IRC-Galleria

_Stubastian 15v<3

Ah ja tätä on odotettu. Kaikkihan toki onnittelee? <3

Look into my eyes - you will see
What you mean to me
Search your heart - search your soul
And when you find me there you'll search no more

- Hei kulta. Oliks teillä hauskaa? Kevyt naurahdus kuuluu keittiöstä heti, kun yksin astelen Jennin luokse. Tuo tulee mua vastaan, hymy huulillaan, toisessa kädessään kaakaomuki, ja toisessa toinen. Kai se ajatteli antaa toisen mulle - aika herttaista , mutta en kuitenkaan ojenne kättäni kohti höyryävää kippoa, vaikka mä niin haluaisinkin. Katselen naista silmiin, vakavana , tuo tapittaa mua hieman kysyvänä takaisin, huokaan syvään, haraisten lyhyitä hiuksiani. Miten tälläisen voi yksinkertaisesti selittää naiselle, joka rakastaa mua koko sydämestään?
- Tota.. Jenni. Sä oot ihana, upea nainen, mutta mä.. Tavallaanniinku.. Rakastan totaniin.. Tuukkaa, lohkaisen, säpsähtäen hieman. Voi helvetti. Ehkä sitä nyt ei kuitenkaan olisi noin suoraan tarvinnut sanoa. Vai levittelenkö rappuun lappuja, että hei, olen Ossi Puolakka, ja minä olen homo? Muthan heitettäis ulos tästä talosta, jos mä niin pahasti alkaisin terrorisoimaan. Puraisen hieman huultani, nainen katsoo mua epäilevänä virnistäen, kuin luulisi, että mä vitsailen taas vaihteeksi. Tapitan takaisin vakavana, ja kun nainen tajuaa mun olevan tosissaan, kuuluu vaan kilahdus, kun toinen kaakaomuki on tippunut tuon kädestä, ja levittää tahmeaa, kuumaa sisältöään lattialle. Nainen ei tunnu edes huomaavan sitä, vaan tapittaa mua, silmiään räpytellen.
- Ja missä tää totaniin Tuukka on, jota sä tavallaanniiku rakastat? Jenni kysyy, ja mä vilkaisen nopeasti vaaleansinisiin sukkiini, nostaen katseeni taas naiseen. Mitenkäs tää pitäisi sitten kertoa, ettei se aiheuta lisää sotkua asuntoonsa? Äh, turha tässä spekuloida. Suoraan vaan kertomaan, ei voi olla järkyttävämpi uutinen, kuin se, että oma miesystävä rakastaakin naapurinsetää. Täähän on pahempi tilanne, kuin Helillä ja Iiriksellä oli Amandapäivillä! Puraisen hieman huultani, Jenni katsoo mua, vastausta odottaen.
- No tota, se on kertomassa Cindylle, että se tavallaanniinku rakastaa mua, mutisen, kuuluu kilahdus, kun Jenni pudottaa toisenkin mukin kädestään. Ehkä mun pitäisi lähteä tilanteesta mahdollisimman nopeasti, ettei mua passiteta siivoomaan ihan helvetin sotkuista olkkarinmattoa, koska sellaiseen mulla ei tosiaankaan ole aikaa. Mitenköhän Cindy on reagoinut? Mä en voi edes kuvitella. Yskähdän hieman.
- Joo, heh, oli kiva nähdä, Jenni.. Sulla on kiva paita tänään. Nojoo.. Mutta mun pitää tästä mennä.. Heippa, soperran, ennenkuin nainen ehtii mitään järkytykseltään vastata, mä olen rientänyt jo ovesta ulos, ja paiskannut sen kiinni. En ehdi rapussa edes hengähtää, kun yläkerrasta mua vastaan juoksee nainen, kantaen matkalaukkuja, vihasta tuhisten, ja järkytyksestä. Tuo juoksee nopeasti mun ohi, mulkaistenkin mua. Onneksi katseella ei voi tappaa, koska Cindy olisi juuri mut tappanut. Lähden sitten hölkkäämään rappusia ylös, kun Tuukka ilmeisesti on yksin kotonaan - kellokin on sen verran, että Heidin pitäisi olla vielä koulussa. Peppi ainakin on. Ja ne kaksi on nykyään kuin paita ja perse. Soitan lopulta ovikelloa, ja pian näen taas sen miehen. Tuukka avaa oven, sen ruskeat silmät tavoittaa mun katseen, ja huulille leviää pieni hymy.
- Moi, tuu sisään, tuo sanoo, väistyen oven edestä. Astelen sisälle asuntoon, katsellen ympärilleni. Aika tyhjää, Cindy on tosiaan pakannut kiireellä. No, se on sentään jättänyt Tuukan tavarat, joka ilmeisesti oman havaintoni mukaan tarkoittaa, jos mä lainkaan naisia ymmärrän, että Cindy lähti, mutta antaa Tuukan jäädä. Hienoa. Kallistan hieman päätäni, luoden hymyilevän katseeni Tuukkaan, ja kietoen käteni toisen niskan taakse, tuo vilkaisee muhun, lattian kautta.
- Mulla olikin jo ikävä sua, sanon, kallistaen hieman päätäni. Toinen hymyilee mulle takaisin , nojautuen mua vasten. Mun mielestä tässä on vaan ihana olla, keskellä Aaltosten olohuonetta, ei tietoakaan huomisesta. Vaan tässä ja nyt, niin on parasta. Ainakin loppujenlopuksi parasta.

