IRC-Galleria

Näinpä...

Nyt olis taas sen aika, kun pitäs avautua kuluneen vuoden tapahtumista.
Niin. Noh. Taitaa jäähä tämä tarina melko lyhkäseks,
kun ei oikein tunnu olevan mitään sanottavaa, kippis ja kulaus.
Noooh.. Jos sitä sentään pienen referaatin tähän yrittäs kehitellä.
Parempaan päin mennään. Vaikka tänäkin vuonna on koettiin menetyksiä, oli viime vuosi pariin edelliseen verrattuna ihan jees vuosi.

Oon ajatellu aikaa. Kaikkeen menee tietty aika. Kaikkiin tapahtumiin ja tekoihin ja niiden tekemiseen ja toteuttamiseen menee tietty aika.
Jos aika yht' äkkiä (syystä tai toisesta) pysähtyiskin, niin vitustako myö se tiiettäs??

Ystävät on parhaita. Taas kerran sama toteamus,
mutta kun siitä ei vaan tunnu pääsevän yli eikä ympäri.

Alkaa pikku hiljaa helpottaa... Pitkästä aikaa sitä oottaa tulevaa oikeesti positiivisin mielin.
Ei enää oo päällimmäinen ajatus se ainainen tuska. Eikä enää tarvii yrittää joka viikonloppu hankkia itelleen kemiallista koomaa. Oon ihan tyytyväinen ilmankin. Nyt sitä lähtee mielellään vaikka tanssilattiankin vallotukseen ihan veden voimalla. Ei tarvii enää yrittää harhauttaa itteään :)

Ootan malttamattomana heinäkuuta. Sit voi unohtaa kaikki ..skat teot ja keskittyä muistelemaan vaan niitä hyviä juttuja, päästää irti tästä katkeruudesta ja ehkä jopa antaa anteeksi...
Silti on edelleen niin vaikee käsittää koko juttua,
välillä semmonen olo niinku sitä ei olis koskaan tapahtunu.
Niinku se olis tapahtunu jollekin toiselle tai olisin nähny sen telkkarista.
On vaan jotenkii niin utopinen olo kun ajattelee koko hommaa.
On niinku en olis koskaan etes tavannu koko ihmistä eikä mittää olis tapahtunu, kaikki on hyvin... Tai siis nythän kaikki on taas hyvin, mutta on aina ollu hyvin...
Vaikka siitä on jo/vasta kaks vuotta seittemän kuukautta,
meinaan jo välillä unohtaa...
Toisaalta.. Kuulostaa melko julmalta, mutta on ehkä hyvä että se tapahtu.
Koska oon saanu niin paljon hyvää sen seurauksena. Miula ei oo koskaan ollu näin hyvä olla itteni kanssa, osaan jopa tunnustaa pikkusen tykkääväni itestäni. Ja on oikeesti tajunnu ainakin mikä on kaikista tärkeintä elämässä. Rakkaus. Se on kaikki. Mitään muuta et voi jättää jälkees, kun oot täältä lähteny. Ei ihmiset ensimmäisenä muista mitä sie oot omistanu, mitä kouluja sie kävit tai miten paljon sie vuodessa tienasit. Ne muistaa miltä niistä tuntu,
kun ne oli siun kanssa.
Se on kaikki.

Rakkaudentäyteistä Uutta Vuotta.

ja näillä mennään... ;)

Se taas siitä vuodesta.
Ajatella, että on jo kymmennen vuotta siitä, kun pelättiin miten käy vuosituhannen vaihtuessa; takasin kiviajalle vai..?

Ei meinaa saaha ajatuksesta kiinni. Olis niin paljon sanottavaa, mutta ei saa sitä ulos...
Sanat leijuu päässä niinku tuhannen palan palapeli, jota ei osaa koota.

On tässä puolentoista vuoden aikana tullu koettua kaikenlaista.. Ja varsinkin mietittyä...
Välillä niin, että päähän koskee.
Mitä eroa on elossa olemisella ja elämisellä? Mitä jos? Miksi?
Halluutko olla sellanen ihminen, joka valasee huoneen astuessaan sisään vai sellanen,
että se huone valaistuu vasta sitten, kun sie oot sieltä lähteny?
Tuli tilanne jollon oli pakko valita.. Tunnetko loppuelämäs syyllisyyttä kaikesta,
jopa siitä että oot elossa vai alatko tekemään jotain. Tajusin, että on kaks mahollisuutta;
joko jatkat hapen kuluttamista tai alat elää.
Elämä on valintoja.

Se kasvattaa.. Sitä paljon puhuttua selkärankaa nimittäin.
On joutunu väkisinkin miettimään elämäänsä.
Sitä priorisoi kaiken ihan eri tavalla kun ennen. Asiat joita aikaisemmin piti tärkeinä on saattanu menettää merkitystään ja tulee keskitettyä energiansa ihan muihin juttuihin...

