IRC-Galleria

minulla kumminkin jotain toivoa kasvaa ihmisenä...yritän kumminkin , etten menetä sitä yhtä ja ainutta mikä minulle jotain merkitsee...kaikki ketkä tuntee..yhtyy varmasti siihen, että meikäläinen nyt vaan on hiemän räiskyvä...äänekäs mutta ei pureva...tai riippuu tilanteesta =)
Joskos minä hölmö nyt vaan sitten opettelen hillitsemään itseni ja yritän olla sanomatta mitä en tarkoita..niin hyvä tulee... toivon mukaan, se taitaa enempi riippua kyllä sitten meiksin raksusta !

Taasen kerran...tolloilen..ja satututan ihmistä jota viimiseksi haluaisin loukata. Se on vaan niin pelottavaa tajuta, että vieläkin voin välittää jostakin ihmisestä,saan tuntea vielä kerran sen tunteen kun vierellä on joku...josta haluaisin vaan pitää kiinni ja olla hiljaa. Se on toisaalta jotain niin uutta, että sitä ei vaan osaa ja uskalla käsitellä.Tämä ainutlaatuinen ihminen täydentää minua tai siltä se ainakin tuntuu...silti takaraivossa jyskyttää ajatus, että siinä on minulle liian kova pala purtavaksi..En usko, että olen koskaan tavannut aidompaa tyyppiä....edes sanat eivät riitä kuvaileman sitä mitä hänestä ajattelen...ja mitä häntä kohtaan tunnen... mutta...aina ei voi voittaa...minkäs sitä itselleen mahtaa...hölmö mikä hölmö !

Elämä..asia joka potkii ja pahasti...heh! Potkii kahdella tavalla...potkii päähän...ja potkii sydämeen...hieno homma....kerrassaan loistavaa...mutta miksi samaan aikaan?

Meillä oli hetkemme...meillä oli mahdollisuus korjata tekemämme väryydet, sanat jotka ovat toista pahasti satuttaneet..emme pystyneet puhumaan, miksi se teki niin kipeää? Ehkäpä meistä ei kumpikaan uskonut sanan mahtiin...miten se voi niin pahasti satuttaa ja jäädä asumaan mielen syövereihin vaikka sen hautaakin yhtä nopeasti..kun toinen on sen suustaan päästänyt....Ei ainakaan uskalla toiselle näyttää, että se sattuu..se sattuu niin paljon, että edes tikit eivät saisi haavoja umpeutumaan...se asuu minussa ikuisesti...kysyit miks meille kävi näin...miksi muutuin..miksi tein mitä tein...kaikki johtui siitä, että sanoit kerran vuosia sitten...minua inhottaa jopa kosketuksesi...minua inhottaa pelkkä läsnäolosi...annan minun olla...tarvitsen aikaa..voitko mennä edes hetkeksi pois silmistäni...

Minä menin..en fyysisesti...Menin henkisesti..aloin elää omaa elämää, löysin itseni....nauroin vuosiin ensimäistä kertaa. Varmaan siksi, että kerrankin uskalsin olla oma itseni...enkä yrittänyt olla sinulle mieliksi...koska liian usein kuulin suustasi....luoja olet hölmö..voitko olla hiljaa...minä vaikenin...kokosin itseni rippeet...ja lukitsin ne sydämeen...ainoaan paikkaan mitä kukaan ei voi minulta viedä..paikkaan jossa voin pitää tunteet ja salaisimmatkin ajatukset...piilossa toisilta ja antaa vastauksen järjellä..ehkäpä sen vastauksen mitä minulta halutaan kuulla...

Ainut mitä pyysin...ota minua kädestä kiinni...olisin tiennyt, että välität...istu vaikka sohvalla vieressäni...olisin tiennyt, että välität...mutta vastauksesi oli...tämä on arkea koita kestää..ei tuollaiseen ole aikaa! Minulla olisi ollut aikaa...mutta sitä aikaa....ei edes taivaan enkelit voi enää palauttaa sydämeeni!