Don't tell me it's not worth tryin' for
You can't tell me it's not worth dyin' for
You know it's true
Everything I do - I do it for you

- Onkohan tää oikein? Tai siis, mä rakastan sua niin paljon. Mun sairauden myötä säkin joudut kärsimään, jos rakastat mua. Musta se on väärin, koska silloin suhunkin sattuu. Enkä mä halua sitä, Tuukka huokaa hiljaa, väistellen mun katsettani. Astahdan lähemmäs miestä, kietoen käteni tiukasti tuon ympärille, mutta en tietenkään niin, että se kipeää tekisi. Yritän tavoitella miehen katsetta, mutta tuo pitää silmänsä visusti poissa. Mä en todellakaan aio jättää Tuukkaa yksin, ainakaan sen sairauden, tai minkään muun takia.
- Tää tuntuu oikeemmalta, kuin mikään muu, mitä mä oon koskaan mun elämässä tehnyt. Eiks sekin kerro jo jotain? Tuukka, mä oon oikeesti valmis sun kanssa mihin tahansa. Koska mä rakastan sua. Sun täytyy uskoa. Mä voisin kuolla sun puolesta. Kato mua. Mä voisin oikeesti kuolla sun puolesta, sanon hitaasti, matalalla äänellä, jotta mies saa iskostettua tajuntaansa jokaisen pienen sanan, jonka suustani päästän. Tuo kohottaa muhun ne kirkkaat, hieman kosteat silmänsä.
- Älä jooko kuitenkaan kuole? Tuo pyytää hiljaa, naurahtaen vaimeasti. Hymyilen hieman, painaen miehen itseäni vasten. Ei mulla ole aikeina kuolla, tietääkseni ainakaan. Huokaan hiljaa, tää kaikki vaan tuntuu niin hemmetin oikeelta, että mä en voi sille mitään. Kuin mä olisin saanut juuri aloitettua elämäni kokonaan alusta. Mä voisin huutaa vaikka koko rapulle ja Helsingille rakastavani Tuukkaa. Ja silti mä olisin maailman onnellisin ihminen. Ei sillä oo väliä, mitä muut sanoo meistä. Mä tiedän vaan, että tää tuntuu oikealta - kai se silloin myös on oikeaa, uskoisin.
- Oot sä kertonu Heidille meistä? Kysyn hiljaa sitten, istuen sohvalle, vetäen Tuukan mun viereen, asettaen käteni toisen harteille. Tuo naurahtaa hieman, pudistaen sitten päätään. Noniin, ei kai se nyt vielä oo mitään ehtinyt kertoa, kun ei Heidi satu edes olemaan kotona toistaiseksi. Kyllä sellainen tomera tyttö nimittäin oisi ääntä itsestään pitänyt, aivan varmasti. Puraisen hieman huultani, vilkaisten Tuukkaan, joka kääntää katseensa takaisin muhun. Ihanan katseen. Noista silmistä huokuu lämpö ja rakkaus, mikä tärkeintä, se on osoitettu mua kohtaan.
- En mä vielä, Cindylle kertominen oli jo tarpeeksi katastrofi , ihme kun se nainen ei kiljunut mua ikkunasta pihalle. Heidi saattaa olla vähän suvaitsevampi, se on kuitenkin mun sisko. Säkään et varmaan oo vielä maininnut mitään Pepille? Tuukka kysyy, muhun siirtäen katseensa. Pudistan päätäni. Niinjoo, helvetti, Peppi. No mutta nyt kun Miika ja Katariinakin asuu meillä, niin minä, Tuukka, Heidi ja Peppi voitais kaikki asua Tuukan luona. Oikea perhe, jossa on kaksi isähahmoa. Varmaan aika harvinaisuus. Naurahdan ajatukselle, ja katsahdan sitten Tuukkaan.
- En oo vielä maininnut, mut tuskin se nyt tälläsestä järkyttyy, ainakaan yhtä pahasti, kuin Miss Keittiö, Jenni Vainio. Olisit nähnyt sen ilmeen. Kohta ne varmaan juonii jotain salaliittoa meitä vastaan, naurahdan pienesti, Tuukka virnistää, läimäisten mua tyynyllä takaraivoon, kallistan hieman päätäni, toisen hymyä tapittaessani. Tuo katsahtaa muhun hieman kysyvästi, koska mä vaan tuijotan toisen hymyä, se on sellainen elämäniloinen , lämmin ja pehmeä. Todellinen ja aito.
- Kiva nähdä sun hymyilevän ja kuulla sun nauravan, sanon, toinen hymyilee pienesti, leveämmin, ja painautuu mua vasten. Mä voisin olla tässä aina, tosin Heidi saattaa vähän ihmetellä, jos sattuu eksymään kotiin. Suutelen Tuukkaa otsalle nopeasti, tuo virnistää hieman, annan käteni kulkea miehen karheissa, mutta samalla pehmeissä hiuksissa.

