Kovasti olen yrittänyt olla ihminen ja ystävän tukena.
Jotenkin on siltikin liian tyhjäksi puserrettu olo, taas.
Jos antaa kaikkensa ja näkee siltikin vain sen romahduksen, aivan vierestä, niin kyllä se tavallaan romahduttaa aina hieman omaakin uskoa siihen että hyvyys joskus palkitaan. Pakko siltikin olla, ihminen ihmiselle.Ystävyys velvoittaa. Usko, toivo ja rakkaus, toivottomuus ja turhat uhraukset. Ehkä en ollut sitten riittävän hyvä? Ristiriitaista on taas tämä. Omat tunteet pitäis painaa alas, ja hyväksyä vaan tilanteen mahdottomuus. Mutta, mikäänhän ei ole mahdotonta? Edes aito rakkaus.
Uusimmat blogimerkinnät
- Routa 22.10.
- [Ei aihetta] 23.09.
- Naiselleni 23.09.
- Sinä olet rakkaus. 10.09.
- To hell and back. 10.09.
- Muistatko vielä? Kirjoitettu 25.5.-2016, ... 10.09.
- Palava sydän 08.09.
- Toppilan Marco Hietala 15.05.
- Sinulle 25.05.
- Vaikiaa on, niinku kaikilla muillakin... 31.03.