punkalle ja tarkistetaan, onko tallella), rötväystä tuvissa, päivällinen, siivous, iltavapaa.

Perjantai: myöhäisempi herätys, pikainen ohimarssiharjoitus, rötväystä tuvassa, ruhtinaallinen aamupala, rötväystä tuvassa, nopea valaharjoitus (muodon perälle ei kuule mitään ja marssi menee huonommin kuin ikinä), rötväystä tuvassa, siivous ja siisteystarkastus, tunti sodessa, rötväystä tuvassa, päivällinen klo 15.05, rötväystä tuvassa, vala, kahvittelut omaisten kanssa ja yksikön esittely, lomatarkastus.

Nyt lähdössä valalomilta kassulle ja edessä lienee vielä leppoisampi viikko kun koko viikko on omistettu lähinnä rästeille. Toki, jos omaa cooper- tai ampumatulosta voi vielä koittaa parantaa niin kai se on pakko yrittää. Ovat kuitenkin keksineet jotain liikuntakoulutusta, lisää varustarkastuksia tai muuta kivaa niille, joilla ei ole mitään rästissä. Huomenna julkistetaan koulutusvalinnat eli sitten selvinnee, pääseekö meikäläinen sinne vaunukurssille vai onko edessä siirto vallan toiseen komppaniaan. Niille "järjestelyille" onkin sitten omistettu loppuviikko ja perjantaina tähän aikaan ollaan taas lomilla. Huomenna tiedän varmaan sitten senkin, onko aamuja edessä 130 vai yli 300.

Mitä valaan tulee niin helpommin tuo meni kuin luulin. Ei tuommoisesta jutusta niin jaksa stressata, pakollinen riitti kaikille, ei sen enempää. Eikä se yksi mies sieltä tuhannen seasta niin erotu. Nyt sitten en ole enää alokas (omg), että nyt pitäisi kait ruveta huolehtimaan asioista enemmän itse kun nuo tarhatäti-alikessut meiltä jossain vaiheessa lähtee. Miten lie homma kehittyy, mielenkiintoista joka tapauksessa.

Siviilistä ei uutta... ainakaan vielä. Tuntuu menevän kaikki lomat niin, että eka ilta levätään, toinen juodaan ja loppu aika tuhlataan jotenkin kotona. Pari kuukautta jo kohta mennyt...

Kuusi viikkoa mosakautta takana ja pari jäljellä. Pahimmat mosakauden leirit takana, edessä sotilaan perustutkinto ja vala. Pari viikkoa sitten väitin, että pitäisi vähän ryhdistäytyä intin suhteen. Nyt voin vain sanoa, ettei kyseinen paikka ole meikäläistä varten. Enhän ole koskaan väittänyt, että nuo sotahommat olisi jotenkin meikäläisen juttu. Muuten en aseisiin välittäisi tarttua, mutta velvollisuudesta kun on kyse niin kuuluuhan se asiaan.

Jotenkin ko. paikka on saanut minusta henkisen yliotteen. Jos jossain pystynkin olemaan rento ja itsevarma, intissä olen stressaantunut ja helposti tupakaverien, alikessujen ja muiden nolattavissa - koko komppanian hitain, häröin ja hermoheikoin mies. Koko laitoksen henki on niin maskuliininen ja kova, ettei siellä helposti voi olla oma itsensä. Fiilikset vaihtelee jatkuvasti ahdistuneen ja helpottuneen välillä, ja stressi painaa koko ajan, vaikka ohjelma ei kovin rankkaa olisikaan. Rankkaa se ei ole ainakaan sen perusteella, mitä olen muualta KUULLUT. Jääkärinä Vekaralla olisin varmaan jo keskeyttänyt. Kai tässä on siitäkin kyse, etten ole mikään käytännön tyyppi. Kyllä meikäläinenkin varusteiden käsittelyn, pinkan teon, teltan kasauksen, ampuma-asennot ja sulkeisjutut oppii, mutta ei välttämättä yhtä nopeasti kuin muut. Ja itsehän mietin aina ennen kuin teen.

