IRC-Galleria

arafat

arafat

Pekka Puupää

Selaa blogimerkintöjä

oh, bliss. bliss and heavenKeskiviikko 30.11.2011 17:57

[ kellopeliappelsiinia kehiin tästä nappulasta http://www.youtube.com/watch?v=5xdQNrk9lcI ]


[ uhhuh. tuleepas pitkää sitaattia. tässähän pian saavutaan rajalle, jolla on mietittävä sitä mitä on siteeraus ja mitä on jäljentäminen, siis ei plagiointi vaan jäljentäminen niin että se on julkaisemista... otan sen riskin ja ajattelen sen arvoiseksi sillä perusteella että näitä asioita pitää osata sitten lukijan arvotella ja eritellä miel(e?:PPPPP)issään (kuten gösta sanoo, laulaessa) ja pähkäillä vähän tai vähän vähemmän. tällaiset sitaatit, toisin kuin omat hyvinkin objektiiviset totuudet, joita subjektiivisesti kerron ovat kovan, hirveän ja ankaran tulkinnanvaraisia, mutta ilman aietta ei ole alkiota, jolle ajatuksensa asettaa ja jostain on alettava, ellei sitten peräti lähdetä... mutta jatketaanpa... tämä loppuu aivan pian ja jatkoa seuraa jos seuraa. jos minun on(kin) pakko kirjoittaa, kunkaan ei ole pakko lukea, saati ymmärtää ]

tämä oli siis 2) ja jatkuu:

Transferenssissa takertumispyrkimyksiin ja avutomuudentunteisiin sekaantui se kauan sitten patoutunut kiukku, jota potilas oli tuntenut tavoittamatonta rakkausobjektia kohtaan. häntä pitkään kiusannut perversio katosi jatkossa kokonaan ja oli helposti tulkittavissa. Hänen naissuhteistaan katosi tyypillinen narisitinen luonne, ja saman tien hän vapautui valloitus- ja hylkäämispakosta.
Ne lapsuusajan rakkausobjektii liittyneet voimattomuuden, raivon ja turvattomuuden tunteet, joita potilas kokee analyysin tässä vaihessa, eivät olisi koskaan varhemmin sellaisina palautuneet hänen mieleensä. Vain sen, minkä on tietoisesti kokenut voi muistaa, mutta narsistisesti häiriytyneen lapsen tunnemaailma on jo tulos valinnasta, jossa on karsittu pois olennainen. Vasta analyysin aikana potilas _kokee _ensi _kertaa_ _tietoisesti noita tunteita, ja niitä sävyttää käsityskyvyttömän pikkulapsen aikoinaan tuntema tuska.
Todellinen itse on Winnicottin sanonnan mukaan >>vuorovaikutuksettomassa tilassa>>, koska sitä pitää suojella, eikä potilaan tarivitsekaan piilotella mitään niin perusteellisesti, niin kauan ja niin syvällä kuin todellista itseä. Siksi tuntuukin joka kerran ihmeelliseltä, miten paljon omaa hänessä on sentään tallella keaikesta teeskentelystä, kieltämisestta ja itsensä vieraantumisesta huolimatta, kun sen näkee tulevan päivänvaloon hänen vapauduttuaan intrjoekteistaan surutyön avulla.
Tuota Winicottin sanontaa ei pidä erehtyä käsittämään siten, että valeitsen suojassa piileskelisi täysin kehittynyt todellinen itse. Silloin kyseessä ei olisi narsistinen häiriö vaan tietoinen itsesnäsuojelu. Mutta _eihän _lapsi _tiedä, _mitä _hän _piilottelee. Muuan potilas ilmaisi asian näin: >>Elin lasitalsossa. Lasitalossa ei voi kiinni joutumatta piilottaa mitään paitsi lattian alle. Silloin taas ei näe itsekään piilottamaansa.>>
Sitä paitsi aikuinen ihminen voi kokea omat tunteensa vain silloin, kun hän on sisäistänyt auliin ja empaattisen self-objektin. Narsistisesti häiriytyneltä ihmisiltä se puuttuu, minkä vuoksi he eivät uskalla päästää tunteita yllättämään itseään. He sallivat itselleen vain sellaisia tunteita, jotka vanhempien perua oleva sisäinen tuomioistuin hyväksyy. Masennus ja sisäinen tyhjyys ovat tästä säätelystä maksettu hinta.
Todettakoon vielä Wnnicottin sanonnasta, ettei todellinen itse kykene vuorovaikutukseen, koska se on tiedostamattomana sisäisessä vankilassa ja pysyy sen tähden kehittymättömänä. Vanginvartijat estävät sen elävän kehityksen. Vasta vapauduttuaan analyysin avulla _todellinen _itse _alkaa _ilmaista _itseään, kasvaa ja kehittää luovuuttaan. Missä ennen oli vain pelottavaa tyhjyyttä ja pelottavia suuruuskuvitelmia, siellä puhekaa esiin odottamaton elinvoiman runsaus. Kyseessä ei ole kotiinpaluu, sillä kotia ei ole koskaan ollutkaan, vaan kodin löytäminen.

3) Analyysissa on päästy loppuvaiheeseen ja ero analyytkosta on mahdollista, kun potilas _kykenee _suremaan _vakaasti ja kestaä lapsuudesta kumpuavat tunteet turvautumata yhtenään analyytikkoon.

noin. se luku loppui ja nyt tulisikin varsin kiintoisa aihe kirjotella, pähkäillä ja lainailla eli PSYKOANALYYTIKON TILANNE, mutta koska en voi enkä jaksa eikä oikeastaan huvittaisikaan kirjoittaa koko hiivatin kirjaa tänne - tai mihinkään muuallekaan - luettavaksi tuossa asussaan niin jätän sen siitä kiinnostuneiden omaksi asiaksi etsiä, lukea, askarrella ja pähkäillä. Sen tahdon toki sanoa että älkää nyt ajatelko niin että minä aivan kaikkea jos kovin paljon mitää tuosta pitäisin toullaisenaan sellaisena että se on noin... joitain yhtymäkohtia ja sen sellaista mutta noi äitijutut nyt voin kohautella kokolailla olankohautuksin... kyllä minun lapsuudessani on jo ollut paljon suurempi vaikutus siihen että kokemuspohjainen persoonallisuuteni on mikä on tai on niin puuttellinen että sitä pidetään sellaisena, ja onko se sitten äidin vika vai yksin äidin niin epäilenpä. Ehkä saan varmuutta asiaan josku, jonain päivänä tai yönä jona nukun tai päivänä jona en nuku. En tiedä ,enkä laske minkään sellaisen varaan...

Minä elän, pelaan ja toivon vain, mutta uhkapeleistä harvoja pelaan, ja niistä harvoista vain niitä joissa voin hävitä kuolemalla, mutta vasta vanhempieni ollessa pois huolehtimasta eli en nyt seuraavan neljänkymmenenvuoden aikana aio tehdä itsemurhaa, mutta ajottaiselta itsetuhoiselta käytöksetltä ja valinnoilta, toimieni osalla, tuskin voin täysin välttyä vaikka oman järjettömyyteni ohella olisi joku neuvomassa niin että sellaiselta vältyn...

noh. kieliä poskeen ja naurua suupieliin. vakavillakin asioilla on huvittavat puolensa, ja ehkä erityisesti juuri vakavilla asioilla onkin, kuten ajattelen kuvittelevani.

näitä ääniä,
noita kuvia,

miä meltä moi!

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.