IRC-Galleria

Kävin elokuvissa tänään. Olin varannut viikkoja sitten liput eiliseen iltaan, jotka piti hakea vain tuntia ennen näytelmää. Tunnen hyvin bussien aikataulut ja tiesin milloin piti olla valmiina. Aamulla tutkin bussien ajat ja päivällä sovelsin koko suunnitelman.
Unohdin kuitenkin katsoa viikonlopun aikataulua. Silloin vallitsee eri aikataulu ja jotkut bussit eivät edes kulje, kuten 56. Menin kuitenkin myötäilemättäni bussipysäkille vain tajutakseni, että olen vähän kusessa ajassa. Päätin mennä sitten seuraavalla bussilla Tikkurilaan, josta hyppäsin toiseen linjaan kohti elokuvia. Tässä välissä meni turhaan paljon aikaa, että saavuttaessani päämääräni varaukseni peruutettiin.
Kioskilla oli laaja rivi innokkaita pareja ja näytökseen oli vielä aikaa. Ongelmana vain, etten osannut olla riittävän sosiaalinen. Seisoin rivissä miettien mitä sanoa, mutta edelliset sosiaaliset tilanteet estivät minua menemästä kassalle. Tiesin jotenkin, että kuuloni soisi ympärilleni epätoiveellisen tilanteen ja ympäristössä oli liikaa ihmisiä.
Näytökseen oli edelleen riittävästi aikaa, mutta en voinut ostaa lippuja tietäen, että jokin menisi mönkään ja tosi moni näkisi sen tapahtuvan. Pelkäsin mitä he ajattelisivat minusta ja häpesin. Kun katsoin noita pariskuntia jotka olivat kerrosta alempana menossa ravintolaan, näin heissä vastuun ja päätöskyvyn.
Olin sen verran tuohtunut, että alkoi masentaa. Haluaisin olla he ja tehdä asiat itse ja onnistua niissä, ilman nöyryytystä. Haavini on vain sen verran surkea, että perhoset liitävät iloisesti reikien läpi uudestaan ja uudestaan oman ilon vuoksi. Näin minä kuuloon vertaan. Moni kuuro oppii virheistään, minä en. Heillä ei sentään tinnitä tai huimaa, ja he vain uneksivat sellaisista asioista kuin melua korvissaan.