IRC-Galleria

Joka päivä kun keskustelen hänen kanssaan,
haavat aukeavat sentti sentiltään.
Sanasta sanaan,vaikken sitä haluakkaan,
kipu suunnaton,sitä vaikeroin.
Hoen itselleni ja koen itseni kanssa
taivaan ja maan välistä vetovoimaa.
Aivan kuin repeytyisin kahtia lailla sydämen.
Itseäni ankkuroin ja upottaudun mielen poimukoihin.
Hukkua sinne saatan,jollei ole ketään,
joka saattaisi minut takaisin elämään.

Yksin olen,
äänettömyyttä kuuntelen,
ja kuvittelen,
voisin suudellen peittää sen
kauniin naisen huulet.
mutta se kaunista unta olis vaan.
Tämä todellisuus hallaa minulle tekee.
Samaa asiaa joka päivä ajaa.
Elämäni on vajaa kuin puolikas lasillinen vettä.
puolikas on minun sydämenikin,
se kauheen tyhjältä tuntuu,
vaikka sitä luulee tuulenlailla liidellä
kuin syksyinen vaahteranlehti.
Raskas on olo,ei voi kohota lailla pilviin.
Ei ole siipiä,joiden avulla tuntea
vapauden kevyt olo.
Ei edes mieliala kohene.
Kaikki ovat maassa,
kuten minun ajatukseni.
Tuskin,tästä mitään tulee,
sitä vain luulee,
ja koittaa odottaa päivään uuteen.
Toivoen, ettei se ole yhtä Synkkäinen.

Seinät irtautuvat maasta,
ne mut todellisuuteen paiskaa,
raajani rikkoutuvat,
kuin kristallilasi maahan pudotessa,
tuhansiksi palasiksi särkyy,
niinkuin minun sydän.
Ajattomuudessa matkaan,
lakkaan olemasta,
hengitän tyhjyyttä ja
mieleni tyhjä on.
Olenko kuolut,
vaiko olenko tiedustamattomassa
tilassa.
Ehkä minun täytyy todellisuuteen
palata, vaikka kukaan siellä
minua kaipaa ei.
Ellen ole jotain muuta,
mutta en voi.
Tälläiseksi minut on luotu.
Vaikka ei Jumala minulle suonu
hyvää paikkaa.
mutta häneen en usko,
koska en usko mihinkään.

Täällä vielä olen,onnea etsiessäni,
kulkien polkuja ja miettiessäni,
haluaisin havahtua lamauttavasta
pistoksesta,joka minuun on kerran osunut.
Olen kuin pölyä ja tuhkaa,
tuuli minua riepottelee ja kieputtelee
edes takaisin taukoamatta.
Ajatuksista en kiinni saa,
niin kova se pyörre on.
Osa minusta taivaalle katoaa,
osa minusta järviin uppoaa,
vaan mitä minusta jäljelle jää.
Muistoja lumi valkeita vaiko
synkkiä harmaita valheita.
Siitä tiedä en,enkä päättää voi,
mihin muut uskovat haluavat,
vain enään taivaan linnun kuulen laulavan.

Kylmä keskitalvi tekee tuloaan
Se kaiken ympäriltä tuhoaa, ja antaa pimeyden laskeutua maahan.
Vain tähdet valaisevat pimeää tietäni,
kun pakkas herran kanssa matkaa teen kohti tuntemattomaa ilman minkäänlaista päämäärää.
Matkalla talon mä huomasin, Huokasin niin lämpöiseltä se näytti,
Kauniin koristeltu kynttiläiset,ne pihaa kauniisti valaisevat.
Talon ovi aukesi, tunsin saranoiden narinan selkärangassani
ja kirkkaan valon silmissäni.
Sieltä asteli neitokainen. Tuo kaunis nainen sai polveni tutisemaan,
kunhän pyysi minua sisään nukkumaan.
Suostuin ja neitokainen sisään minut saatteli,
mielessä mietin, ei saakeli, tämän täytyy unta olla,
Vaan eipä ollut,kun neitokaisen vierestä aamulla heräsin.
Kysyin häneltä *Oletko koskaan löytäny kaltaistasi miestä kunnes löysit minut,kerro minulle*
Mutta vastausta koskaan saanut en. Tuo tyttörukka poissa on,
vain tuoksusi ja alusvaatteesi sinusta muistoksi vain jäi...

