"Mitä meidän nyt käy?" Marinne kysyi minulta kerran vähän ennen nukahtamistaan.
Näin vastasin: "Kun ei tiedä tai ei luule tietävänsä, mihin seuraavaksi joutuu tai mitä seuraavana tapahtuu — silloin menee hyvin. Prekognitiot tuovat vain pettymyksiä tai kurjuuksia, toivottomuutta."
"Niin mutta miten meidän käy?"
"Marinne, sinä et ole ollut rehellinen itsellesikään, siksi valehtelet minulle vielä enemmän."
Marinne itki ja sydäntäni karmaisi. Hän halusi minusta yksityisomaisuuttaan. Hän ei koskaan ymmärtäisi aikanani kuinka omistamisenhalu oli hänen oman onnettomuutensa ensisijainen syy. Siksi hän alkoi puristaa minua yhä tiukemmin ja pian kävisikin kuin olisin märkää saippuaa. Siitä myös tiesin, mistä puhuisin seuraavana päivänä.
"Onko yli-ihmisyys sitten tunteettomuutta?" hän nyyhki.
Hän ei enää ymmärtänyt lainkaan.