Tähän asti pahin hajoaminen sattui mosaleirin alkupuolella, kun olin yliluutnantin haastattelussa ja kuulin testitulokseni: ei johtajaksi. Kysehän oli siis luonnetestistä, joka mystisten kysymysten pohjalta mittaa kohteen paineensietokykyä ja muuta. Itse kun kuvittelin että voisin olla hyväkin esimies, mutta ajatus sodan ajan johtotehtävästä kieltämättä hirvittää. Ja välillä tuntuu etten ehdi hoitaa edes omia juttujani kuntoon, puhumattakaan ryhmän johtamisesta. Toivottavasti ne nyt laittavat mulle jonkun sopivan vastuullisen tehtävän. Mainostin ainakin skappareille, että meikäläinen pärjää teoriapuolella hyvin. Viikon-parin sisällä selvinnee sekin asia. Jos satunkin pääsemään PsvK:sta puolella vuodella niin TTY ja opiskelu kutsuu jo elokuussa. On kai niitä tärkeämpiäkin asioita kuin joku sotilasarvo.

Toissa viikolla oli siis mosaleiri, joka sisälsi lähinnä erinäisiä ampumaharjoitteita sekä räjähteillä, käsikranaateilla sun muilla leikkimistä. Koulutus tuppaa olemaan sellaista, että itse suoritukset on ohi muutamassa minuutissa ja muu aika sitten odotellaan, siirrytään, kuunnellaan ohjeita tai valmistellaan - ja välillä syödään valtion tarjoama ateria. Tällä viikolla harjoiteltiin suojeluvarustuksen käyttöä (kaasunaamari ja maaginen sadeviitta), ryvettiin kyynelkaasussa ja napalmissa ja keskiviikkona lähdettiin simulaattoriliivit päällä metsään taistelemaan räkäpäillä. Ei niistäkään taisteluista kovin kaksista menestystä tullut, vaikka pari tappoa taisin saada tilille. Ei vaan tuo maastossa eteenpäin rynniminen sovi meikäläiselle. Ke-iltana kun hyökättiin 2. joukkueen leiriin, jouduin etenemään ryömien ja syöksyen montusta toiseen pitkin jäätynyttä aukeaa ryhmäni reunimmaisena miehenä ja totta kai muista jäljessä. Pääsin melkein vihollisen asemiin asti ja ehdin ampua yhden sarjan ennen kuin taistelu keskeytettiin. Aamulla 2. joukkueen hyökätessä en ehtinyt edes asemiin asti. Torstaina takaisin kasarmille marssittaessa oli vielä pari rähinää, joista ei jäänyt paljoa kerrottavaa. "Eteenpäin", komentaa ryhmänjohtaja ja muut, mutta mihinkäs juokset, kun et edes tiedä vihollisen tulosuuntaa... No, näillä esityksillä en ainakaan joudu jääkäriksi.

Siviiliä ja lomia oppii kummasti arvostamaan, kun on ensin ollut yöllä vartiovuorossa (pitkällä leirillä osasin onneksi välttää pahimmat kipinä- ja vartiovuorot), herännyt pari kertaa kylmyyteen ja huonoon asentoon ja sitten havahdut laukauksiin, "hälytys". Nappaat aseesi (nukuit tietty vaatteet päällä ja saappaat jalassa, jotta pääsisit lähtemään tarpeeksi nopeasti), rynnit teltasta ulos, jossa kylmä iskee välittömästi luihin ja ytimiin. Ryhmänjohtajan karjuessa "vauhtia", yrität löytää taisteluvyön ja kypärän ja ne napattuasi lähdet juoksemaan kohti asemia, kunnes kompastut teltan naruun, lennät turvallesi ja saat suun täydeltä rynkyn perää. Etsit kypäräsi uudelleen ja lähdet uudelleen asemapaikkaa kohti, missä muut jo makaavat hangessa tulittaen näkymätöntä vihollista. Rähinän loputtua tajuat, että kello on jo kuusi ja nyt pitää ruveta pakkaamaan kamoja säkkipimeässä ja sen jälkeen purkaa teltta. Ruoka leirillä nautitaan luonnollisesti pakista, ja jakomiehet annostelevat sen tasaisesti molemmin puolin pakkia ja käsineille. Tähän aikaan vuodesta sentään on lunta, johon ko. esineitä voi putsata. Ruokailuväline nuollaan puhtaaksi ja laitetaan taskuun. Lämmintä vettä, saippuaa tai paperia ei pääse käyttämään (mitä nyt mosaleirillä oli torstai-iltana jonkinnäköinen sauna). Paskalle voi mennä, jos päivän aikana siihen sopiva hetki siunaantuu. Käymälöitä leiripaikoilta sentään jonkin verran löytyy, paperi on jo suorastaan ylellisyyttä. Leirin jälkeen kasarmi tuntuu todellakin kodilta.

