IRC-Galleria

Kyllä voi ihmisen lapsi olla joskus tyhmä! xD

Pelailin äsken erästä nimeltä mainitsematonta jumituspeliä ja röhnötin puol alasti sohvalla syöden samalla kaapista löytämiäni rusinoita... Naureskelin jo muutenkin itelleni, että kylläpä on viisasta touhua. Satuinpa sitten vielä puol vahingossa vilkasemaan sitä rusinapakettia ja totesin itekseni oikeen ääneen, että: "Jaha. Vanhoja rusinoita." (parasta ennen 19.11.2008)

Mahtaa naapurit nyt ihmetellä, kun yks kappale blondeja repes taas huutonauruun keskenään xD

Ja ne rusinat maistu kaiken hyvän lisäks ihan mämmille... Eipä sillä.. Onha se mämmikii tietysti ihan hyvää, mutta... Ilmankos oli pari päivää sitten pikkusen maha kipeenä, kun olin viimes maistellu näitä edellä mainittuja kuivattuja rypäleitä eli todennäkösesti sitä samaa tiedossa huomenna :/

Olisko kellään teippiä, liimaa tahikka jotain muuta laastia, jolla vois paikata yhen revenneen hölömön?

"I like the feel of your name on my lips
And I like the sound of your sweet gentle kiss
The way that your fingers run through my hair
And how your scent lingers even when you're not there..."

Ja taas hautajaiset... Neljännet päälle kolmeen vuoteen...

"Herään tietäen että, viereltäni en
tänään enää katsettasi kohtaa
Sanasi nuo jää, antaa toivon, lämmittää,
kerran vielä tiemme yhteen johtaa

Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Kaikelle aikansa on
Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Niin kestää se vain tuokion

Oli kaksi kesänlasta alkutaipaleella vasta,
nuoruutensa äänin uudelleen
Saapui viimatuulin, tuli syksy kylmin huulin
iholtamme lämmön suudellen

Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Kaikelle aikansa on
Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Niin kestää se vain tuokion

Päiviin noihin jää osa nuorta elämää
Ja loppumaton kokemusten kaipuu
Vaistosimme sen että hetki jokainen
on hetki joka muistoiksi taipuu

Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Kaikelle aikansa on
Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Niin kestää se vain tuokion"

Aika kuluu ja ikää karttuu, mutta missä viipyy viisaus??


"Mihin mä laitoin mun elämäni,
mihin mä pistin ne päivät?
Mihin mä laitoin mun elämäni,
siirsinkö syrjään?

Mihin mä laitoin mun elämäni,
mihin mä pistin ne päivät?
Mihin ne kulu ne kuukaudet,
jotka vuosiksi muuttui?

Olinko mä siellä missä pitikin?
Teinkö aina niin kuin sovittiin?
Hoidinko mä sen minkä lupasin?
Muistinko mä kiittää?

Tartuinko tilaisuuteen,
otinko hetkistä kii?
Vai annoinko päivien kulkee,
liukuu tylsinä pois?

Mihin mä laitoin mun elämäni?
Kuka mun kanssani kulki?
Kuka otti mut lähelleen
ja syliinsä sulki?

Uskalsinko mä antaa ja antautuu?
Annoinko sydämen tuntee ja haavoittuu?
Päästinkö irti silloin
kun olis tarvinnut pitää kii?

Mihin mä laitoin mun elämäni,
mihin mä pistin se päivät?
Mihin ne kulu ne kuukaudet
jotka vuosiksi muuttui?

Olinko mä siellä missä pitikin?
Teinkö aina niin kuin sovittiin?
Hoidinko mä sen minkä lupasin?
Muistinko mä kiittää?"

Sometimes I feel the fear of uncertainty stinging clear.
And I can't help but ask myself how much I'll let the fear
take the wheel and steer.
It's driven me before,
and it seems to have a vague,
haunting mass appeal.
But lately I'm beginning to find I
should be the one behind the wheel.

Whatever tomorrow brings I'll be there
with open arms and open eyes, yeah.
Whatever tomorrow brings I'll be there,
I'll be there.

So if I decide to waiver my chance to be one of the hive.
Will I choose water over wine
and hold my own and drive?
It's driven me before
and it seems to be the way
that everyone else gets around.
But lately I'm beginning to find that
when I drive myself my light is found.

Whatever tomorrow brings I'll be there
with open arms and open eyes, yeah.
Whatever tomorrow brings I'll be there,
I'll be there...

