IRC-Galleria

Toinen kulmani väpätti, kuin elohiiren takia. Minulla oli kuuma, jano, päähäni sattui, jokaista lihastani kolotti ja muutama valitus tähän vielä perään, mutta silti sain seistyä siinä perhanan jonossa siihen perhanan paikkaan jonne minun ei koskaan pitänyt mennä.

Oli saanut perjantain ja lauantain vastaisena yönä sätkyherätyksen. Olin siinä maagisessa pisteessä, jolloin unen ja valveillaolon rajat hämärtyvät ja hitaasti katoavat pois. Ymmärrät vielä, että makaat siinä, mutta mielesi ikäänkuin seilaa päästäsi ulos.
Kuitenkin, olin siinä pisteessä, kunnes se rikkoontui. Olin puolessa sekunnissa täysin hereillä, pystyssä ja käteni pitelivät pientä, puista koristepamppua.
Kesti jopa sekunnin, ennenkuin viesti juoksi hermoratasta pitkin tuoden syyn, että miksi minä heräsin: tuntui kuin joku olisi puhaltanut minua niskaan, ennenkuin kuulin pitkän ja valittavan kauhunhuudon, jota seurasi vielä vaikuttavampi vihainen huuto.
Se yö jäi sitten nukkumatta.

Niin, Dipolissa minä sitten purin huultani, katselin ihmisiä ympärilläni. En voisi sanoa, että ne näyttäisivät yhtään sen tyhmemmiltä kuin kukaan muukaan. Joku muu voisi kyllä sanoa tuon. Eihän se ulkonäkö mitään merkkaa, mutta.. niin. Kyllähän se aina jotain merkkaa. Varsinkin, jos olet peittänyt kasvosi mustalla huivilla, pidät otsassai metallilaattaa ja heilutat katanaa pääsi päällä.
Tai jos pukeudut joksikin satuhahmoksi, jota sattumoisin ihailet, eikä hahmo ole sinun itse keksimäsi. Joku voisi ajatella siitä jotain, minä en ehkä yhtään mitään.
"Kukas sinä olet?", minulta kysyttiin, säpsäytettiin mietinnän keskeltä.
"Joko Duke Nukemin suomalainen vastaava, tai sitten vain Wallu.", mumisin takaisin. Näköjään luotaantyöntävä puoleni onnistui ja maaginen, nahkatakkinen velho kohautti olkapäitänsä ja marssi pois. Olin taas hetken tyytyväinen ja keskityin Warhammer-pelaajiin.
Mahtoi sekin olla hauskaa, liikuttaa tuumamittarin kanssa armeijoita omalla, pienellä taistelukentällä. Olla sadun Napoleon, murskaava kenraali ja omata vastustajasi kunnioitus että pelko.
Dipoli sen viikonlopun ajan oli ainoa paikka, jossa kukaan voi oikeastaan olla juuri se, kuka kuvitelmissaan voisi olla. Eikä kukaan edes naura! Tai jos nauraa, niin ei paikkaan kuulu.
Minä en todellakaan kuulunut sinne. Olen miettijä, ehkäpä hieman erakkokin. Olen kyllä miettinyt, raapustanut ja keksinyt paljon asioita mutta en koskaan pukeudu miksikään sellaiseksi, mitä olisin keksinyt.
Taisin olla ainoa "oma itseni" koko paikassa. Tokihan kaikki siellä ovat, loppujen itse itsejään. Mutta mikä saa ihmisen muuntumaan omasta elämästänsä jonkun toisen elämään, jonkun fantasiahahmon elämään?
Puhumaan, kuinka voitti Sephinrothin Cloudina, samalla heiluttaa pitkää miekkaa päänsä päällä, vaikka oikeassa elämässä on hyvä, että voitti edes takapihallansa mourunneen katin? Tietenkin siinä on ero - voit, kun olet joku toinen, kehua mitä olet tehnyt. Vaikka et ole tehnyt. Aika ovelaa.
Voit sanoa, että olet maailmansankari, vaikka tuskin edes olet koskaan ajatellut tekeväsi jotain. Mutta se paikka oli heidän pyhättönsä, enkä siksi sanonut mitään. Oli siellä sentään mielenkiintoisiakin ihmisiä. Mutta niistä minä kerron myöhemmin.