Leirejä ei P-kaudella onneksi enää ole nyt on tuo tanssihommakin jo onnellisesti (?) takana, että ainakin ensi viikolla pitäisi pystyä panostamaan täysillä palvelukseen. Itse ainakin toivoin, että pääsisin kokeilemaan johtajarataa. Muuten tiedossa on sotilaan tutkintoa (hrr), ammuntoja, sulkeisia ja valaharjoituksia. Helppoa kauraa siis leirielämään verrattuna. Ensi perjantaina on sitten tuo vala. P-kauden päätyttyä helpottaa päivärytmi kasarmillakin entisestään. Että kaipa tämäkin tästä.

Kirottuja olkoot ennakko-odotukset, nyt-tai-ei-koskaan -tilanteet, mahdollisuuksien puntarointi ja jossittelu. Armeijassa opetetaan, että taistelussa tavoite täytyy pitää koko ajan kirkkaana mielessä. Itse taas etenen pikemminkin niin, etten myönnä tavoitetta itselleni - saati sitten tee mitään sen eteen - ennen kuin on liian myöhäistä. Jälkeenpäin on helppo ihmetellä, kuinka tässä nyt taas kävi näin.

Torstaina ja perjantaina olin sitten tuolla Parolan koululla tanssimassa vanhojen tansseja. Kovin helposti asia ei järjestynyt, mutta voisi silti sanoa että kannatti. Loma-anomus oli jätetty melkein kolme viikkoa sitten ja loma käytännössä luvattu leiriviikolla, mutta lopullista komppanian päällikön päätöstä piti odottaa melkein H-hetkeen asti. Viikkokausien stressi purkautui, kun KASI-leiriltä palatessani löysin hyväksytyn anomuksen oman punkan päältä (tupakaverit löysi ensin). Lomille lähtö oli 16.30 ja ajattelin laittaa itseni kuntoon ja häipyä toisten lähtiessä päivälliselle. Se suunnitelma kusi, kun neljän aikaan porukka huudettiin pakkiruokailuun kasarmin takapihalle. Järjestyminen kusi pahemman kerran ja väkeä alettiin juoksuttaa takaisin ylös, ja siinä vaiheessa loppui meikäläisen kärsivällisyys. Sain sitten ruuan muita ennen ja alikessut vielä väittivät että kaappi pitäisi olla tarkastuskunnossa ennen lomille lähtöä. Siinä kun sitten ajoin partaa, tultiin huutamaan että lomavaatteet pitäisi olla jo niskassa ja lopulta vielä päivystäjän kanssa väännettyäni pääsin lähtemään klo 16.40 (mikähän siinä on, että tuosta lomille lähdöstä pitää aina tehdä mahdollisimman vittumaista). Mutsin kyydillä koululle, nopeat suihkut ja siistiytymiset ja lopulta sain itseni metsäleirikunnosta tanssikuntoon noin puolessa tunnissa.