Oh - you can't tell me it's not worth tryin' for
I can't help it - there's nothin' I want more
I would fight for you - I'd lie for you
Walk the fire for you - ya I'd die for you

Ovi kolahtaa pian, mutta Tuukka ei nouse mun kainalosta mihinkään, jos mahdollista, painautuu vaan syvemmälle, lämpimään, muhun vilkaisten, hieman hymyillen. Hymyilen takaisin, tää tuntuu oikealta. Kahden teinitytön iloiset moikkaukset kuuluu eteisestä. Nyt on sitten aika ilmeisesti kertoa Pepille myös. Nuo astelee kohta eteisestä.
- Tuukka, missä kaikki Cindyn kamat on? Jes, jes, sano velirakas, että sä oot vihdoin tajunnut heittää sen ämmän pihalle! Heidi hihkaisee iloisesti, Tuukka tirskahtaa hieman, ja mäkin naurahdan huvittuneena. Kallistan hieman päätäni, Peppi siirtää katseensa meihin, heilautan kättäni tervehdykseksi, mutta tuo vaan tuijottaa. Heidi tanssahtelee pitkin kämppää, iloisena ilmeisesti avarasta tilasta, jonka Cindyn kamat ovat jättäneet jälkeensä. Tuon teinitytön suosiossa se ei tosiaankaan tainut olla, se nainen nimittäin. Oonkohan mä? Toivonmukaan.
- Niinno, kai sen voi niinkin sanoa, Tuukka naurahtaa hieman, Heidikin siirtää katseensa meihin, kädet lanteillaan, virneensä hieman vääristyessä kummastuneeksi, enkä mä oikeastaan ihmettele sitä. Tyttö kuitenkin näkee oman isoveljensä nojailevan parhaan ystävänsä enoon. Tilanne voi noiden nuorten silmissä olla aika kummallinen. Mutta Tuukka on niin söpö. Ja lämmin. Ja ihana. Mä voisin kertoa senkin heti noille tytöille, mutta ehkä pidän näin aluksi ainakin pääni kiinni.
- Joo , totanoin Heidi, yleensä sanotaan, että tää ei oo sitä, miltä näyttää, mutta mun täytyy nyt sanoa, että tää on tasan sitä miltä näyttää. Minä ja Ossi ollaan rakastettu toisiimme. Pari naista ei ottanut sitä kovin hyvin, mutta toivonmukaan te ootte paremmin asiaan suhtautuvia, ettekä viskele kaakaomukeja lattialle, tai ryhdy pakkaamaan tavaroitanne. Se ois aika väkivaltaista toimintaa, Tuukka toteaa mun kainalosta, mä tiedän, että se on kertonut sairaudestaan Heidille.
- Siis.. Missä vaiheessa te muka ootte ehtiny rakastumaan? Tuukka, pakko sanoa, että sä et näitä asioitasi kovin hienovaraisesti ilmoita, täytenä pommina vaan . Olisit voinut edes vähän varottaa, Heidi mutisee. Ai , oisko Tuukan pitänyt soittaa sille, ja sanoa, että siskokulta, kun tulet kotiin, niin näet minun uuden mieheni, Ossi Puolakan? Naurahdan ajatukselle, mä en tiedä, miksi mä nauran kaikelle. Kai mä olen aika väsyneellä tuulella taas vaihteeksi, tai sitten Tuukassa on jotain huumeita, jotka vaikuttaa muhunkin.
- Muutetaanks me niinkun tänne? Peppi kysyy sitten, multa. Kohautan olkiani, vilkaisten Tuukkaan, mistä mä tuollaista asiaa voisin tietää. Tuukan ja Heidin asunto, oikeastaan Tuukan. Sehän tästä asunnosta on ainoastaan maksanut. Heidi tuijottaa meitä edelleen suu auki, mutta Peppi tuijottaa mua, odottaen vastausta. Kyllähän se olisi ihanaa, herätä joka - aamu Tuukan vierestä, juoda yhdessä aamukahvia, selata lehteä, ja tehdä kaikkea sellaista.
- Mulla ainakaan mitään sitä vastaan. Senkun tuotte tavaranne tänne. Vai mitä, Heidi? Tuukka virnistää hieman pikkusiskolleen, joka ei osaa edelleenkään sanoa mitään, mutta tuo nyökkää, hieman takellellen. Vedän Tuukan tiukemmin mun kainalooni, mä en päästäisi sitä menemään, en koskaan. Vaikka tän sairauden kanssa pitääkin taistella.

