IRC-Galleria

Me tavattiin toisemme ihan kersoina, mä olin kai 3, sä 5. En muista, mitä sillon ajattelin susta, saatoin miettiä, et mitähän toi tyttö nyt oikeen tuumaa musta? Meidän mutsit tuns, ne aiko meist kaverit tehä. No, sit lopult me tutustuttiin ja me alettiin olee aina vaan enemmän ja enemmän yhdessä. Lopulta, ei tehty oikein mitään, ilman toisiamme. Sit mä täytin 7, alotin koulun. Siellä jokaikisen välitunnin vietin sun luonas, me tehtiin kaikkea yhdessä, lumisotaa, lumiukkoja ja kaikkea muuta. Joku mua kiusas ala-asteel - sä aina puolustit, opetit mulle, et pitää taistella, ei saa luovuttaa, sen mä oon sulta oppinu, enkä sitä todellakaan aio unohtaa <3 Me kasvettiin yhdessä, käveltiin vierekkäin ja tehtiin kaikkea. Oltiin erottomattomat, parhaat ystävät. Kunnes koitti se kohtalokas hetki, sä sanoit, et te muutatte. Sillon olin 11, sä 13. Mua kouras, joudun luopumaan mä ystävästä parhaasta. Kuka mua nyt puolustaa, kun poissa oot? En tiennyt silloin vastausta, aina kun joku kiusas, mietin vaan sua ja sun sanoja, sain siit ihmeellistä voimaa, opin antaan kiusaajille kunnol takas ja nyt sun ohjeiden avul vihdoin oon oppinu voittaa vastoinkäymiset. Yhes vaihees pienes riidas oltiin, siinki kyse vaan väärinkäsityksestä, joka sit lopulta sovittiin. Sä kävit aina välil Porvoos mun luona ja aina kun me nähtiin, kelasin, miten paljon mä sua voinkaan arvostaa. Mä vaan kokoajan nyt odotan, et sä tulisit mun luokse, ottaisit kädestä ja sanoisit, ettei mun enään tarvi jäädä yksin, ettet sä enää lähtis pois. Mutta mä tiedän.. Aina kun sä tulet, sä myös pian menet. Sä et välttämättä halua, mutta sun on pakko. Me ollaan nuoria, mut silti koettu ihan hemmetin paljon yhessä. Tokihan riitojakin ollut matkassa - ne aina sovittu ja sit tullu peräs viiskyt hyvää hetkee, ei niitä voi pyyhkiä mitään. Nyt sitä on oikeesti tullu hirvee ikävä, tuijottaa vaan kokoajan sun kuvaa - kelloo ja sit pihaa, toivoen, et sä istuisit siellä keinulla, hymyilisit ja kutsuitit mut sun luo.

<3