Would you choose water over wine...
hold the wheel and drive?

Pikku-Luruliinilta taitaa räjähtää kohta joko pää tai pumppu... <jännä>
Kroppa käy pikkusen ylikierroksilla.. Ei oo tullu ihan äsken nukuttuu kunnolla.
Ei vaan saa unta ja sitten kun viimein sattuu se uni tulemaan, niin sekii on vaan ihme horkka,
jossa tietää koko ajan nukkuvansa ja miettii vaan, että millonkohan sitä pitäs nousta ylös...

Pikku-Luruliini taitaa kohta napata naaman täyteen nappuloita, että sais nukuttua etes muutaman tunnin ettei ala juoksentelemaan päin seiniä ja on sitten koko huomisen päivän ihan jumissa...

Pikku-Luruliini harkitsee jo jättävänsä tipattomat tammikuut sikseen ja kiskasevansa viikonloppuna nupin turvoksiin, jos vaikka se uni tulis sitte paremmin eikä olis enää niin s..tanan tuskasta olla.
Tuntuu ettei jaksa hengittää ja sydän hakkaa kun viimestä päivää...


"...Niin, se sekoittaa mun pään,
kun uni vain ei tuu.
Joka askeleesta herään.
Mitä sulle kuuluu?

Nousee verenpunainen kuu,
pala kurkkuun takertuu.
Suuteleeko sua jo toinen suu?
Kun ei tiedä niin se sattuu.
Missä oot, mitä kuuluu?
Mulle uni vain ei tuu.

Matto rappukäytävään
on välissä ulko-oven
ja jos talonmies sen siirtää
niin minä tapan sen.
Jos liikut joskus täällä päin
ovi auki on.
Vaikka oon täynnä vihaa,
vähän rakkauttakin on.
Mitä sulle kuuluu?
Täällä kaikki kuihtuu pois.

Niin se sekoittaa mun...
...mulle uni vain ei tuu
uni jo tulla vois...
jos saisin tietää missä oot ja mitä kuuluu...
uni vain ei tuu..."

Tää vuosi on ollu, mitenkähän sen oikein sanos, ikimuistonen...
On satanu paskaa niskaan kyllä koko elämän edestä. Niinkun sitä ei olis jo aiemminkin viskottu suoraan päin naamaria.. Mutta minkäs teet.

On tullu pohdiskeltua, että kukahan viisas on mahtanu keksiä sanonnan:
"Aika parantaa haavat"?? Ja voi kun olisin saanu euron joka kerta kun joku
viljeli tätä iki-ihanaa sanontaa (...olisin melkein rikas.. xD).
Noh, en tiedä, ehkä ne haavat paraneekin.. Mutta haavoista jää aina arvet
ja niitten kanssa onkin sitte yritettävä elää koko loppu elämä, hurahdettava uskoon tai heittäydyttävä umpi hulluks.
En lähtis arvailemmaa mikä noista on sitte se paras vaihtoehto..?
Tai entäs sitten: "Aika multaa muistot"..? Pikemminkin multa peittää arkun ja muistoja ei multaa mikään...

Onneks on ihania ystäviä, joitten ansiosta on kestäny sentään joku tolkku päässä.
Asiat olis muuten paljon huonommin ja tää elämä olis erittäin paljon vaikeampaa..
Kiitos, että ootte olemassa, rakastan teitä ja toivottavasi tiedätte sen,
jos en oo sitä teille ikinä sanonu.

Eli tää vuos on ollu melkolailla täynnä sontaa.
On tullu kyllä semmosia yllätyksiä, joita en toivo edes pahimmalle vihollisellenikaan.
On pudottu painot jaloissa niin syvälle pohjaan, että välillä tuntu, ettei sieltä taida pois päästäkää.

Se on se Murphyn laki...

Eipä voi muuta kun oottaa toiveikkaana mitä uus vuos tuo tullessaan.
Se jää nähtäväks ja koettavaks.

Tai noh, ehkei tää vuos nyt kuitenkaa ihan toivoton ollu.. Olin kuitenkin töissä,
mikä on erittäin positiivista. Ja sain myös uusia ystäviä <3, mikä on harvinaista meikäläiselle..
Ja ehkä jotain muutakin, mutta neuvottelut on vielä käynnissä joten ei siitä vielä sen enempää.. ;)
All in all, ikimuistonen vuosi...