Ya know it's true
Everything I do - I do it for you

Eli tässä on ensimmäinen osa siitä jatkoficistä, mitä alan kirjottelemaan. Tulevaisuus on teille vielä ihan auki, voitte vaan arvailla, miten lopulta käy. 8D

---

I don't want this moment, to ever end,
Where everything's nothing, without you.
I'll wait here forever just to, to see you smile,
Cause it's true, I am nothing without you.

Makoilen hereillä sängyssä, hieman viileä on juuri nyt. Jenni ja Cindy ei nyt juuri ole täällä mökillä, koska me ollaan Ossin kanssa ilmoitettu, että joskus me saadaan olla ystävykset kahdestaan. Nyt on yö, mä oon hikinen. Se johtuu siitä, että mulla saattaa olla kuumetta. Nyt on talvi, ja täällä ei oo lämmitystä. Suljen lopulta
silmäni, nukahtaen pian. Se uni on kummallinen. Mä en ole varma, mitä tapahtuu, mutta pimeydessä kaadun maahan, enkä saa henkeä. Alan huutamaan, ääneen, unissani, hien virratessa pitkin ihoani.
- Tuukka, tuukka. Hei, Tuukka herää, kuulen äänen, joku ravistelee mua. Räväytän yllättäen silmäni auki, hypähtäen istumaan, huudahtaen, hikisenä. Mä värisen, katsellen epävarmasti ympärilleni pimeässä, mun sydän takoo, ja koko ruumis värisee, ihan täysillä. Mulla on kamalan pelokas olo, mökissä on kylmää, ja erittäin pimeää, tärisen.
- Hei, kaikki on ihan hyvin. Sä näit vaan pahaa unta, mun takaata kuuluu matala, huolestunut ääni, jota mä hieman sävähdän, vilkaisen olkapäilläni lepäävään käteen, kääntäen katseeni oikealle, kohdaten Ossin hyvinkin lähellä olevat kasvot, ja sen kasvoilla huolestuneen, suojelevaisen hymyn. Mun tärinä lakkaa pikkuhiljaa, kun mä katselen noita rauhoittavia katseita, ja tunnen sen lämpimän käden omilla harteilla, kallistan hieman päätäni, nielaisten pienesti.
- Sä tunnut ihan kuumalta, oot varmaan kipee. Hei, nyt käyt kyllä makaamaan. Eikä mitään vastaväitteitä, Ossi sanoo käskevällä äänellä, käsi yhä mun harteilla. En viitsi vastaankaan mukiloida , joten käyn hieman varovasti makoilemaan aika pehmeälle patjalle . Ossi käy makaamaan mun viereen, käsi mun niskan takana, mua
katsoen hiljaa.
- Tuukka hei, oot sä ihan ok? Ossi kysyy, mä kuulen huolen sen äänessä, ja näen pienen hädän silmissä. Huokaan hiljaa, pudistaen lopulta päätäni, tuohon vilkaisten hiljaisuudessa , niiskaisten vaimeasti. Mies katsoo mua, rohkaisevasti, jotta mä kertoisin tuolle kaiken . Mutta en mä tiedä , pystynkö siihen. Nielaisen hiljaa, toiseen vilkaisten.
- Ossi.. Mulla on Syöpä.. Aivoissa, sanon hiljaisella äänellä. Miehen kasvoilla oleva, äskeinen melkein olematon, lempeä hymy pyyhkiytyy salamana pois. Tunnen tuon kädet edelleen onneksi turvallisina, sekä lämpiminä ympärilläni, muuten mä varmasti
sekoaisin. Nielaisen hiljaa, toista katsoen, tummanruskeilla, hieman kosteillakin silmilläni. Tuo katsoo mua epäuskoisena, pudistaen päätänsä.
- Ei, mies sanoo, hiljaa, matalalla, karhealla äänellään, mä kuulen pienen värinän sen äänestä. Nyökkään hiljaa, puraisten huultani, ja sulkien silmäni tiukasti. Mä tunnen ensimmäisen, kuuman kyyneleen vuotavan pitkin mun poskeani. Mies kietoo nyt vielä tiukemmin kädet ympärilleni, ja vetää mut itseään vasten.

