IRC-Galleria

Unipäiväkirjani jatkuu.

Tästä unesta on aikaa, mutta muistan sen harvinaisen selvästi.

Minä kuolin. En muista miten, missä ja milloin. Leijuin ilmassa pimeyden keskellä. En tuntenut ruumistani. En tuntenut lämpötilaa. En tuntenut mitään. Olin kuin unessa, mutten nähnyt unta. Näkyi vain pimeys.

Tunsin herääväni. Tunsin taas maan jalkojeni alla. Katsoin ylös. Näin sysimustan myrskyisän pilvitaivaan, jota edes voimakas salamointi ei pystynyt valaisemaan. Katsoin ympärilleni. Näin olevani saarella. Saari oli pelkkä kiviröykkiö, ilman ainuttakaan kasvia tai puuta. Katsoin alas. Näin, että saari oli niin korkea, ettei alas katsoessa edes nähnyt alla raivoavaa merta. Näkyi vain pimeys.

Saari oli täynnä ihmisiä. Yritin puhua heille, mutta he eivät vastanneet. He itkivät ja epätoivoisesti pyrkivät keinolla millä hyvänsä mahdollisimman keskelle saarta. Ihmismäärä lisääntyi saarella. Heitä tuli koko ajan lisää. Meitä oli niin paljon, että koko ajan ihmisiä luisui reunalta alas. He hävisivät pimeyden syövereihin. Näkyi vain pimeys.

Minulle valkeni, että kaikki nämä ihmiset ovat kuolleita. Minä mukaanlukien. Kun asia muuttuu toiseksi ylittyy raja. Kuten kaikella muullakin, myös elämällä ja kuolemalla on raja. Olin ylittänyt sen rajan ja päätynyt tälle saarelle. Kaikki kuolleet ihmiset ovat päätyneet tälle saarelle ja luisuneet alas syvyyksiin.

Sekasortoinen ihmismassa kävi taistelua omasta paikastaan saarella. Ihmiset tönivät toisiaan pois ja pyrkivät saaren keskustaan turvaan, sillä kukaan ei uskaltanut antautua kylmän mustan meren syvyyksiin. Heitä kaikkia pelotti tuo meri. Tuon rajan ylittäminen.

Osa ihmisistä oli ollut saarella hyvin pitkään. Heidän ruumiinsa oli alkanut antaa periksi ja heidän lihaksensa ja nahkansa olivat kadonneet luuston ympäriltä. He olivat taistelleet paikastaan saarella niin kauan, etteivät muistaneet itsekään.

Näin yhden luurangon työntävän pieniä lapsia pois ja syrjemmälle. Ihmisten tuskan, epätoivon ja kauhun huudot täyttivät ikuisesti saaren hirveällä äänellään. Tämän pikkulapsen kirkaisu, joka vaimeni lapsen pudotessa mereen sattui sydämeeni erityisen paljon. Huusin luurangolle ettei hän voi noin tehdä ja luuranko kävi kimppuuni. Minä ylittäisin rajan seuraavana.

Taistelin luurangon kanssa pitkään kiviröykkiön reunalla. Minulla ei ollut aavistustakaan kestikö taistelu tunteja, päivä vai vuosia. Lopulta onnistuin olkavarrellani tyrkkäämään luurangon alas jyrkänteeltä, mutta hän tarttui minua jalasta ja veti minut mukanaan.

Vajosin alas pimeyden keskellä. Minua paleli. Sydäntäni kouristi kylmä. Kuulin kuinka luuranko lateli kirouksia niskaani, mutten nähnyt mitään. Vaivuin taas unettomaan uneen. Näkyi vain pimeys.

Heräsin valoon. Mietin olinko tullut taivaaseen? ...vai helvettiin? Katselin taas ympärilleni. Mitä syvemmäs vajosin sen enemmän näin kuolleita ihmisiä. He olivat kaikki joko paljaita luurankoja tai mätäneviä, kauan vedessä lionneita raatoja. He kaikki kirkuivat kauhusta. He pelkäsivät, ettei syvyyksiin vajoaminen lopu ikinä. He pelkäsivät rajaa.

Suljin taas silmäni. Minua ei pelottanut. Yritin muistella elämääni. Kuolema on aina pelottanut eläviä, koska he eivät tiedä mihin joutuvat. He eivät tiedä mitä on rajan takana, vai onko mitään. Minä olin jo yhden rajan ylittänyt ja päässäni oli vain kysymys... Loppuuko tämä putoaminen koskaan... Mitä tapahtuu kun saavun pohjaan... Mitä on rajan takana.

This is the prophecy
- minä.