Itse tapahtuma meni sitten todella nopeasti, reilussa tunnissa. Vanhat taidot, kolme harjoituskertaa ja viimeisen viikon kuivaharjoittelut riitti siihen, että sain rähmittyä tanssit kunnialla läpi. Oikeastaan jännitin varmaan vähemmän kuin kukaan muu. Välillä piti kuvioita vilkuilla naapurilta ja välillä tuli pieniä sekoamisia, mutta mitäs noista - ei siellä kukaan niin hyvin vetänyt. Onhan ko. homma kuitenkin hauskaa kuin mikä. Tapahtuman jälkeen sitten kaverin kyydillä kotiin ja aamulla takaisin koululle vetämään sama setti vielä kolmeen kertaan. Onnistuin koheltamaan ruokailussa ja viimeinen tauko meni hätäisissä merkeissä takkia putsatessa. Viimeistä vetoa häiritsi todella vaisu tanssipari - väsymystä ja päänsärkyä kuulemma. Tuntui siltä, että olin suorastaan mokannut jotain. Ei noista naisista ota selvää. Ko. henkilö vaikutti kyllä kovin mukavalta, mutta mitenkäs sitä ujo ihminen osaisi toiselle ujolle ihmiselle puhua.

Oli perjantai-ilta ja jatkot. Oli hienot pippalot Satulinnassa, paljon nuoria ja puolituttuja. Meininki tosin aika riehakasta, kun vessoista löytyy lasinpalasia ja verta, eikä teineistä ota selvää tappeleeko ne vai halaileeko muuten vaan. Oli tuttu seura ja hyvä känni päällä. Oli kuski ja lupaus siitä että ilta voisi mahdollisesti jatkua vielä kahden jälkeen jossain. Lähtökohta oli siis hyvä. Painostuksen ja oman humalaisen vaiston varassa haeskelin paikalta tanssipariani. Tämän huomio ei vaan ollut helposti saavutettavissa. Eräs parittajan roolin ottanut tyyppi oli ilmeisesti mennyt höpöttämään tälle jotakin ja jouduinkin miettimään, onko kohde vain hemmetin ujo vai vältteleekö se oikeasti. Vähemmän pinnallisena ihmisenä oletan kuitenkin ettei se helpoin ja houkuttelevimman näköinen kohde ole välttämättä se paras. Kyllästyin stalkkaamiseen siinä puolen yön tietämissä, selvitin kohteen puhelinnumeron ja runoilin viestin, jota tulisin vielä häpeämään. Kun mitään ei kuulunut, päätin siirtyä suunnitelmaan B ja yrittää vaan jotakuta. Eräs seurueen jäsen kulutti arvokasta aikaa antamalla ymmärtää väärin ja samassa hetkessä ilta sai ikävän käänteen. Eräs kaverihan oli livahtanut paikalta jo aiemmin ja alkanut kuskiporukan kanssa laittamaan autoa keskellä yötä. Yhden kieppeillä annettu viesti "ei pysty hakemaan, auto ei liiku", sai eräät raivon valtaan ja ilta oli sitä myöten pilalla. Todellisuudessa kuskiporukka olisi kyllä päässyt hakemaan meidät kahdelta, mutta itse poistuin muiden mukana ennen puolta kahta. Pippalot jäivät taakse ja käteen jäi ainoastaan sekava olotila ja yksi puhelinnumero.

Eihän yhdet vanhojen tanssit ja jatkot vielä maailmaa mullista, mutta hei - onko meikälle viime aikoina tapahtunut jotain kiinnostavampaa? Kasarmilta vastaavia virikkeitä on turha etsiä, eikä baariinkaan viitsi joka päivä lähteä. Kokemus oli kuitenkin ihan mukava, voisin ottaa uusiksi koska tahansa (epätodennäköistä tosin). Ainahan sitä voisi märehtiä että entä jos en olisi jatkoilla jäänyt siihen yläkerran baariporukkaan nököttämään tai entä jos olisin ollut siellä tappiin asti, mutta tällä kertaa kävi näin. Jatkot meni joka tapauksessa paremmin kuin omissa wanhoissa pari vuotta sitten. Tulevia opiskelijabileitä odotellessa.

Vaan mitäs seuraavaksi? Nyt on ainakin lauantai.