Through it all, I made my mistakes.
I stumble and fall,
But I mean these words.

Olen painautunut Ossin lämmintä, paljasta ylävartaloa vasten, mun itkuiset kasvoni katselee tuon epäuskoisia, jähmettyneitä kasvoja. En mäkään uskonut tämän aluksi olevan totta, enkä meinaa millään uskoa vieläkään. Mies kuljettaa hiljaa sormensa mun poskelleni, ja kuivaa vaalean, kuuman, pienen kyyneleen, niiskaisen hiljaa,
tuohon tiukemmin nojautuen.
- Ei, ei.. Ei tää voi olla totta, mies sanoo hiljaa, katson tuota, silmät kosteina. Ossin silmätkin on kosteat kyynelistä, ne samat silmät, jotka yleensä hehkuu sitä veijarimaisuutta, ja tuikkii ilkikurisuutta. Nyt niissä näkyy pelkkä huoli, hätä ja menetyksenpelko. Muakin pelottaa, enemmän kuin koskaan. Paitsi että tässä Ossin lähellä sekin pelko on pienempi, kuin olisi ilman miestä.
- Mä.. Mä oon tehny elämässä virheitä, paljon asioita, joita mä en voi enää korjata. Mutta mä tarkotan näitä sanoja, kun mä sanon, että sä oot tuonut syyn mun elämään taas loistaa. Mä oon saanut olla oma itseni, ja mä aion olla sulle ikuisesti, aina kiitollinen, sanon hiljaa, tässä vaiheessa miehenkin poskelle valuu kyynel, jonka mä vuorostani pyyhin pois.
- Et sä kuole, Tuukka, et sä saa. Sä et saa. Et sä kuole, mies toistelee samoja lauseita, ja mä ymmärrän sen. Mäkin olin ihan shokissa, kun ekan kerran kuulin noin kaksi päivää sitten syövästä. Kiedon käteni miehen ympärille, tuntien käsissäni tuon lämpimän ihon, mies katsoo minua, kosteilla silmillään, tietäen, että mä en
tosiaankaan vitsaile tällä kertaa, vaikka mä oonkin aikamoinen vitsinuokka, veijari toisinaan. Mutta nyt mä olen tosissani, haudanvakava.
- Mua pelottaa. Mua pelottaa ihan hirveesti, kuiskaan, parin kyyneleen tippuessa jälleen pitkin mun poskia. Ossi vetää mut, tärisevän ja itkusta nytkähtelevän miehen vielä tiukemmin itseään vasten, nousten istumaan, jotta tuo voi halata mua tiukemmin. Nousen myös, Ossi laskee toisen kätensä mun jalkojen alle ja toisen
selkäni taa, nostaen mut syliinsä istumaan. Mähän olen miestä paljon pienempi ja laihempi. Painaudun tuota vasten, itkien edelleen, eikä se ole mikään kovinkaan ihmeellinen asia enää tässä vaiheessa.
- Et sä kuole. Sä oot vahva. Me ollaan yhdessä vahvoja. Ja sä et saa kuolla, koska mä.. Rakastan sua, Ossi kuiskaa lauseen loppuosan hiljaa, kuin pelkäisi sanoa sitä ääneen, kuin pelkäisi, että mä lähtisin, rimpuilisin pois tästä sylistä. Painaudun vaan lähemmäs täristen, mies kietoo peiton meidän ympärille, onneksi, koska mä olen jäässä. Varmasti kuumeessa.
- Rakastat sä mua, vaikka mun syöpä pahenis? Vaikka multa tippuis hiukset, mä joutuisin alkaan käyttään huivia, laihtuisin ja menisin ihan surkeeseen kuntoon? Jos mä muistuttaisin enemmän ruumista, kuin ihmistä, rakastaisitko sä mua? Kuiskaan, kuumien kyynelien valuessa pitkin mun poskiani.

