IRC-Galleria

ja näillä mennään... ;)

Se taas siitä vuodesta.
Ajatella, että on jo kymmennen vuotta siitä, kun pelättiin miten käy vuosituhannen vaihtuessa; takasin kiviajalle vai..?

Ei meinaa saaha ajatuksesta kiinni. Olis niin paljon sanottavaa, mutta ei saa sitä ulos...
Sanat leijuu päässä niinku tuhannen palan palapeli, jota ei osaa koota.

On tässä puolentoista vuoden aikana tullu koettua kaikenlaista.. Ja varsinkin mietittyä...
Välillä niin, että päähän koskee.
Mitä eroa on elossa olemisella ja elämisellä? Mitä jos? Miksi?
Halluutko olla sellanen ihminen, joka valasee huoneen astuessaan sisään vai sellanen,
että se huone valaistuu vasta sitten, kun sie oot sieltä lähteny?
Tuli tilanne jollon oli pakko valita.. Tunnetko loppuelämäs syyllisyyttä kaikesta,
jopa siitä että oot elossa vai alatko tekemään jotain. Tajusin, että on kaks mahollisuutta;
joko jatkat hapen kuluttamista tai alat elää.
Elämä on valintoja.

Se kasvattaa.. Sitä paljon puhuttua selkärankaa nimittäin.
On joutunu väkisinkin miettimään elämäänsä.
Sitä priorisoi kaiken ihan eri tavalla kun ennen. Asiat joita aikaisemmin piti tärkeinä on saattanu menettää merkitystään ja tulee keskitettyä energiansa ihan muihin juttuihin...

On jopa joutunu opettelemaan hymyilemään uudestaan tai ainahan sitä hymyilee,
mutta hymyilemään oikeesti, sydämestä, niin että tuntuu. Ja nyt sitä nauttii sellasistakin asioista, joista ei välttämättä niin välitä, mutta jotka on vaan pakko hoitaa.
Ei enää yritä välttää tai siirtää asioita, jotka on "vaikeita".
Se on jännä, miten paljon ihminen jättää tekemättä vaan sen takia,
että pelottaa niin perkeleesti...
Ihminen on luovimmillaan keksiessään tekosyitä.
Jos joku asia saa siut kysymään iteltäs "mitä jos?", se kannattaa kattoo täysillä loppuun asti.
Ei tarvii sitten kiikkustuolissa ruttusena ja hampaattomana miettiä,
että "mitä jos..?" Mitä jos oliskii tehny toisin..?

"LIFE IS EITHER A DARING ADVENTURE - OR NOTHING."

Nykysin sitä arvostaa ihan eri asioita kun ennen,
ihan eri tavalla ja osaa olla kiitollinen siitä mitä on.

Eikä se ikävä koskaan katoa, aina se on jossain ja tavallaan ihan hyvä niin,
muistaa ainakin mikä on oikeesti tärkeetä.
Kaikki muu on vaan lillukanvarsia...
Mut tiedän, et päivä paistaa mulle aikanaan ;)

Kahta en vaihda; asennetta ja niitä oikeita ystäviä <3

"Minä uskon, että utelias, intohimoinen
jättää jälkeensä erilaisen maailman,
koska hän itse muutti sen.
Ja uskon että, se joka ei riskeeraa ei myöskään mitään saa.
Ja Ellun-kana on parempi munimaan,
koska se on vapaa.
Uskon, että häpeämättömin on se jota eniten hävettää
ja se joka ei keksi mitään on kekseliäs syitä keksimään."

MUISTA EILINEN, UNELMOI HUOMISESTA, MUTTA ELÄ TÄNÄÄN.

Tulevalle vuosikymmenelle.