Ilta läheni pimeyttä, nousin autoon ja liikkeelle lähettiin.
Matkalla tyttö rukan pysäkillä näin,
kyyneleitä vuodattaen, ihan niinkuin minä silloin,
kun hylkäsit minut ja uuden hait.
yritin sut unohtaa,uutta rakkautta etsien.
Löysin sen mutta en tuntenut samoin niinkuin tunsin silloin.
Nyt olen masentunut,mietin mitä sanon,mitä kerron,
että sun sydäntä rikkoa en vois.
Tunnen että rakastua en voisi enään,mietin
miten voisin elää ilman rakkautta ihanaa.
Nyt humalaa haettaessa,töihin en huomenna jaksaisi mennä,
En jaksa mitään.Onko elämäni halu kadonnut unholaan kokonaan.
Haluan päästä täältä pois,mut pois pääse en.
Mun maailma on vain neljä seinää karua,
enkä halua kokea enään tätä surua vaan haluan nukkua pois.

Kuka meitä surullisia auttaa,
kun unhola on meidät vanginnu kahleisiinsa,
eikä me helpolla niistä vapauduta,
vaan joudutaan aina kantaan taakkamme,
loppuun asti kunnes meidät maahan haudataan ja
loppuviimein meidät unohdetaan.
Levätä rauhassa saadaan,
ilman tunteen tuskia,
Haavat umpeutua saavat.
Ikuistettuja ovat meidät kasvot,
tuttujensa valokuvissa ovat lopullisesti.

Tämä tuttu tunne vuosien takaa, taas kerran yllättää.
Naisia kaikenlaisia ollut on,mutta rakastettavia ei ollut kuin yksi.
Nyt ihanan tunteen taas kohdata sain,en epäröinyt vaan suuhun tarttua sain
ja hymyn huulille sä sait mun. Jouduit kotiin palaamaan,en sua nähnyt enää.
Etäisyys sielussa tekee kipeää.
Kun huomasin tämän tuomion, että sulla uusi ois, sydän pärskähti sirpaleiksi
ja murheen kyyneleet silmistäni purskahti.
En tienyt mitä tekisin,menin pääni täyteen vetämään ja
toivoin että kaikki pahaa unta ois,enkä olisi murheen rikkoma
vaan miehistä onnellisin. Enkä Muuta elämässä olisi tarvinnut,
Vaan sinussa olisi ollut kaikki.
Nyt olen vain puolikas,kun elämän polku erotti meidät kaks.
En halua elää vanhaks,vaan pois täältä halajan.
Mun elämän liekin enään näen palavan.

Elämäni sekunnit juossut on, menny sinne minne linnut
lentävät talveksi yli vuorten on.
Tahtonut sinne mennä en,pois sieltä koskaan päässyt,
vaan sinne murehtimaan jäänyt oon.
Sieltä vaikee on poistua takaisin,sinne missä turvassa oisin ja
sielä olis se joka minusta huolen pitäisi.
Se joku on,jonka nimi kanjoneissa kajahtaa ja
mun sydämein omistaa. sen puolikkaan täyttäisi,
niin olisin taas se kokonainen.
Se nainen joka tulee minusta huolehtimaan ja myöhemmin mun
haudalle kukkia kastelemaan, on se josta tulen aina kiinni pitämään ja
jokaisesta yhteisestä päivästä tulisin aina kiittämään.
Me oltais se vuosi sadan rakkaus tarina,josta kaikki tietäisivät ja
Pitäisivät sitä ehkä maailman onnellisimpana taivalluksena,
jossa olisivat vain minä ja sinä.
Me,jotka rakastettaisiin enemmän kuin mitään muuta.

"Elämä antaa,elämä vie,
minkä me sille voidaan,
antakaamme sen vaan soida,
mutta älä jätä toista hoitamatta"