En oikein tiedä...voiko ihminen uhrata kaiken toisen ihmisen vuoksi...voiko kaikki mennyt menettää merkityksensä? Voiko elämästään päättää yhden aikakauden saamatta haavoja..
miksi palata menneeseen jos tietää, että se sattuu. Miksi alkaa uutta jos tietää, että se sattuu vielä enemmän? Nyt tuntuu oikeasti ensimmäistä kertaa siltä, että en tiedä mitä teen...
Olisi paljon helpompaa jos oikeasti joku antaisi vastaukset...jos tietäisin mitä elämä tuo tullessaan. Sen tiedän....rakkauden takia menetän kaiken. Menetän kaksi asiaa joilla on koskaan ollut mitään merkitystä. Menetän lisäksi kunnioituksen itseäni kohtaan, koska minusta ei ollut siihen, mitä minulta odotettiin.Sydän itkee kyyneleitä ja sisin murenee palapalalta...
Alkaako alusta ja menettää kaikki ,vaiko jatkaa samaa ja menettää itsensä....

Yhdellä ainoalla vilkaisulla naisen pakaroihin, voi sydämessä sytkähtää niin paljon, että kaikki tunteet mitä ennen on ollut ja mitä on epäillyt sekä ihmetellyt kummissaan... tuntuu nousevan uudelle tasolle... Ennen karvaisessa masussa asui....pieni kummitus...kun ajatteli sitä yhtä ainoaa...nyt siellä jyskyttää menemään pendolino joka ei pysähdy ennen oikeaa asemaa...
Ei ole pienen immeisen elämä helppoa...kakki siis vaan niiden kiinteiden tiukkoihin farkkuihin ahdettujen pakaroiden takia..! No pakko tunnustaa ,ehkä osa syynä on myös se herkkä enkeli joka loistaa valoa piemenevälle polulleni jota tallustan...mutta loppu yhteen vetona ...kaikki vain yksien pakaroiden tähden ! ja muuta ei tunnusteta...

Ei voi tätä kukaan uskoa minusta, mutta mieleni tekee kossu batteria...joskos lauantaina vaihtaisi vapaalle..kaappaisi murun kainaloon....laulaisi "heleällä" äänellä balladeja rakkaudesta, valvotuista öistä ja ikuisesta kaipuusta...miksi päivät kuluvat niin hitaasti...? voin jo ajatella miten jalkani vetävät minua baaritiskille...yritän tilata..suustani tulee vaan kuivaa korinaa...anova katse kertoo kyllä kaiken ja saan käteeni jotain niin ihanaa, kauan kaivattua ,kullan keltaista ja aaah...niin turruttavaa. Viiden sekunnin onni...kääntyy epätoivoksi...oliko se siinä ? matka tiskille alkaa alusta...mutta mihin se voikaan johtaa..

Joka kerta kun sinut nään, vartaloni värisee kuin sähköiskun saaneena.
en voi olla tuijottamatta tuota hymyä. Jo pelkkä katseesi saa minut ujostelemaan
ja ajattelemaan sitä hetkeä jolloin saan sinut syliini....olet kuin aurinko joka valaisee päiväni ja hellii minua lämmöllään. Toisaalta olet kuin myrsky tuuli joka riepottelee minua tunteiden aallokossa kuin kaarna laivaa...en edes itse tiedä, mihin olen matkalla...mutta toivon, että tämä matka kestää ikuisuuden!

Joskos joku voisi hetken hellästi hieroa...sormilla sivellä.. päästäisi minut tuskasta, alkavasta päänsärystä...olisin ikionnellinen...Auttaa voisi minun oma, muru pieni...mutta taitaa olla mulla apuna vaan, kuumasuihku, burana ja pesusieni...

Jos osaisin kaikein sanoiksi pukea, jos osaisin elämääni oikein elää.
En ehkä satuttaisi itseäni, en muita. En pyörisi tietämättömänä ympyrää,
etsien ulospääsyä kaikesta siitä...mikä on mennyttä... haluaisin irti kaikista niistä teoista, sanoista joilla olen toista satuttunut, ja toivon joskos nyt kerrankin osaisin olla oma itseni, luottaa toiseen ihmiseen, rakastaa ja antaa toiselle palan sisintäni...etten vanhan kaavan mukaan rakenna muuria ympärilleni ja juokse....päivä kerrallaan, toivoen..vain aika sen voi näyttää....