On jopa joutunu opettelemaan hymyilemään uudestaan tai ainahan sitä hymyilee,
mutta hymyilemään oikeesti, sydämestä, niin että tuntuu. Ja nyt sitä nauttii sellasistakin asioista, joista ei välttämättä niin välitä, mutta jotka on vaan pakko hoitaa.
Ei enää yritä välttää tai siirtää asioita, jotka on "vaikeita".
Se on jännä, miten paljon ihminen jättää tekemättä vaan sen takia,
että pelottaa niin perkeleesti...
Ihminen on luovimmillaan keksiessään tekosyitä.
Jos joku asia saa siut kysymään iteltäs "mitä jos?", se kannattaa kattoo täysillä loppuun asti.
Ei tarvii sitten kiikkustuolissa ruttusena ja hampaattomana miettiä,
että "mitä jos..?" Mitä jos oliskii tehny toisin..?

"LIFE IS EITHER A DARING ADVENTURE - OR NOTHING."

Nykysin sitä arvostaa ihan eri asioita kun ennen,
ihan eri tavalla ja osaa olla kiitollinen siitä mitä on.

Eikä se ikävä koskaan katoa, aina se on jossain ja tavallaan ihan hyvä niin,
muistaa ainakin mikä on oikeesti tärkeetä.
Kaikki muu on vaan lillukanvarsia...
Mut tiedän, et päivä paistaa mulle aikanaan ;)

Kahta en vaihda; asennetta ja niitä oikeita ystäviä <3

"Minä uskon, että utelias, intohimoinen
jättää jälkeensä erilaisen maailman,
koska hän itse muutti sen.
Ja uskon että, se joka ei riskeeraa ei myöskään mitään saa.
Ja Ellun-kana on parempi munimaan,
koska se on vapaa.
Uskon, että häpeämättömin on se jota eniten hävettää
ja se joka ei keksi mitään on kekseliäs syitä keksimään."

MUISTA EILINEN, UNELMOI HUOMISESTA, MUTTA ELÄ TÄNÄÄN.

Tulevalle vuosikymmenelle.

- Diamond In the Rough -

Venäläispoika oli saanut Ladan. Tietysti sitä piti heti päästä tyttöystävälle näyttämään. Kuinka ollakaan, samaan aikaan tyttöystävän kotona oli käynnissä kova riita. Kukaan ei suostunut tiskaamaan. Lopulta sovittiin, että se joka ensimmäiseksi puhuu, joutuu tiskaamaan. Saapuipa poika sitten tyttönsä kotiin, avasi Ladansa kokolailla jäykän oven ja astui sisään. Poika istui pöydän ääreen ja tokaisi maailmanmiehen tyyliin:"Ostinpa Ladan!" Kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Poika ihmetteli moista vähäsanaisuutta ja lähti vähin äänin ulos. Hän kiskoi Ladansa oven auki ja istui penkille miettimään. Hänestä alkoi tuntua, että hänestä tehtiin nyt jollain lailla pilaa. Ladan oven saranat vain kirskahtivat, kun poika paineli takaisin sisään. Kyllä minä niille vielä näytän, poika tuumi, tarttui tyttöönsä ja pani tätä keittiön pöydällä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Poika meni takaisin pihalle ja repi Ladan oven auki, nyt jo raivosta kiehuen. "Ja perkele, minua kun eivät narrinaan pidä", tuumi poika, sulki Ladan oven hampaat irvessä saranoiden kitistessä helvetillisesti ja astui taas taloon. Nyt poika tarttui emäntää kauluksesta, kaatoi tämän keittiön pöydälle ja pani häntä antaumuksella. Edelleenkään kukaan ei sanonut sanaakaan. Poika oli täysin ymmällään. Pää painuksissa hän meni ulos ja kiskoi Ladansa oven auki. Saranat pitivät aivan mieletöntä meteliä. "Kyllä tälle ovelle jotain pitää tehdä", tuumi poika ja asteli takaisin taloon. "Onko teillä vaseliinia?", poika kysyi. Silloin isäntä nousi ja sanoi: "Minä tiskaan."

Kyllä voi ihmisen lapsi olla joskus tyhmä! xD

Pelailin äsken erästä nimeltä mainitsematonta jumituspeliä ja röhnötin puol alasti sohvalla syöden samalla kaapista löytämiäni rusinoita... Naureskelin jo muutenkin itelleni, että kylläpä on viisasta touhua. Satuinpa sitten vielä puol vahingossa vilkasemaan sitä rusinapakettia ja totesin itekseni oikeen ääneen, että: "Jaha. Vanhoja rusinoita." (parasta ennen 19.11.2008)

Mahtaa naapurit nyt ihmetellä, kun yks kappale blondeja repes taas huutonauruun keskenään xD

Ja ne rusinat maistu kaiken hyvän lisäks ihan mämmille... Eipä sillä.. Onha se mämmikii tietysti ihan hyvää, mutta... Ilmankos oli pari päivää sitten pikkusen maha kipeenä, kun olin viimes maistellu näitä edellä mainittuja kuivattuja rypäleitä eli todennäkösesti sitä samaa tiedossa huomenna :/

Olisko kellään teippiä, liimaa tahikka jotain muuta laastia, jolla vois paikata yhen revenneen hölömön?

"I like the feel of your name on my lips
And I like the sound of your sweet gentle kiss
The way that your fingers run through my hair
And how your scent lingers even when you're not there..."

Ja taas hautajaiset... Neljännet päälle kolmeen vuoteen...