Katselin myös miekkamiehiä. Pehmustetuilla aseillansa, hakkaamassa toisiltansa aivot pihalle. Vaikka lähes kaikki tuntemani ihmiset pitävät hommaa äärinmäisen naurettavana ja tyhmänä, minä en viitsinyt sanoa mitään. Siis edes mielessäni, sillä se näytti, loppujenlopuksi haastavalta ja hauskalta.
Joten tartuin haasteeseen, pyysin lainaksi pehmustettua asetta, jolla minäkin voisin mätkiä ihmisiä.
Jo viiden "tapon" tai "kuoleman" jälkeen olin köhimässä keuhkojani pihalle, se oli aika rasittavaa puuhaa. Ei se kovin helppoakaan ollut, eikä sitä pehmustettua keppiä voinut heiluttaa miten tahtoi. Se oli yllättävän raskas. Jos sillä iskit ohitse, todella sinä menit koko aseen mukana ohitse. Piti olla varovainen.
Homma loppui siihen, kun minun vasen käteni sai kahdenkäden iskun, joka oli tähdätty minun sievään päähäni. Lensin sen hyppyloikan voimasta maahan. Käteni, joka pelasti minun tajuni tälläkertaa, oli aika... Pahasti kipeä. Naureskelin tosin. Se oli viihdyttävää, ainakin koska siinä piti vain hakata toisesta paskat pihalle.

"Omituisinta asiassa on, että sinä et ole vain haltia, vaan neekerihaltia.", rapsutin leukaani. "Siis kuka oikeasti haluaa olla neekerihaltia? Ei siinä tummaihoisuudessa mitään, mutta koska käsivarressasi on vielä hakaristi niin se ei vaan toimi. Tietenkin, luulen että tässä on tälläinen.. mikä se oli... Viha himosta periaate päällä.", hymyilen herttaisesti sille ääliölle, joka oli sonnustaunut hakaristiin ja haltian tavaroihin, värjännyt naamansa vielä mustaksi. Hän oli kiroillut kovaan ääneen tummaihoisia kioskinpitäjiä kaverilleen, joten minä näin sopivaksi tilaisuudeksi mennä rääpimään päätäni.
Siis mitä se voisi tehdä, korkeintaan? Läväyttää minua pehmustetulla miekalla kasvoihin?
"Olet värjännyt kasvosi mustaksi, mutta..", heilautin kättäni, kun se alkoi puhumaan siitä että "tää on eri juttu"-paskaa. Tämä.. Mies.. tai "Drow" oli minun riistaa nyt. ".. luulen että sinä haluat vain olla sellainen. Kuin Michael Jackson, mutta valkoisesta mustaksi! On vaikea olla arjalaiskannalla, jos sinä olet tummaihoinen.", katsoin häntä kulmieni alitse.
"No mitä mun pitäs sit tehdä?"
"Painua vaikka vittuun mun puolesta."
Ystävähyvä noudatti kaverinsa kanssa minun neuvoani ja katosi näköpiiristäni. Sylkäisin vielä perään. En tosin ole kovin ylpeä siitä, että minä syljen toisten perään, vaan siitä että tuo runkkari ei tiennyt enää mitä sanoa. Hän oli jo naulattu mies. Toki minähän sille menin päätäni rääpimään, mutta vain hänen olemassaolonsa raivostutti minua. Sellainen.. asenne.. mitä ei saisi olla. Mutta on.
En vihaa mitään muuta niin syvästi, kuin rasistista aatetta. En minäkään nyt hyppää ulkomaalaisen syliin ja kilju innosta että hän on suomessa, mutta en minä myöskään sylje heitä kavereitteni kanssa. Joko he ovat hyviä heppuja tai molopäitä, ihan niinkuin kaikki muutkin ihmiset minun silmissäni.
Harmi vain, että suurin osa lukeutuu tuohon jälkinmäiseen kastiin.

"Sinulla on näytteliänlahjoja.", sanoi mies, joka oli tatuoinut "Magic"-tekstin käteensä ja söi makkaraperunoita sisällä, toisena päivänä.
Se ei ole ainoa kerta, kun minulle on sitä sanottu. Olen kuulemma myös erittäin "viihdyttävä livenä" tai kun selitän jotain. Suurin osa, tosin, pyörittelee silmiään tai naureskelee. Sehän on, tosin, näyttelemisen idea. Luoda tunteita. Niin ainakin sanoi yksi nainen sukujuhlissa minulle. "Sinun on pakko mennä teatterikorkeeseen.", hän sanoi minulle ja hymyili aurinkolasiensa takia. "Olet loistava, aivan mahtava. Harva ihminen vetää mitään noin pitkää vain päästänsä, kolmentoista sekunnin varoitusajalla."
Olin vetänyt koko hääpuheen, ilmeineen, eleineen, taputteluineen ja vitseineen hatusta. Tosin, vaikutti siltä että se en ollut minä, joka siinä puhui. En osannut vastata sille naiselle mitään.
Minä luon ihmisille tunteita, sitä mukaa mitä haluan heidän ajattelevan. Tiedän, mikä ylipäätänsä ärsyttää ihmisiä. Saan heidät vihaisiksi.
Tälle miehelle minä en osannut vastata oikein mitään myöskään. Kohautin vain olkapäitäni.

Onko se, että kaksi ihmistä voivat olla väärässä, tai sitten he ovat asiantuntijoita? Kumpi on enemmän... realistista? Toki päätös on minun, mutta ajatus on kiehtova.
Kaikki ajatukset ovat, loppujenlopuksi.