IRC-Galleria

Välillä asiat ovat niin suuria, ettei niitä kykene vielä suremaan. ajan myötä kaikki kuitenkin järjestyy. Ehkä jo tiesin tämänkin tulevan ja itkin jo niin paljon, ettei enää tunnu yhtä pahalta. ei silti ole yhteistä muistoa, johon ei heijastuisi pohjattoman kaipuun ja haikeuden tuomaa pistoa isän ja pojan välisessä rakkaudessa.

6.2.2009 Isä nukkui pois

hyvää yötä z_z

Tahtoisin oppia elämään kiinni tässä hetkessä. monesti töihin mennessä oon jumittunu vaan katsomaan tummaa puunrunkoa tai sitä kohtaa taivaasta, josta auringon pitäis vähän ajan kuluttua kapuilla ylös. Sit kun oikein keskittyy, niin hetken tuntuu että elää juuri siinä hetkessä, mutta sitten kun keskittymiskyky vähääkään herpaantuu niin tuntuu taas että itsen ja maailman välissä on jonkinlainen muuri otsalohkon kohdalla.

Mistä se tunne tulee? Ihan kuin joku painais sun katsettasi itsesi sisälle. Onko oikee ratkaisu meditointi tai LSD? pitääkö alkaa urheilla, vai kuolla ennen kuin sen tunteen saa pysyväksi? Täytyisikö oppia elämään irti ihan kaikesta ympäristön vaikutuksesta ja ymmärtää, että loppujen lopuksi me ollaan vain kasa molekyylejä ja erilaisia kemiallisia reaktioita. Kaikki yhteiskunnan rajoitukset on vain jonkun aivosolujen sähkökemiallisten ja biokemiallisten raktioiden tulosta. Mutta toisaalta ei siinä kaikessa kiinni eläminen tuntuisi rajoittavan elämistä aivan todellisuudessa kiinni. ei se tunne kuitenkaan liity näihin sääntöihin, tai muihin rajoituksiin. Kyse on vain siitä, kuinka näen asiat, joita katson.

Äskön taas onnistuin pitämään itseni hetken kiinni tässä hetkessä, kun keskityin ja tunsin, miten vereen alkoi tulla adrenaliinia. onko se vain, koska tämä on niin uusi kokemus? Upea kokemus joka tapauksessa, jonka tahtoisin pysyvän likellä elämässäni. ehkä upeimpia asioita, joihin oon törmänny. Luultavasti aivot vaan eivät halua sallia sitä, koska tässä hetkessä eläminen, niin monen asia ntiedostaminen ympärillään kuormittaa päätä kai sitten niin rankalla kädellä, että jonkun täytyy yrittää sanoa stop.

Muttahhh... me ihmiset olemme kai kuuluisia siitä, että voimme ylittää itsemme ja olla olematta tehokkaasti osa luontoa, jos oikein yritämme. Tämä tuntuu hyvältä.

Isältä pojalle
tämä pelko kulkee
emme sitä koskaan hautaa
emme koskaan kasva ulos
evoluutiosta

kaikki sattuman varaan jätetty
on minimoitava
ollaksemme varmoja
elämästämme

säästetäänhän yhdessä eläkettä?

Syömme oman hyvän olomme toivossa
liikumme tai elämme aloillamme
oman hyvän olomme toivossa

Toivomme muille hyvää
oman hyvän olomme toivossa
annamme toisille omastamme
oman hyvän olomme toivossa

autamme siis toisia ihmisiä
oman hyvän olomme toivossa
olemme joskus täysiä idiootteja
oman hyvän olomme toivossa

Katsomme upeita elokuvia
ja kuuntelemme parasta musiikkia
oman hyvän olomme toivossa

osoitamme rakkautta
oman hyvän olomme toivossa
hankimme lapsia
oman hyvän olomme toivossa

ja tunnemme hyvää oloa
jotta idioottikin tajuaisi
kuinka asiat täällä
pitäisi hoitaa

ja silti te ihmiset jaksatte
tyriä koko helvetin systeemin!

...mutta ihan sama

oma on elämänne

Jälleen aamun halkoessa
taivaan murheen haamut saapuvat
eikä taivaan kultaporttien
odottelu auta minua

Eikä näistä surun rangoista
irti voi itseään ravistella
minä parka täällä turhana
itken yksin onnettomuudessa

Peilistäni eletty elämä
katsoo vetisiin silmiini
päivä päivältä samat kasvot
tyhjään tulevaan tuijottavat

enkä tahdo uskoa samaa
korvissa kaikuvaa huutoa
joka väittää että eläisimme
täällä yhden ainoan kerran

Kuollessamme emme pääse silti
senttiäkään korkeammalle
kuin kuusi jalkaa maan alle
minne hauta meidät vie

Vain harmaa ja kylmä kivenlohkare
sinusta meitä muistuttaa
kalman täyttämänä esimerkkinä
kuinka elämät turhimmin tuhlataan

tahdon etsiä vain
onnellisuutta
onnellisuus aiheutuu
elämänkumppanista?

onko tässä elämässä
mitään takana minulle
mistä löydän päättymättömän
euforian?

Luovunko siitä kaikesta
joka tekee minusta eläimen
onko kohtaloni olla
täysin ihminen?

kuka antaa minulle
vastauksen näihin?

vai jatkanko elämääni
tästä.

Tuli syttyy
ja muuri palaa
takanansa sinä
astu siis jo esiin!

Kastutaan yhdessä sateessa
vasarat kun putoavat niskaamme
minä sinut varjokseni levitän
ja sinä kestät, voi sinä todellakin
kestät

hanki meitä nyt kantaa
rautaiset terät pehmenevät
kun varpaillamme ne maahan tuikkaamme
takaisin sinne, mistä muut saavat
ne sitten huolillaan esiin kaivaa

emme tarvitse niitä täällä
missä pilkkaava nauru
ei osu meidän nilkkaamme

Hämärää ja tuisketta
joku taivaasta...
tiputtelee masennuksen sirpaleita

odotan pilvien halkeavan
vaikka vaikeaa onkin olla
kun kaikkia tuntemiani kohtaan
poden vain ystävyyttä

onkin siis totta
että marraskuisessa sateessa
on vaikeaa pidellä kynttilää
lämmittämässä

mutta kaikessa hiljaisuudessa
tämä kytevä hiilenpalanen

odottaa happea

Tanssinko vielä
vai kuolenko tänään

Maailmankatsomukseni hopealangat
kohotatteko vielä käsiäni?
saatatteko minut vielä juoksuun?

saavuttaakseni uudet ajat
jotta jaksan jatkaa punomistanne

En tahdo pysähtyä
pyydän, lankani kestäkää
älkää lahotko
typerysten terien alle

Vielä joskus te tulette kutomaan
minulle läpikuultavat, ansaitut siivet
ja olen kerran nouseva taivaankanteen
ja kaikki jotka tuntevat piston sydämessään

Tietävät olleensa verisesti väärässä
kun eivät tunteneet minua kohtaan