I want you to know, with everything I won't let this go.
These words are my heart and soul,
I hold on to this moment you know.
Cause I'd bleed my heart out to show, that I won't let go.

Mies katsoo mua, kyyneleiden virratessa tässä vaiheessa myös tuon omia poskia pitkin, nytkähtelen, selkeästä itkusta, tuo kietoo kätensä, voimakkaat ja turvaa tuovat mun ympärille vielä tiukemmin, niin tiukasti, että mä voin uskoa, ettei mun tarvitsisi olla yksin.
- Rakastan. Mä tuun aina rakastamaan sua, vaikka sä näyttäsit miltä, kuulostaisit miltä, tai vaikka sä et tajuais enää yhtään mitään. Sä oot silti se sama Tuukka.. Johon mä rakastuin, mies kuiskaa, kohotan tuohon ruskeat silmäni, mökin pimeydessä. Kurottaudun hieman miestä kohti. Tuo kurottaa kasvonsa mua kohti, ja pian tunnen huulillani miehen huulet, ne pehmeät , ja lämpimät, turvalliset. Suudelman jälkeen mies pitää kasvonsa mun kasvoja vasten, niin, että meidän nenät koskettaa toisiaan, mutta ei huulet. Hitaasti avaan ruskeat silmäni.
- Mut.. Jos sä elät mun kanssa, ja oot mun kanssa, se tulee olemaan yövalvomista, itkemistä, pyörtyilyä, sä joudut kuuntelemaan, kuinka mä oksentelen oven takana, sä joudut näkemään, kun mä lyyhistyn maahan, kuiskin hiljaa pimeyteen, enkä edes yritä enää estää mun poskia pitkin vieriviä kyyneliä. Jos sä elät mun kanssa ja oot mun kanssa? Perkele, Ossi on Jennin kanssa, ja mä Cindyn. Mitä me muka niille tehdään, paritetaanko nekin toisilleen? Voi Happy End. Mies pyydystää sormillaan yhä kyyneliä mun poskiltani.
- Mä oon valmis valvomaan vaikka tuhat yötä sun takia. Mä oon valmis pitelemään sua vaikka ikuisuuden mun sylissä, ja silittämään sun pehmeitä hiuksia, kun sä itket. Mä oon valmis kuiskimaan lohduttavia sanoja aina sun korviin. Mä oon valmis kaappaamaan sut syliin, ennenkuin sä pyörryt. Mä en ainoastaan kuuntele sitä sun
oksentelua, vaan oon sun vieressä, ja pidän susta kiinni. Ja kun sä lyyhistyt maahan, mä nostan sut, ei väliä, mitä tapahtuis, mies kuiskii, ja mä tahdon uskoa siihen, että se on tosissaan. Noista kosteista silmistä mä näen totuuden, vaikka mun vartalo värisee, ja niin tekee Ossinkin.
- Mä uskon sua, kuiskaan hiljaa, yhä nenäni vasten toisen nenää , kasvot on ihan lähellä, niin lähellä, että mä tunnen Ossin lämpimän hengityksen ihollani. Tuo kaataa mut hellästi patjalle, ja kaatuu itse viereen, päästämättä käsiään musta irti, painaudun tuohon kiinni, ja katselen pimeydessä kattoa. Nyt mulla on sentään hieman turvallisempi olo, kuin aiemmin, ilman Ossia olisi ollut. Nielaisen hiljaa.
- Tiedä, että mitä ikinä tapahtuukaan, mä en tuu jättämään sua koskaan. Mä välitän susta liikaa, mä en vois ikinä satuttaa sua, Ossin sanat kuuluu kuiskauksina mun korviin, enkä mä tajua niitä enää kunnolla, koska mä olen pikkuhiljaa alkanut vaipumaan uneen, rakastamani ihmisen kainalossa. Mä en tiedä, mitä tulevaisuus
toisi tullessaan, mutta mä tiedän, että ainakaan mä en ole yksin. Vaikka mun sairaus johtaisi mihin.