Pitäisköhän lopettaa juominen... Viimesistä oikeesti mukavista känneistä ja hauskoista reissuista on aikaa. Eilisestäkin jäi vähän sellanen fiilis että tintataan ja tintataan vaikka ei oikeastaan edes niin maistuis. Eikä siitä ees tule niin kauhean hyvä fiilis. Aamuyöstä väsyttää, yöunet jää vähiin, aamulla olo on hieno (jos ei ole vetänyt övereitä) mutta illalla iskee morkkis ja hajotus. Noh, tuli sentään otettua kunnolla ekaa kertaa inttiin menon jälkeen. Ja nähtyä muutamia tyyppejä jotka ei sittenkään oo unohtaneet meikäläistä.

Viimeset neljä viikkoa on menneet kuin siivillä ja toisaalta tuntuu että inttiin lähdöstä on pieni ikuisuus. Eipä siviilissä ole paljoa ehtinyt tapahtua sinä aikana kun meitä mosia on koulutettu jo puolen P-kauden verran. Nyt on edessä se pahin mörkö elikkä viiden päivän leiri Hätilässä. Viimeöisten keskustelujen ja tämän aamun fiilisten perusteella aion painaa nyt täysillä ja mennä vaikka rukkiin asti, jos sinne tällainen hermoheikko tumpula vaan onnistuu pääsemään. Tuli eteen sitten mitä tahansa, se pitää vaan koittaa kestää kuin mies. Luonnehan siinä kasvaa, tässä on oikein haaste meikäläiselle. Onneksi tuota siviilielämää on niin vähän, että palvelukseen pitäisi PERIAATTEESSA voida keskittyä sataprosenttisesti.

Eipä se elämä tuolla kasarmilla niin kovin rankkaa ole. Muona- ja vaatehuolto pelaa eikä itse tarvitse huolehtia muusta kuin käskyjen noudattamisesta. Muutenkin tuntuu että meininki on suorastaan lepsua: sodeen pääsi heti toisena iltana, punkkia ei räjäytellä, aamulla on reilusti aikaa hoitaa tarvittavat toimet, poistuttamista ei ole ollut ollenkaan ym. Eikä se palveluksen fyysisyyskään mitään. 15 km marssi tetsari päällä menee helposti mutta siinä vaiheessa kun pitää kiireessä härvätä tavaroita kasaan tai saada aikamääreessä huollettua ase ja miljoona muuta tavaraa niin siinä se pinna kiristyy. Ja sitten kun kymmenen miestä kasaa telttaa tai tekee muuta hommaa niin itsellä menee helposti sormi suuhun että mitäs sitä allekirjoittanut nyt voisi tehdä. Meikäläinen onkin jo tuvan virallinen vessojen siivooja (helppo, selkeä homma). Aika ikimuistoinen oli tuo eka leiriyö, kun eräästä syystä hajotti jo valmiiksi ja siinä sitten säkkipimeässä metsässä jonkun kiven päällä yritti vetää pakista makaroonilaatikkoa. Mutta kaikkeenhan tottuu, vai.

Osittain kyllä vituttaa se töistäkin tuttu ilmiö, että vieraassa seurassa meikäläisestä tulee kauhean vaatimaton ja kaino. Tavoitteena olisi päästä Leopard-kurssille ja sitä kautta aukkiin, tai sitten johonkin muuhun aliupseerin hommaan tuolla panssarivaunukomppaniassa. Pitää vaan koittaa vetää vähän nohevampaa linjaa seuraavat viikot, että huomaisivat etten oikeasti ole sellainen reppana miltä joskus näyttää. Välillä kyllä tuntuu ettei meikäläisen valppaus riitä johtajan hommiin mutta sittenhän se selviää. Päivä kerrallaan nuo hommat pitää hoitaa ja nyt jo vähän hirvittää kun pitäisi kohta mennä ampumaan taisteluammuntoja kovat piipussa.

