IRC-Galleria

En oikein tiedä...voiko ihminen uhrata kaiken toisen ihmisen vuoksi...voiko kaikki mennyt menettää merkityksensä? Voiko elämästään päättää yhden aikakauden saamatta haavoja..
miksi palata menneeseen jos tietää, että se sattuu. Miksi alkaa uutta jos tietää, että se sattuu vielä enemmän? Nyt tuntuu oikeasti ensimmäistä kertaa siltä, että en tiedä mitä teen...
Olisi paljon helpompaa jos oikeasti joku antaisi vastaukset...jos tietäisin mitä elämä tuo tullessaan. Sen tiedän....rakkauden takia menetän kaiken. Menetän kaksi asiaa joilla on koskaan ollut mitään merkitystä. Menetän lisäksi kunnioituksen itseäni kohtaan, koska minusta ei ollut siihen, mitä minulta odotettiin.Sydän itkee kyyneleitä ja sisin murenee palapalalta...
Alkaako alusta ja menettää kaikki ,vaiko jatkaa samaa ja menettää itsensä....

Yhdellä ainoalla vilkaisulla naisen pakaroihin, voi sydämessä sytkähtää niin paljon, että kaikki tunteet mitä ennen on ollut ja mitä on epäillyt sekä ihmetellyt kummissaan... tuntuu nousevan uudelle tasolle... Ennen karvaisessa masussa asui....pieni kummitus...kun ajatteli sitä yhtä ainoaa...nyt siellä jyskyttää menemään pendolino joka ei pysähdy ennen oikeaa asemaa...
Ei ole pienen immeisen elämä helppoa...kakki siis vaan niiden kiinteiden tiukkoihin farkkuihin ahdettujen pakaroiden takia..! No pakko tunnustaa ,ehkä osa syynä on myös se herkkä enkeli joka loistaa valoa piemenevälle polulleni jota tallustan...mutta loppu yhteen vetona ...kaikki vain yksien pakaroiden tähden ! ja muuta ei tunnusteta...

Ei voi tätä kukaan uskoa minusta, mutta mieleni tekee kossu batteria...joskos lauantaina vaihtaisi vapaalle..kaappaisi murun kainaloon....laulaisi "heleällä" äänellä balladeja rakkaudesta, valvotuista öistä ja ikuisesta kaipuusta...miksi päivät kuluvat niin hitaasti...? voin jo ajatella miten jalkani vetävät minua baaritiskille...yritän tilata..suustani tulee vaan kuivaa korinaa...anova katse kertoo kyllä kaiken ja saan käteeni jotain niin ihanaa, kauan kaivattua ,kullan keltaista ja aaah...niin turruttavaa. Viiden sekunnin onni...kääntyy epätoivoksi...oliko se siinä ? matka tiskille alkaa alusta...mutta mihin se voikaan johtaa..

Joka kerta kun sinut nään, vartaloni värisee kuin sähköiskun saaneena.
en voi olla tuijottamatta tuota hymyä. Jo pelkkä katseesi saa minut ujostelemaan
ja ajattelemaan sitä hetkeä jolloin saan sinut syliini....olet kuin aurinko joka valaisee päiväni ja hellii minua lämmöllään. Toisaalta olet kuin myrsky tuuli joka riepottelee minua tunteiden aallokossa kuin kaarna laivaa...en edes itse tiedä, mihin olen matkalla...mutta toivon, että tämä matka kestää ikuisuuden!

Joskos joku voisi hetken hellästi hieroa...sormilla sivellä.. päästäisi minut tuskasta, alkavasta päänsärystä...olisin ikionnellinen...Auttaa voisi minun oma, muru pieni...mutta taitaa olla mulla apuna vaan, kuumasuihku, burana ja pesusieni...

Jos osaisin kaikein sanoiksi pukea, jos osaisin elämääni oikein elää.
En ehkä satuttaisi itseäni, en muita. En pyörisi tietämättömänä ympyrää,
etsien ulospääsyä kaikesta siitä...mikä on mennyttä... haluaisin irti kaikista niistä teoista, sanoista joilla olen toista satuttunut, ja toivon joskos nyt kerrankin osaisin olla oma itseni, luottaa toiseen ihmiseen, rakastaa ja antaa toiselle palan sisintäni...etten vanhan kaavan mukaan rakenna muuria ympärilleni ja juokse....päivä kerrallaan, toivoen..vain aika sen voi näyttää....

Toivoisin sinun olevan rakkaani,voisimme yhdessä kulkea elämän kuoppaista tietä rinta rinnan. Käsikädessä aina välillä ujosti toisiamme vilkuillen,hellästi hymyillen ja parempaan tulevaisuuteen luottaen. Meidät on luotu toisillemme, tähtiin on kirjoitettu, että yhteinen taipaleeme ei ole mutkaton ,mutta yhdessä, sinä ja minä tasoitamme toistemme tietä jotta voimme kasvaa ja oppia uusia asioita yhdessä, omana itsenämme.Luotten, toivoen ja rakastaen.