Thoughts read are spoken, forever in doubt
And pieces of memories fall to the ground
I know what I did and so, I won't let this go
Cause it's true, I am nothing without you

Elikkäs teen sellasta ficcisarjaa, Tuukasta & Ossista , mihin teen mahdollisimman monta osaa, tän illan aikana laitan vielä ekan osan. Tuukan PoV jokatoinen, Ossin PoV jokatoinen. Ficit alkaa Tuukan näkökulmasta.

Tuli vaan mieleen, että jos haluatte mistä tahansa hullummistakin Salkkaripareista ficciä, niin mulle voi ihan rohkeasti haastetta heittää, ja mahdollisesti aihettakin. Parituksia kehiin <3

Maybe we're friends
Maybe we're more
Maybe it's just my imagination
But I see you stare just a little too long
And it makes me start to wonder
So baby call me crazy
But I think you feel it too
Maybe I, maybe I
Just got to get next to you



Makoilen hereillä sängyssäni, tuijottaen valkeaa kattoa, aivan pimeässä huoneessa, yrittäen etsiä katosta mahdollisia värikuvioita. Vierelläni lepää rauhallisesti hengittävä nainen, hymyillen, täydessä unessa. Kun kurottaudun vähän, huomaan toisella puolella huonetta vaaleahiuksisen naisen, joka myöskin lepää, vähintään yhtä rauhallisesti. Tuon vierellä ei tosin ole miestä. Kohotan hieman kulmiani, haraisen jo muutenkin sekaisinolevia, tummanruskeita, karheita hiuksiani ja otan puhelimen käteeni, vilkaisten kelloon. Kaksi, tasan. Katson vielä hetken vierelläni nukkuvaa naista, kunnes nousen seisomaan. Varpaani , paljaat jalkapohjani tavoittavat mökin lattian, joka on hieman viileä, koska täällä ei tosiaan ole lämmitystä. Olen valvonut jo monet yöt, ainoastaan miettien erästä ihmistä, joka ei siis tosiaankaan ole rakas tyttöystäväni, Cindy. Vaan tyttöystäväni parhaan ystävän miesystävä. Se lihaksikas, aina yhtä ilkikurinen ja turvallinen. Hän, jonka syliin haluaisin käpertyä yön tunteina, pois kaikelta pahalta. Raotan huoneen ovea, ja astelen käytävään, sipsuttaen kohti terassia, kun huomaan oven olevan raollaan. Mulla on ylläni tummansininen paita, sekä harmaat collarit. Hiukseni ovat suloisesti sekaisin, ihan pörrössä, kuin mä vartavasten olisin niitä sekoittanut. Astelen lopulta hiljaa terassille, ulkona on aivan pimeää, mutta ei kovinkaan kylmä, ehkä hieman viileää, onhan nyt alkukesä vasta. Kesätuuli heiluttelee ruskeita hiuksiani, katselen kaiteeseen nojailevaa miestä, tai oikeastaan tuon selkää. Miehen katse on kiinnittynyt kokonaan pimeään, ja synkkään, mutta samalla jotenkin lumoavaan metsään.
- Etkö säkään saa unta? Miehen ääni kantautuu tuttuna, matalana, mutta hieman karheana mun korviini, sävähdän pienesti, hypähtäen hieman. Mä en tajunnut, että mies oli huomannut mun läsnäolon. Tuo ei irrota katsettaan metsän pimennosta, kävelen miehen vierelle, toiseen vilkaisten, ja sitten itseni myös kääntäen katsomaan sinne metsään.
- En. Mistä sä tiesit, että mä olin tossa? Tai siis, eihän sulla voi olla silmiä selässä, naurahdan hieman, vilkaisten nopeasti metsään taas. Mä en tiedä, miksi en pysty katsomaan tuota miestä, tai miksi mun sydän hakkaa, ja musta tuntuu, että mun posket voisi koska vaan lehahtaa tulipunaiseks. Puraisen hieman huultani, Ossi naurahtaa, laskien käteni mun harteille, toverilliseen tapaansa, värähdän hieman, vaikka tilanne ei ole mulle kiusallinen, vaan pikemminkin mukava. Toisella on yllä farkut , ja valkoinen huppari.
- Tuukka, en mä oo mikään aivan idiootti. Kyllähän mä nyt kuulen, vaikka sä yrittäisit kuinka hiipimällä hiipiä. Täällä on muuten kuuma, mies sanahtaa, ja mun on pakko myöntyö tuon sanoihin. Ehkä pienellä takaa - ajatuksella vedän oman t - paitani pois, koska mä todellakin haluan nähdä, mitä ton Ossin hupparin alla on. Hitaasti , tappavan hitaasti ainakin mun silmissä mies avaa vetoketjunsa, ja tiputtaa hupparin yltään. Noi lihakset. Mä voisin palvoa niitä vaikka kuinka kauan.
- No mitä katot? Ossi naurahtaa hieman, siirtäen hetkeksi suklaanruskeat silmänsä muhun . Se on niin lähellä, ja mä tunnen sen lämpimän käden harteillani. Ja näen noi ruskeat, syvät, pohjattomat silmät, sekä ton ihanan hymyn. Mun sydän , se hyppii lujempaa, ja korkeammalle, kuin koskaan ennen. Kuin trampoliinilla. Räpäyttelen silmiäni, nielaisten pienesti, ja kallistaen päätäni.
- Sua, vastaan suoraan, tuntien punan korisevan vihdoin mun poskille. Voi ei . Toivottavasti Ossi ei edes huomaa sitä tässä pimeydessä. Luon katseeni terassin lattiaan , Ossi naurahtaa itsestäänselvälle asialle, olihan se varmaan ihan selvää, että mä tuijotan miestä, jos mun silmät on suunnilleen ulkona päästä ja suu melkein auki, kuolaten.
- Sä et ilmeisesti haluu kattoa mua, mut voit sä silti kattoa mua, että mäkin voisin kattoa sua? Mies hieman naurahtaa, tunnen punan olevan aina vain voimakkaampi mun poskilla, jotka jo hehkuu suunnilleen nolostuksesta. Idiootti - Tuukka . Mähän olen kuin teinityttö, taas vaihteeksi. Mitähän Ossikin musta mahtaa ajatella? Kohotan katseeni miehen silmiin, puraisten huultani.