- Diamond In the Rough -

Venäläispoika oli saanut Ladan. Tietysti sitä piti heti päästä tyttöystävälle näyttämään. Kuinka ollakaan, samaan aikaan tyttöystävän kotona oli käynnissä kova riita. Kukaan ei suostunut tiskaamaan. Lopulta sovittiin, että se joka ensimmäiseksi puhuu, joutuu tiskaamaan. Saapuipa poika sitten tyttönsä kotiin, avasi Ladansa kokolailla jäykän oven ja astui sisään. Poika istui pöydän ääreen ja tokaisi maailmanmiehen tyyliin:"Ostinpa Ladan!" Kukaan ei hiiskunut sanaakaan. Poika ihmetteli moista vähäsanaisuutta ja lähti vähin äänin ulos. Hän kiskoi Ladansa oven auki ja istui penkille miettimään. Hänestä alkoi tuntua, että hänestä tehtiin nyt jollain lailla pilaa. Ladan oven saranat vain kirskahtivat, kun poika paineli takaisin sisään. Kyllä minä niille vielä näytän, poika tuumi, tarttui tyttöönsä ja pani tätä keittiön pöydällä. Kukaan ei sanonut sanaakaan. Poika meni takaisin pihalle ja repi Ladan oven auki, nyt jo raivosta kiehuen. "Ja perkele, minua kun eivät narrinaan pidä", tuumi poika, sulki Ladan oven hampaat irvessä saranoiden kitistessä helvetillisesti ja astui taas taloon. Nyt poika tarttui emäntää kauluksesta, kaatoi tämän keittiön pöydälle ja pani häntä antaumuksella. Edelleenkään kukaan ei sanonut sanaakaan. Poika oli täysin ymmällään. Pää painuksissa hän meni ulos ja kiskoi Ladansa oven auki. Saranat pitivät aivan mieletöntä meteliä. "Kyllä tälle ovelle jotain pitää tehdä", tuumi poika ja asteli takaisin taloon. "Onko teillä vaseliinia?", poika kysyi. Silloin isäntä nousi ja sanoi: "Minä tiskaan."

Kyllä voi ihmisen lapsi olla joskus tyhmä! xD

Pelailin äsken erästä nimeltä mainitsematonta jumituspeliä ja röhnötin puol alasti sohvalla syöden samalla kaapista löytämiäni rusinoita... Naureskelin jo muutenkin itelleni, että kylläpä on viisasta touhua. Satuinpa sitten vielä puol vahingossa vilkasemaan sitä rusinapakettia ja totesin itekseni oikeen ääneen, että: "Jaha. Vanhoja rusinoita." (parasta ennen 19.11.2008)

Mahtaa naapurit nyt ihmetellä, kun yks kappale blondeja repes taas huutonauruun keskenään xD

Ja ne rusinat maistu kaiken hyvän lisäks ihan mämmille... Eipä sillä.. Onha se mämmikii tietysti ihan hyvää, mutta... Ilmankos oli pari päivää sitten pikkusen maha kipeenä, kun olin viimes maistellu näitä edellä mainittuja kuivattuja rypäleitä eli todennäkösesti sitä samaa tiedossa huomenna :/

Olisko kellään teippiä, liimaa tahikka jotain muuta laastia, jolla vois paikata yhen revenneen hölömön?

"I like the feel of your name on my lips
And I like the sound of your sweet gentle kiss
The way that your fingers run through my hair
And how your scent lingers even when you're not there..."

Ja taas hautajaiset... Neljännet päälle kolmeen vuoteen...

"Herään tietäen että, viereltäni en
tänään enää katsettasi kohtaa
Sanasi nuo jää, antaa toivon, lämmittää,
kerran vielä tiemme yhteen johtaa

Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Kaikelle aikansa on
Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Niin kestää se vain tuokion

Oli kaksi kesänlasta alkutaipaleella vasta,
nuoruutensa äänin uudelleen
Saapui viimatuulin, tuli syksy kylmin huulin
iholtamme lämmön suudellen

Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Kaikelle aikansa on
Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Niin kestää se vain tuokion

Päiviin noihin jää osa nuorta elämää
Ja loppumaton kokemusten kaipuu
Vaistosimme sen että hetki jokainen
on hetki joka muistoiksi taipuu

Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Kaikelle aikansa on
Antaa surun tulla, antaa surun mennä
Niin kestää se vain tuokion"

Aika kuluu ja ikää karttuu, mutta missä viipyy viisaus??


"Mihin mä laitoin mun elämäni,
mihin mä pistin ne päivät?
Mihin mä laitoin mun elämäni,
siirsinkö syrjään?

Mihin mä laitoin mun elämäni,
mihin mä pistin ne päivät?
Mihin ne kulu ne kuukaudet,
jotka vuosiksi muuttui?

Olinko mä siellä missä pitikin?
Teinkö aina niin kuin sovittiin?
Hoidinko mä sen minkä lupasin?
Muistinko mä kiittää?

Tartuinko tilaisuuteen,
otinko hetkistä kii?
Vai annoinko päivien kulkee,
liukuu tylsinä pois?

Mihin mä laitoin mun elämäni?
Kuka mun kanssani kulki?
Kuka otti mut lähelleen
ja syliinsä sulki?

Uskalsinko mä antaa ja antautuu?
Annoinko sydämen tuntee ja haavoittuu?
Päästinkö irti silloin
kun olis tarvinnut pitää kii?

Mihin mä laitoin mun elämäni,
mihin mä pistin se päivät?
Mihin ne kulu ne kuukaudet
jotka vuosiksi muuttui?

Olinko mä siellä missä pitikin?
Teinkö aina niin kuin sovittiin?
Hoidinko mä sen minkä lupasin?
Muistinko mä kiittää?"