Semmoinenkin juttu tässä on päällä että meikäläinen on edelleen kiinnitetty tuonne Parolan lukion vanhojen tansseihin. Vaikka asia tuossa ennen joulua innostikin niin sanoin pari viikkoa sitten että osallistun vain jos minut ehdottomasti tarvitaan, ja kuulemma tarvitaan. Loma-anomus on jätetty mutta eipä siitä ole ainakaan ekaan viikkoon mitään kuulunut. Aikamoinen järjestäminen siinä kyllä on (kaverille harjoittelemaan ens viikonloppuna), mutta jos tämä homma onnistuu niin se on jättebra ja saattaa johtaa johonkin vielä parempaan. Ei vaan parane ruveta palveluksessa hajoilemaan tämän asian takia.

Melko jänniä aikoja siis eletään.

Njoo... meni aika äkkiä se viis viikkoa. Töihin kun pääsi niin niitä töitä sitten riittikin niin ettei vähään aikaan tarvinut paljoa miettiä vapaa-ajan menemisiä. 8 päivää töitä, Tampereelle Nightwishin keikalle, 7 päivää töitä, Tampereelle viettämään joulua, 5 päivää töitä jne...

Ja sitten sain vaihdettua työvuoron pois että pääsin kaverin lapsen ristiäisiin ja näin ko. tyyppiä ekaa kertaa varmaan pariin kuukauteen. Uusvuosi ja viimenen viikonloppu meni suht mukavasti viihteellä ja alkaa tää vuodenaikakin tästä jo kirkastua. Ja sitten pitää lähteä inttiin...

Eilen masensi aika rankasti mut kaipa tässä vuoden(?) mittaan ehtii muutakin elämää olla. Ekaan pariin viikkoon ei varmaan tarvi miettiä mitään ylimääräsiä, kunhan tästä kohta suuntaan Parolaan. Kunhan vaan sopeutuis hyvin porukkaan ja talon tapoihin. Mitään en voi muuta sanoa kuin että sen näkee sitten...

TJ 362 (oletettavasti)

Taitaa olla aika tylsää elämässä, kun oikein odottaa inttiin pääsyä. Syksy on yllättävän rankkaa aikaa, jos ei ole oikein tekemistä, mutta enää ei ole kuin 5 viikkoa hukattavaksi ja sen jälkeen lopputalvi ja kevät menee toivottavasti kiireisissä merkeissä. Sitten onkin taas kesä ja kavereillakin toivottavasti enemmän aikaa. Kyllä nuo kuulemma nytkin hengasivat ja tänään saunoivat kun koitin kaikille vuoron perää soittaa, mutta se oli kuulemma semmoista ex-tempore_ei_niin_ihmeellistä. Noh... mulla on niin tylsää, että jopa lapsenhoito äijäporukassa olis virkistävää sosiaalista toimintaa.

Ja tietysti kun koko viikkoon ei ole mitään tapahtunut ja itse haluaisi tehdä jotain niin kaikki on jossain tai muuten vaan liian väsyneitä. Vai onko mussa sittenkin jotain vikaa... Noh, kai sitä kerran puolessa vuodessa voi kokeilla ns. äärimmäistä vaihtoehtoa ja lähteä yksin baariin hillumaan. Metrossa mua alkaa jostain syystä yleensä vituttamaan, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, jos meno on hyvä ja itse saa sopivan fiiliksen päälle. Vaan kun sinnekin olisi suotavaa päästä jonkun kyydissä, ja nyt näyttää siltä, että pitää turvautua mutsiin... sikäli kun se nyt kohta tulee autolla sieltä jostain pikkujouluistaan.

Maanantaista lähtien on luvassa taas jotain töiden tapaista, kun pääsen tekemään jotain hommia tuonne Hämeenlinnan Prismaan. Se on sitten jännää nähdä pääsenkö vastaamaan pullokaapin toiminnasta seitsemän päivää viikossa ja miten vuokratyöläisille maksetaan lisiä, kun tuossa hommassa iltoja ja viikonloppujakin saa viettää.

Notta sillätapaa niin, että tällätapaa näin, että millätapaa niin... olikohan mulla jotain järkevääkin sanottavaa, vai onko koko elämä tällä hetkellä yhtä merkityksetöntä hokemaa. Joopa joo, diudiu.