- Tuukka sä.. Mä en tiedä, miten mä nyt tän sulle kertoisin, mutta sä.. Sä oot uskomaton mies, kuulosti se mun suusta miten hullulta tahansa, mutta se on totuus. Mä oon ajatellut niin jo pitkään , mut en oo koskaan uskaltanut avata suutani, mies sanoo hiljaa, ja viimein uskallan kohottaa katseeni kokonaan Ossin silmiin, jotka on vilpittömät, ja niin syvät, tässä yössä. Kaikkialla on aivan hiljaista, nielaisen pienesti, kallistaen päätäni, ja hengähtäen pienesti, toisessa pitäen kokoajan katseeni. Ossin käsi on voimakas, mutta turvallinen mun harteilla.
- Mäkin oon halunnut puhua sulle pitkään.. Sä saat mut tuntemaan oloni, kuin mä olisin taas lapsi. Sä.. Musta tuntuu, että mä rakastan sua, sanon lopulta. Mies kallistaa hieman päätään, eikä naura yhtään vieläkään. Joten musta alkaa pikkuhiljaa tuntua, että Ossikin on tosissaan tän jutun kanssa. Hengähdän hiljaa, mies kietoo toisenkin kätensä mun ympärille, ja mä nostan hiljaa oman käteni tuon niskan taakse. Miehen lämmin iho huokuu mun paljasta ylävartaloani vasten, nojaudun selälläni terassin kaiteeseen, katsellen tuikkivilla silmilläni Ossia, kädet toisen ympärillä. Tuo lopulta siirtää toisen kätensä mun kyljelleni, ja toisen pitää yhä selkäni takana.
- Musta ei pelkästään tunnu. Tuukka, mä tiedän, että mä rakastan sua, mies sanoo, hitaasti ja harkitusti, mutta samalla erittäin itsevarmasti, hyvinkin varmana asiasta. Nielaisen pienesti, kallistaen päätäni. Miehen kasvot tulee hitaasti mun kasvojani lähemmäs, suljen silmäni, tavoittaen pian miehen pehmeät, lämpimät huulet omilla huulillani. Ynähdän pienesti, painautuen tiukemmin vasten kaidetta, mies nojautuu muhun, jatkaen suudelmaa, tuon käsi kulkee mun karkeissa, tummissa hiuksissani, itse kuljetan kättäni pitkin toisen lihaksikasta ihoa, enkä voi olla ajattelematta, että näin sen pitääkin olla..

Katoin salkkareita, aloin puolivahingossa slashaamaan Tuukkaa & Ossia . Ajatelkaa nyt, miten hyvä toi mökkiympäristö ois tunteiden tunnustamiselle, kaikessa hiljaisuudessa & rauhallisuudessa. 8D No miksi ei ?

kopioi tämä alle minuutissa blogiisi niin
viikonlopustasi tulee PARAS!