Viime viikonloppu jollain tapaa laajensi tajuntaa (enkä nyt puhu mistään mömmöjen käytöstä). Rappiolla on hyvä olla eikä se vielä retkuksi tee jos vähän renttuillaan. Pari päivää poissa kotoa virkistää kummasti, vaikka se ei aivan täydellistä aikaa oliskaan. Semmoiset viikonloput kuitenkin muistaa parhaiten jälkeenpäin. Jotain säpinää ja biletystä olis kaivannut vielä aavistuksen lisää, mutta neljä tuntia syvällistä kännikeskustelua on kuitenkin jotain aivan huikeaa. Ainakin jos on yhtä innokas keittiöpsykologi kuin meikä. Siinä kun ihmisten kielenkannat irtoaa ja päästään kiinni niihin kipeisiin aiheisiin... yhtäkkiä sitä ymmärtää ihmisiä paljon paremmin, kun heiltä itseltään kuulee miksi nämä toimivat niinkuin toimivat. Puhumisesta tulee hyvä, joskin haikea fiilis, vaikka bottom line turhan usein onkin "asiat on vaikeita, mutta tsemppiä". Sitten sitä saattaa kuulla hämmentäviä asioita itsestään...

Sitten tajuan että olen oikeastaan liikaakin miettinyt muiden ihmisten asioita ja nyt pitäis saada mietittävää omistakin jutuista. Se vaan on tässä tilanteessa vähän hankalaa. Töitä saattaa olla luvassa joulukuussa, hyllytystä ja kärryjen roudausta tavaratalossa. Siinä se meikäläisen vuokratyöläisen ura taitaa sitten ollakin. Jos intin ja opiskelujen väliin vaan jää aikaa, pitää lähteä tosissaan hakemaan kunnon duunia. Mainittuun inttiin on tänään aikaa 42 aamua, ja kieltämättä alkaa jo vähän hermostuttaa. Viekö ko. organisaatio miehen mennessään, vai jääkö siltä aikaa muun elämän hoitamiseen? Oppiiko firman käytäntöihin helposti, jotta tuntisi olonsa luontevaksi? Onko talon tavat helppo niellä, vai raastavatko ne epävarman miehen hermot riekaleiksi ensimmäisen viikon sisällä? Aika ja testithän sen näyttävät, mutta jo nyt pitäis kyselylappuun heittää arviota, aikooko olla kuuden kuukauden rivimies vaiko noheva reservin vänrikki. Noh... tyhmimmän mukaan siellä on mentävä, ja melkein joka jannu sieltä on elävänä päässyt pois. Saas nähdä silti, millainen pakokauhu itsellä on päällä sitten tammikuun alussa.

Erään keskustelun yhteydessä eräs toivoi, että saisin ajatukseni järjestykseen ja miettisin mitä toivon tulevaisuudelta. Se oliskin hienoa tietää. Niinhän se menee, että kaavan mukaan intti pois alta ja opiskelemaan ja diudiu... mutta siis, onko se oikein ja mitä haluan elämältä. Mitäänhän en uskalla tunnustaa... hyvä kun osais olla varma siitä, ketä tässä oikein pitäis miellyttää ja miks. Ja mitkä ihmiset, mitkä asiat loppupeleissä merkitsee... "Kaikki ovet auki elämään", hemmetin ahdistava tila...

BTW, talvi on syvältä ja se on kiva todeta näin kun neljän kuukauden päästä alkaa ehkä lämpenemään. Ainakin autoilijaa se kirpaisee. Vaikka tuohon menopeliin saa muutenkin palamaan turhan paljon euroja, jo näin pikkupakkasilla tuollaiset lyhyet matkat vie tolkuttomasti bensaa. Ja ettei rahanmenoa voisi estää, päätti tuo aikanaan isolla rahalla kasattu hifilaitteistokin ruveta hajoamaan. Hyvä oli subbari ja suht halvalla sen sain (sähköiset komponentit vastaavaan maksaa melkein 500 euroa), mutta viime viikolla se ensin piti päälle mennessään epämääräistä möykkää, sitten paukkui kovaa ja sitten vaikeni kokonaan. Kyseessä on kait joku pikkuvika vahvistimen esiasteessa, kun vahvistin menee päälle ja elementti toimii, mutta ääntä ei vaan kuulu. Toivottavasti joku osaava henkilö voisi tuon korjata. Noita vahvistimia kun ei saa juuri mistään ja arvatkaa vaan sopivatko nykyiset mallit tuohon hyvin tehtyyn koteloon, hintaakin vastaavalla nykymallilla on yhtä paljon kuin aikanaan itse maksoin koko paketista...

Piti sitten muodon vuoksi käydä hakees nuo syksyn yo-tulokset. Ja mitäs ihmettä: Niin muka huonosti mennyt enkku oli ilmiömäisesti rajaa hipoen noussut äLLään! Kaipa sitkeä puurtaminen sitten auttoi, vaikka olin aika hukassa koetta tehdessä. Se kaikista suurin, kaunein ja tärkein pitkä matikka taas oli jäänyt TAAS pisteen päähän ällästä, ja jossiteltavaa siitä jäi tälläkin kertaa vaikka kuinka paljon. Oma suoritus oli huono, mutta rajatkin vastaavasti laskivat. Onko tämä enää tottakaan... koko koe oli luokkaa evvk, ja sitten tulokset on noin pienestä kiinni. Uskomatonta munkkia ja epäonnea. Noh... 6 ällää olisikin liian täydellistä. Parempi anekdootti siitä jää kerrottavaksi, kuinka se kuudes ja tärkein ällä jäi KAKSI kertaa pisteestä kiinni...

Reilu viikko sitten sain tarjouksen, josta on ilkeä kieltäytyä. Miten lie tuuri näin kääntynyt parissa vuodessa, kun nyt meikää jo kysytään pariksi wanhojen tansseihin ja totta hemmetissä tahtoisin mennä. Muttakun alkaa tuo intti, ja päivämäärä osuu vielä alokaskauden loppupuolelle. Esikunnasta antoivat jonkun yliluutnantin numeron, ja sinnekö nyt pitäisi soittaa ja selvittää tilanne... HUI! Ei se niin suuri henkilökohtainen helvetti oo, jos ei onnistu, mutta keskikokoinen kuitenkin. Kait heillä siellä joku käytäntö on asioihin, kun joihinkin kouluihin sieltä vallan lähetetään varta vasten porukkaa, muttakun... noh, ei kai se selviä kuin soittamalla, jos nyt tähän aikaan enää uskaltaa... "Kokoa ittes Puppe, ole mies!"

Mitään paljon kiinnostavampaa tässä ei olekaan tapetilla. Rengastyöt loppui jo yli viikko sitten, ja työnantajalta saatu viesti oli lähinnä "kattellaan, kattellaan... ehkä joulukuun alussa Prismaan". Syytä onkin vain kattella tässä, kun ei nyt ole edes varma omista menoistaan. Perjantai-iltana olin pitkästä aikaa baarissa ja koin valaistuksen: "Täällähän on väkeä, täällähän on elämää!". Onkohan tässä joku ongelma, etten tunnusta itselleni tosiasioita. Miksi menen baariin vaan, kun joku muu sitä ehdottaa, vaikka ilmiselvästi haluankin sinne. Mikä on se jarruttava motiivi: siveys, moraali, kunnia, raittius, raha, vaiko pelko omasta selustasta? Noh, ehkä asia muuttuu jatkossa, kun itseluottamus kasvaa ja morkkiksen määrä vähenee kerta kerralta. Ei tämä paska vuodenaika pysty tarjoamaan juuri parempaa.

Luin blogia ja repeilin... omille jutuilleni mutta enemmänkin sille angstille ja ketutukselle, jota n. 75% vanhemmista jutuista sisältää.

Samoja asioitahan siellä jankataan joka hemmetin merkinnässä, ja jaaritellaan liian pitkäksi. Mutta mihinkäs tiikeri juovistaan pääsee.

Nytkö se on jo tätäkin aikaa yli 5 aamulla... nyt pois täältä, POIS.